Part 13

"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty", hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen. Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on murhattu tuon timantin vuoksi!"

Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.

"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen yksityisomaisuuttaan?"

"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."

"Sanoiko hän teille missä se oli -- mitä hän oli tehnyt sillä?"

"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa -- Multeniuksen ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."

"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä tietää."

"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."

"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut Multeniukselle?" kysyi Killick.

"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse saapuisi sinne."

Killick vilkaisi salapoliisiin -- salapoliisi nyökkäsi päätään.

"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"

"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."

"Mainitsiko hän muita nimiä kuin Multeniuksen ja Levendalen?"

"Ei ainoatakaan."

"Nyt vielä yksi kysymys. Missä te erositte veljestänne -- Plymouthissako?"

"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä hänestä."

Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi poliisin puoleen.

"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi -- Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista -- kaikki on saanut siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken, tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"

Maanviljelijä pudisti päätään, mutta ei kieltävästi.

"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt", sanoi hän.

"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut, Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen tyttärentyttären luokse."

XXV

VAINAJAN OMAISUUS

Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä. Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki jälkisäädöksen varsinaiset kohdat -- mutta sitten olisi perehdyttävä yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä muodollisuutena.

"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen. Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä, kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden saavat muuttaa rahaksi perijät -- juuri te kaksi. Toinen puoli kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein. Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea jälkisäädöksen?"

Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen; he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.

"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi. "Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"

"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."

Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta. Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket. "Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä. Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä. Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita. Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain -- ja kaikki pelkkiä ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään. Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa. Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna. Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"

"En koskaan!" huudahti Zillah Melkyn pudistaessa päätänsä.

"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale -- kaikki huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun -- olen vuokrannut sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li ja Chen Li -- hyviä asukkaita.'"

Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.

"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä on maksuosoitus, joka hämmästytti minua -- en ymmärrä sitä lainkaan. Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan allekirjoituksia!"

Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista -- se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen. alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.

"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"

"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."

"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän keitä he ovat -- isoisänne mainitsi heistä -- kaksi lääketieteen ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo. Mitä tulee pesänselvittelyyn --"

Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi seisomaan.

"Tunnen tuon koputuksen", hän virkkoi.

"Se on Ayscough, salapoliisi. Hän kai saa tulla sisään heti?"

Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään vilkaistessaan Penniketiin.

"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin, jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"

"Mistä syystä?" kysyi lakimies.

"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle harvinaisen kauniin timantin -- hiomattoman -- Etelä-Afrikasta", vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."

Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.

"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti. "Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö -- ennen murhaa!"

"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä on käynyt ilmi."

Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti, ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.

"Missä herra Killick ja ne toiset nyt ovat?" hän kysyi vihdoin.

"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista -- Guyleria", vastasi Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs -- jokin otaksuma on muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."

"Mutta miten sitten Stephen Purvis kuuluu juttuun?" kysyi Penniket.

"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin monimutkaisempi juttu!"

"Mitä nyt aiotaan tehdä?" kysyi lakimies.

"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä -- noita julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle -- ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"

Penniket nousi seisomaan ja kokoili papereitaan.

"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."

Lakimiehen poistuttua Ayscough kääntyi Zillahin puoleen.

"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi jossakin syrjään heitettynä."

"Tehän olitte itse täällä sisällä ennen minua", sanoi Zillah.

"Aivan niin, mutta minä en huomannut mitään", virkkoi Ayscough.

"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."

Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa, seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.

"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni -- mutta teille puhun siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough -- kuulkaahan nyt!" -- ja hän kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta, sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"

Ayscough säpsähti ja päästi hiljaisen vihellyksen.

"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen -- se on pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme katsomaan sinne!"

"Sitä juuri aioin ehdottaa -- vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme, mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."

XXVI

ROTTA

Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla. Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"

"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala -- niin, yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella, eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."

"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough. "Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon -- siinä kaupunginosassa asuu niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia -- lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia -- että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan pariin itämaalaiseen -- ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"

"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa. "Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti jotakin yhteyttä."

Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa, joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki, ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen läpitunkevat silmänsä.

"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne, johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."

Mirandolet nyökkäsi päätään ja odotti ja Melky rohkaisi luontonsa.

"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että olette asunut Itämailla?"

"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa -- Birmassa -- Kiinassa."

"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?" sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa -- en tahdo udella mitään ammattitietoja, jos se on sopimatonta! -- mutta olisikohan liian rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"

Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon. Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin huvittavaa.

"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! -- Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä välin kun vain katsahtavat häneen."

"Jonkin verran ovelia siis siinä, herra", huomautti Melky.

"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta -- mutta sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."

"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti. "Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta -- intialaisista, birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina, jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"

"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet, "ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"

Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi tohtorin puoleen.

"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä jotakin puolestanne, herra -- jos haluatte joskus todella hyvän esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan -- niin ihan ostohinnalla --"

Mirandolet nauroi, taputti Melkyä taas olkapäälle ja vilkaisi Ayscoughiin.

"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"

"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"

Melky oli menossa ovelle.

"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough, ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin yhteyttä tämän jutun kanssa -- ja minä aion lähteä heidän luokseen ja kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"

"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä herrasmiehiä -- vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla varovainen -- emme tiedä mitään heitä vastaan."

"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough? Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"

"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi. "Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."

"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla meidän virastoomme."