Part 12

"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."

"Sinähän tuhlaat paljon rahaa minun vuokseni, John!" huudahti Lauriston.

"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani", sanoi Purdie.

"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun. Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"

Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.

"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"

"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan omaisiamme, herra Killick."

Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.

"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle -- hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä ollessani."

Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.

"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi vuotta -- hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin, sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick, haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta Praed-kadun jutusta?"

Vanha herra pudisti päätänsä.

"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en ole innokas lehtien lukija -- vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista -- syrjään vetäydyttyäni olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole lukenut Praed-kadun jutusta -- en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"

"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick -- matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko sitä?"

"Tietysti -- erinomaisesti", vastasi vanha herra. "Sehän on selvä."

"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie innokkaasti.

"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"

XXIII

HERRA KILLICKIN MIELIPIDE

Vanhan asianajajan harjaantunut silmä ja nopea äly ymmärsivät heti, että tällä tiedonannolla oli jokin tärkeä merkitys hänen molemmille vierailleen. Purdien ja Lauristonin huomiota olikin heti herättänyt Molteno- ja Multenius-nimien yhtäläisyys, ja he vaihtoivat toisen katseen, jonka heidän isäntänsä näki ja ymmärsi heti merkitsevän jotakin. Hän kumartui eteenpäin tuolillaan.

"Se hämmästyttää teitä molempia", hän sanoi. "Mistä oikein on kysymys? Uskokaa minulle asianne."

"Juuri sen vuoksi me tulimmekin, herra Killick", vastasi Purdie ripeästi. "Ja teidän luvallanne kerron koko jutun. Se on pitkä ja monimutkainen, herra Killick, mutta uskallanpa olla sitä mieltä, että te olette pitkän lakimiestoimintanne aikana kuullut monta sekavaa juttua, ja te voitte epäilemättä huomata tässä sellaisia seikkoja, joita emme ole nähneet. No niin, siten ovat asiat, ja minä kerron kaikki alusta asti ..."

Vanha herra kuunteli kärsivällisesti ja valppaasti Purdieta, joka silloin tällöin Lauristonin keskeyttämänä ja täydentämänä kertoi Praed-kadun juttua siitä alkaen, kun Lauriston ensimmäisen kerran kävi panttitoimistossa, tämän aamun tapauksiin asti. Kerran pari herra Killick kysyi jotakin, kerran hän pyysi Purdieta pysähtymään hetkiseksi, että hän saisi miettiä jotakin seikkaa. Kertomuksen päätyttyä hän veti esiin kellonsa ja vilkaisi sitten ulos akkunasta.

"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.

"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."

"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni. Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki kolme nousivat ajopeleihin.

"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä. Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan. Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista, kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka pieni tämä maailma sittenkin on!"

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä.

"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat -- ja minä luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen -- ainakin johonkin osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista on ollut kysymys niin monta kertaa."

Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi, jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.

"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille. Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa kuitissa -- ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö todistukseni teitä?"

Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.

"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick", hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"

"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä, oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"

Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.

"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka ostin nuo sormukset häneltä -- muistan senkin, mitä niistä maksoin -- seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä ovat tietysti hänen lyöttämiään -- ja nehän ovatkin aivan samanlaiset kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa. Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta alkuvalmistelua."

"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough. "Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."

"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri -- nuorempi mies, jonka nimi ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi -- hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen, tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen, oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa -- ja yksi heistä kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.

"Samat nimikirjaimet!"

"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani, Sam Levin -- Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?' kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?' kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä, 'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä menestyy.' Sen enempää ei puhuttu -- ja mikäli muistan oikein en sen koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne, hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen päättyvät tietoni tässä kohdin!"

"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä", huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri sellainen kuin herra Killick on kuvannut."

"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"

"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista", sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä. Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin -- vein erään kemistin tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos viimeistä kertaa -- muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa kertoi teille siitä -- niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan. Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä. He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia. Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet. Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä ilmoittamassa?"

Herra Killick, joka oli tarkkaavasti kuunnellut Ayscoughia, naurahti ja kääntyi viranomaisiin päin luoden heihin terävän katseen.

"Saanko ilmaista teille nyt mielipiteeni kuultuani äsken kerrotut seikat?" hän kysyi. "No niin, Levendale ei ole lähettänyt tuota sähkösanomaa. Se vain lähetettiin Levendalen nimessä, jotta ei asiasta nousisi hälinää. Minun käsitykseni mukaan Levendale on joutunut ansaan -- ja Purvis hänen kerallaan!"

XXIV

KELLANPUNAINEN TIMANTTI

Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.

"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet ansaan?"

Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi äskeiseen kysyjään merkitsevästi.

"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen kuolemaa -- joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"

"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen sitä?"

Herra Killick tömisteli paksulla kepillään lattiaa.

"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta anastettiin jotakin! Luultavasti -- ja tällaisissahan tapauksissa ei voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin -- hän yllätti varkaan itse teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja joutuivat näissä ponnistuksissaan -- esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen, mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"

"Se on mahdollisesti oikea", virkkoi Ayscough. "Hyvinkin mahdollisesti."

"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on tunnettu henkilö -- parlamentin jäsen -- tuttu ilmestys Cityssä, jossa hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja -- sellainen mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä tiedämme Levendale -- ja Purvis hänen kerallaan -- voi olla lujasti ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta -- tai, uskokaa minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"

"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se juuri voinut olla varkaan saalis."

"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että Levendale ja Purvis tiesivät -- mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"

"Niin -- kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Jos vain tietäisin sen verran --"

Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman, vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli viitannut -- oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus, ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.

"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."

Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki. Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita. Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän keskellä.

"Te tiedätte asiani, hyvä herra?" hän kysyi tyynesti.

"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä", vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä, herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa -- teillä on kai jotakin kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä asiasta."

Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle, ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea karkeakankainen ratsastuspuku.

"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen. "Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan. Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."

"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille jotakin?"

"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa -- ja siinä seikassa on varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että veljeni on murhattu. Niin on asia!"

Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.

"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä -- en muista päivää niin tarkalleen -- sain Stepheniltä sähkösanoman, joka oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli tietysti paljon kertomista -- mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä -- hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"

"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.

John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä, että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.