Part 11

Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne. Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa. Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät korviaan.

Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi hyvin sen kaupunginosan -- ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään -- ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana iltana.

"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner -- omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.

Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.

"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin. Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen, mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin äkkiä -- niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan -- hän tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"

"Huudahtiko hän -- kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta -- tai mitään siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen koriseva ääni -- en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma, ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu -- näin hänen kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."

"Vääntelehtikö hän ollenkaan -- tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi tutkija.

"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin kotiin."

Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään, jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.

"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.

Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.

XXI

MITEN KUOLLUT?

Eräs niistä kolmesta toveruksesta, jotka seisoivat uteliaasti katsellen uutta todistajaa tämän tullessa vapaalle paikalle oikeuden jäsenten eteen, oli nähnyt hänet ennen. Lauriston, joka oli Paddingtonissa asuessaan kävellyt aika paljon Maida Valessa ja St. John's Woodin tienoilla, tunsi tohtori Mirandoletin heti samaksi mieheksi, jonka hän oli usein tavannut noilla kävelyretkillään ja jota hän oli joka kerta ihmetellyt. Hän oli jonkin verran merkillisen näköinen olento -- pitkä hintelä mies, jolla oli silmään pistävän selvä oma persoonallinen olemuksensa -- sen tapainen mies, joka ehdottomasti vetäisi huomion puoleensa missä tahansa liikkuikin ja jota ihmiset kääntyisivät katsomaan kaikkein vilkasliikkeisimmälläkin kadulla. Hänen kotkannäköisiä piirteitään, melkein kalmankarvaista ihonväriään ja leimahtelevia, syvällä sijaitsevia silmiään ympäröi paksu pikimusta tukka, valahtaen tuuheina suortuvina hänen avaralle pehmeälle kaulukselleen, jota piti kohdallaan suuri musta silkkinen kaulanauha. Hänen hintelää vartaloaan, joka näytti tavattoman laihalta leveitten hartiain ja suuren pään rinnalla, verhosi päästä jalkoihin asti valtava viitta, yhtä pikimusta kuin hänen tukkansakin, ja sen niskassa riippui tohtorinviittaan kuuluva huppu. Ei ainoakaan läsnä olevista olisi voinut luulla tohtori Mirandoletia muuksi kuin ulkomaalaiseksi, vieläpä sellaiseksi ulkomaalaiseksi, joka ei tietänyt juuri mitään Englannista ja englantilaisista. John Purdie, jonka mielenkiinto oli nyt täysin virinnyt, hämmästyi kuullessaan todistajan vastaavan välttämättömiin alkukysymyksiin. Nicholas Mirandolet -- Englannin alamainen -- syntynyt Maltassa -- kasvatettu Englannissa -- sekä kirurgian että lääketieteen tohtori -- harjoittanut yksityistä lääkärinammattia Portsdown-kadun varrella Maida Valessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

"Luullakseni teidät, tohtori Mirandolet, kutsui vainajan luokse äskeinen todistaja?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Aivan niin! Pyydän teitä kertomaan meille mitä huomasitte."

"Tapasin vainajan makaamassa katukäytävällä arviolta kahdentoista metrin päässä talostani", vastasi tohtori Mirandolet terävällä, katkonaisella äänellä. "Eräs poliisi oli kumartuneena hänen ylitseen. Herra Gardiner kertoi meille nopeasti, mitä oli nähnyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miehen oli kohdannut niin sanottu halvaus -- jonkinlainen kaatuvataudin kohtaus esimerkiksi. Tutkin hänet pikaisesti ja huomasin ensimmäisen vaikutelmani täysin vääräksi."

"Mitä sitten ajattelitte?" kysyi tuomari. Tohtori Mirandolet pysyi vaiti ja alkoi rummuttaa todistajain aition reunakaidetta pitkien ja hoikkien ihan valkeiden sormiensa päillä. Hän pani sileiksi ajellut huulensa suipolleen ja katseli miettivästi ympärilleen -- tarkastellen rauhallisesti häneen suuntautuneita kasvoja. Lopuksi hän vilkaisi oikeuden puheenjohtajaan ja laukaisi kuuluviin vastauksen:

"En tiedä mitä ajattelin!"

Tuomari nosti hämmästyneenä katseensa papereistaan.

"Te ette tiedä mitä ajattelitte?"

"En", kertasi tohtori Mirandolet. "En tiedä. Ja sanonpa teille miksi. Koska minä huomasin nopeammin kuin osaan teille kertoa, että oli kysymyksessä jotakin täydelleen yli minun ymmärrykseni menevää!"

"Tarkoitatteko -- yli teidän taitonne?"

"Taitoni?" tokaisi todistaja vääntäen kasvonsa omituiseen irvistykseen. "Yli minun ymmärrykseni! Olen nopea havaintojen tekijä. Näin muutamissa sekunneissa, että tässä oli mies, joka oli kirjaimellisesti luhistunut keskellä elämän kukoistusta aivan kuin -- no niin, suoraan sanoen aivan kuin jokin merkillinen voima olisi laskenut surmaavan kätensä suoraan hänen elinhermolleen. Minä olin ymmällä."

Oikeuden puheenjohtaja suoristautui ja laski kynän kädestään.

"Mitä te teitte?" hän kysyi tyynesti.

"Käskin poliisin hankkia apua ja sairasvaunut sekä kuljettamaan miehen St. Maryn sairaalaan mahdollisimman kiireesti", vastasi tohtori Mirandolet. "Poliisin poissa ollessa tutkin miestä tarkemmin. Hän oli silloin kuolemankielissä -- ja minä ymmärsin täydellisesti, ettei mikään lääketaito voinut häntä pelastaa. Tähän mennessä hän oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Hänen ruumiinsa oli lauennut pingoituksestaan luonnolliseen asentoonsa, hänen kasvonsa, jotka minun ne ensiksi nähdessäni olivat olleet omituisen värikkäät, olivat muuttuneet tyyniksi ja kalpeiksi. Hän hengitti säännöllisesti, vaikkakin hyvin heikosti -- ja teki ilmeisesti lähtöä. Minä ymmärsin täydellisesti mitä oli odotettavissa ja huomautin herra Gardinerille, että mies kuolisi puolen tunnin kuluttua."

"Te kai ennätitte viedä hänet sairaalaan siinä ajassa?"

"Kyllä -- arviolta kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua siitä kun olin hänet ensiksi nähnyt", vastasi todistaja. "Menin sairasvaunujen mukana! Mies kuoli hyvin pian sairaalaan jouduttuaan, aivan niin kuin olin aavistanutkin. Ei mikään lääketieteellinen kyky olisi voinut häntä pelastaa!"

Oikeuden puheenjohtaja vilkaisi pieneen ryhmään lääkäripukuisia miehiä, jotka istuivat todistajain aition takana. Hän näytti tuumivan itsekseen oliko tarpeellista kysyä tohtori Mirandoletilta lisää. Varmuuden vuoksi hän kääntyi vielä hänen puoleensa.

"Teidän todistuksenne, tohtori Mirandolet, sisältää siis seuraavaa", hän sanoi. "Teidät kutsuttiin tuon miehen luokse ja te huomasitte heti, että itse ette voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, jonka vuoksi toimititte hänet sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Mutta minkä tähden olitte sitä mieltä, että teidän oli mahdotonta auttaa häntä?"

"Selitän sen teille muutamin sanoin", vastasi tohtori Mirandolet. "Se johtui siitä, että en tuntenut enkä ymmärtänyt ainoaakaan näkemistäni taudinoireista. Se johtui suoraan sanoen siitä, että tiesin täysin hyvin olevani tuiki kykenemätön ymmärtämään, mikä miestä vaivasi. Ja sen vuoksi toimitin hänet kiireimmiten sellaisten henkilöitten luokse, joiden pitäisi tietää enemmän kuin minä tiesin ja jotka ovat taitavamman maineessa kuin minä olen. Lyhyesti sanoen, huomasin joutuneeni näkemään jotakin sellaista, mikä oli täydellisesti minun taitoni ja ymmärrykseni yläpuolella."

"Sallinette minun vielä esittää parisen kysymystä", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Oletteko muodostanut jonkinlaisen oman mielipiteen miehen kuoleman syystä?"

"Olen", myönsi todistaja epäröimättä. "Olen toki. Luulen hänen saaneen myrkkyä mitä taitavimmalla ja kavalimmalla tavalla. Ja" -- tohtori Mirandolet vilkaisi syrjäsilmällä takanaan istuvia miehiä -- "tulen olemaan perin ihmeissäni, jollen saa tukea sille käsitykselleni. Mutta kymmenen tuhatta kertaa enemmän hämmästyn, jos Euroopassa on ainoatakaan asiantuntijaa, joka voi sanoa, mitä tuo myrkky oli!"

"Luulette sen olleen salaista myrkkyä?"

"Salaista!" huudahti tohtori Mirandolet. "Niin, salainen, se on juuri oikea sana. Tosiaankin, salaista se oli!"

"Voitteko kertoa meille mitään muuta?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

"Vain yhden seikan vielä", vastasi todistaja oltuaan vaiti vähän aikaa. "Sitä voi käyttää todistusaineksena. Kumartuessani tuon miehen ylitse hänen maatessaan katukiveyksellä huomasin hänen vaatteissaan jonkinlaista omituista hyvää tuoksua. Alussa se oli voimakas ja haihtui vähitellen. Mutta minä kiinnitin poliisin ja herra Gardinerin huomion siihen. Se tuntui hänessä hyvin heikosti vielä silloinkin kun saimme hänet sairaalaan. Mainitsin sielläkin siitä seikasta."

"Tuo omituinen haju herätti siis oikein selvästi huomiotanne?"

"Niin", vastasi tohtori Mirandolet. "Niin oli asia. Se johti mieleeni itämaat -- olen asunut idässä -- Intiassa, Birmassa, Kiinassa. Minusta näytti, että tuo mies oli saanut käsiinsä jotakin itämaista hajuainetta ja mahdollisesti tiputtanut sitä jonkin verran vaatteilleen. Siihen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Sillä olen kuullut -- en voi sanoa itse joutuneeni näkemään sellaista -- että ihmisiä on kuollut pelkästään myrkyn hengittämisestä."

Oikeuden puheenjohtaja ei tehnyt mitään huomautusta -- hänen käytöksestään kävi selvästi ilmi, että hän piti tohtori Mirandoletin väitettä hyvin epäluotettavana. Tohtori Mirandolet poistui todistajain aitiosta, ja hänen tilalleen astui sinne viranomaisten kehoituksesta tohtori John Sperling-Lawson.

"Hän on nykyään elävistä kaikkein luotettavimpia asiantuntijoita", kuiskasi Lauriston Purdielle tohtori Sperling-Lawsonin vannoessa valaansa ja vastatessa muodollisiin alkukysymyksiin. "Hän on ylilääkäri siinä sairaalassa, josta he puhuvat, ja esiintyy aina tämäntapaisissa jutuissa. Niinikään on hän sisäministeriön palveluksessa -- hän juuri esiintyi erittäin tärkeänä todistajana Barnsburyn murhajutussa hiljattain -- etkö muista sitä?"

Purdie muisti ja katseli kuuluisaa asiantuntijaa suurella mielenkiinnolla. Mutta tohtori Sperling-Lawsonin ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli hiljainen, maltillinen, tavallisen näköinen herrasmies, joka olisi aivan hyvin voinut olla asianajaja tai pankin virkailija, vaikka hänen tiedettiinkin olevan aivan toista. Hän esitti todistuksensa asiallisella äänellä -- päinvastoin kuin tohtori Mirandolet, joka oli puhunut jokseenkin kiihtyneesti, mutta Purdie huomasi, että saapuvilla olevat kuuntelivat innokkaasti joka sanaa.

Tohtori Spering-Lawson sanoi sattumalta olleensa sairaalassa, kun Parslett tuotiin sinne, ja nähneensä hänen kuolevan. Hän oli tohtori Mirandoletin kanssa täysin samaa mieltä siinä, että oli aivan mahdotonta pelastaa miehen henkeä enää hänen sairaalaan jouduttuaan, ja hän oli valmis väittämään, että se oli mahdotonta jo sillä hetkellä, jolloin Gardiner oli nähnyt Parslettin lysähtävän kadulle. Toisin sanoen, Parslett oli kuoleman oma jo kaatuessaan.

"Ja mikä oli kuoleman syy?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

"Sydämen toiminnan lakkaaminen", vastasi todistaja.

"Mikä sen aiheutti?" jatkoi kuulustelija.

Sperling-Lawson epäröi jonkin aikaa syvän hiljaisuuden vallitessa.

"En voi vastata siihen kysymykseen", hän lopulta sanoi. "Voin vain esittää oman käsitykseni eräästä seikasta. Luulen -- olenpa suorastaan vakuutettukin siitä -- että hän oli saanut myrkkyä. Olen aivan varma asiasta. Mutta minun on pakko myöntää, että en tiedä, mitä myrkkyä oli käytetty, ja että en mitä huolellisimman tutkimuksen jälkeenkään ole voinut todeta pienintäkään merkkiä mistään tuntemastani myrkystä. Joka tapauksessa olen varma siitä, että hän kuoli myrkyn vaikutuksista, mutta mitä se oli tai kuinka se vaikutti, sitä en suodaan sanoen ymmärrä!"

"Tehän toimititte vielä kuolemanjälkeisenkin tarkastuksen?"

"Niin toimitin", vastasi lääkäri, "yhdessä tohtori Seracoldin kanssa. Vainaja oli täysin terve ja hyvässä ravitsemistilassa oleva henkilö. Hänen elimistössään ei ollut missään paikassa pienintäkään sairauden merkkiä -- hän oli ilmeisestikin kohtuullisesti elänyt mies, joka olisi aivan hyvin voinut elää yli seitsenkymmenvuotiaaksi. Mutta, niin kuin olen sanonut, minkäänlaisia myrkyn jälkiä en voinut löytää. Nimittäin mitään minun tuntemani myrkyn jälkiä."

"Nyt haluaisin esittää teille aivan erikoisen tärkeän kysymyksen", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Onko myrkkyjä, joiden luonnetta ette tunne?"

"On", vastasi lääkäri avomielisesti. "On niitä. Mutta enpä luulisi voitavan niiden käytöstä puhua Lontoossa."

"Onko sellaista eurooppalaista asiantuntijaa, joka voisi jotenkin valaista tätä asiaa?" kysyi kuulustelija.

"On", vastasi Sperling-Lawson. "Yksi henkilö -- professori Gagnard Pariisissa. Suoraan sanoen, olen jo erikoisen lähetin mukana toimittanut hänelle pieniä kappaleita muutamista Parslettin elimistä. Jollei hän niiden avulla pääse tuon myrkyn jäljille, niin ei siihen kykene kukaan eurooppalainen tai amerikkalainenkaan asiantuntija, siitä ole varma -- se on itämainen salaisuus."

"Hyvät herrat", virkkoi oikeuden puheenjohtaja, "me lykkäämme asian viikoksi. Siihen mennessä varmaankin saapuu tieto Pariisista."

Ihmiset lähtivät ulos kosteaan marraskuun aamuun innokkaasti keskustellen äsken esitetystä todistuksesta. Purdie, Lauriston ja Guyler, kaikki yhtä vähäpuheisina, seurasivat toisten jäljessä alkaen jo pohtia asiaa ja muodostaen siitä oman mielipiteensä. Äkkiä Melky Rubinstein riensi heidän luokseen heiluttaen paperia kädessään.

"Ulkona odotti eräs mies, joka toi tämän Zillahilta", sanoi Melky. "Hän oli kuullut, että te olitte kaikki täällä, ja minun hän myöskin tiesi täällä olevan. Meidän on heti lähdettävä sinne -- hän on löytänyt muutamia kirjeitä, joita hänen isoisänsä on saanut tuolta Purvisilta. Tulkaa siis -- sinne on vain muutamia askelia."

XXII

HERRA KILLICK MUISTELEE

Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.

"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"

Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.

"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin yksinkertaiseksi -- mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet ovat monimutkaiset -- jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."

"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.

"Tietysti -- epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman. Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä, -- epäilemättä sivuoven kautta -- ja myös tunsi hänet -- tunsi hänet hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni -- epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää -- samalla hän kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra Purdie."

"Siis on nyt vain otettava selvä siitä kuka tuo mies on?" kysyi Purdie.

"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan varma -- jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies -- ja asiantuntija myrkkyjen alalla."

Purdie käveli parisen minuuttia mietteissään ja mitään sanomatta.

"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen - nimittäin pullon ja lasiputken?"

"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä tänään eri paikoista -- Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin myöskin tuo Stephen Purvis -- kuka hän lieneekin. Meidän on saatava hänetkin käsiimme."

"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino, jonka avulla hänet löydetään jostakin."

He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä, joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion -- yksi oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle paperille kirjoitettua kirjettä.

"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita, jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää -- paitsi nämä kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."

Miehet kumartuivat katsomaan avattuja kirjeitä ja Ayscough luki ne ääneen:

"Macpherson-hotelli, Kap-kaupunki, syysk. 17 p. 1912.

K.H. -- Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä. Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun. Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän

_Stephen Purvis_."

"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.

"Kap-kaupunki, lokak. 10 p. 1912.

K.H. -- Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva _Golcondalla_ päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin marrask. 15 p. -- niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu -- ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain kesken. Teidän

_Stephen Purvis_."

"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19 p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose -- me otamme nämä kirjeet mukaamme."

Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden kerrallaan."

Purdie tarttui Lauristonin käsivarteen ja lähti pois hänen kanssaan.

"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme -- nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"

"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin tuuma päässäsi!"

"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!" sanoi Purdie viekkaan näköisenä.

"En kiellä sitä", myönsi Lauriston viattomasti punastuen. "Niin olemmekin!"