Part 10

"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme. Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen kauan?"

"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah. "Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."

Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä Zillahia istuutumaan siihen.

"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani -- vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista. Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta. Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän en ole esittänytkään itseäni -- nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran, vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti jalokivien kanssa?"

Zillah säpsähti ja vilkaisi Lauristoniin.

"Mikä saa teidät ajattelemaan Etelä-Afrikkaa ja jalokiviä?" hän kysyi.

"No niin -- mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"

"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa", myönsi Zillah.

"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään. "Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavaa."

Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.

"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta, "tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra Rubinstein löysi lattialta -- jos se nimittäin sattumalta on hänellä mukanaan."

Melky pisti kätensä taskuun.

"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen. "Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.

"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään. "Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle. Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit -- kaikki järjestään -- kuuluvat kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"

Zillah kääntyi amerikkalaisen puoleen katsellen häntä terävästi.

"Kuka hän oli?" kysyi hän. "Sanokaa meille hänen nimensä!"

"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale -- timanttikauppias".

XIX

PURDIE PYSYY LUJANA

Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti, katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler naurahti ja jatkoi.

"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä. Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."

Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.

"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen kanssa."

"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on myös suuri tehtävä siinä."

"Millä sitten?" kysyi Purdie.

"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"

Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.

"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt tiedätte tästä Levendalesta?"

"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs. Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren, sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias -- en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä, sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti, että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä. Minä ja viisi muuta miestä -- kaikki eri kansallisuuksia -- olimme hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän halusi hartaasti luonnistuvan -- yhdentekevää mikä se oli -- ja hän oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja -- platinahan on niin kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia -- ja jokaiseen irtonappiin kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä ovat minun nappini -- ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa, kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on pudottanut kalvosimennappinsa?"

Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.

"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi. "Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit jaeltiin?"

Mutta Purdien pettymykseksi amerikkalainen pudisti päätänsä.

"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat -- että tämä oli omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen, joka oli yksi meistä -- jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen irtonappiensa avulla."

"Ja kuka hän oli?" kysyi Purdie.

"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo toiset miehet olivat."

"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö tiedä missä hän on?"

"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja silloinkin vain noin tunnin ajan."

"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän Purvisin? Vain suunnilleen?"

"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen -- noin minun ikäiseni -- sileäksi ajeltu -- enemmän siirtomaissa oleskelleen kuin englantilaisen näköinen -- hän oli ollut poikasesta asti Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."

"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."

"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen mies ovat sekaantuneet -- se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"

Melky nyökkäsi Purdielle kehoitukseksi, että hän puhuisi.

"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä sinne huomisaamuna?"

"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo sormukset?"

Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille: niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.

"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara. Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme -- ja -- ja aikovat pidättää -- Andien!"

Lauriston tuli ihan tummanpunaiseksi sulasta suuttumuksesta.

"Kaikki on perätöntä -- mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään -- nuo sormukset ovat minun!"

Purdie laski rauhallisesti kätensä Lauristonin käsivarrelle.

"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä vain lyhyet tosiasiat."

"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart -- muistathan hänet, John?"

"Tunnen rouva Taggartin, jatka", virkkoi Purdie.

"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick, joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi, mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston, "jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme -- äitini ja minun -- kunnes vein ne panttitoimistoon?"

Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.

"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa. Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."

"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo -- nuo salaiset merkit olivat sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa. Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että --. Mutta, hyvät herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."

"Aivan oikein", myönsi Purdie. "Mistä hänet löytää, Andie?"

Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.

"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."

"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen -- älkää nyt välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä huomenna."

"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin aikaa poliisin tietämättömissä, ja --"

Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.

"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien hänet täksi yöksi hotelliini -- jättäkää hänet minun haltuuni! Minä kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja perin pohjin -- olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin, erotkaamme nyt. Herra Guyler!"

"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"

"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen", virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."

XX

PARSLETTIN JUTTU

Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa murhajutussa -- tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.

"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä -- nuori mies oli ahdingossa -- hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään -- hän meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet -- Lauriston nitisti hänet kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet ja jatkamaan sitten tutkimusta -- kaikki muut asiaan liittyvät seikat kuuluvat johonkin toiseen juttuun."

Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.

"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien verkko! Vanhuksen kuolema -- tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! -- Levendalen selittämätön katoaminen -- tuo Parslettin omituinen kuolema -- lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan pudotettujen platinanappien salaperäisyys -- ei! -- koko juttu on peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."

"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos kadulle. "Jo nyt --!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen -- häntä ei ainakaan tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"

"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi. "Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."

Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään; he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.

"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi. "Tietysti, jos teillä, on --"

"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet, "pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää -- se suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on sanottavana --"

Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi toisen sanoista.

"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään viidessä minuutissa."

"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin. "Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.

"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän ole laisinkaan muuttunut -- tai ei ainakaan paljon."

Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten Lauristoniin.

"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla on sanottavana?"

"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan "Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän löytävän niihin ammattiselityksen -- nuo sormukset samoin kuin herra Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra Lauristonin suhteen. Tässä hän on."

Ylempi virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.

"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan haltuunsa?" hän kysyi.

"Täydelleen", vastasi salapoliisi.

"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on selvitetty."

"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini -- hän on siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."

Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin. Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä se on."

"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.

"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."

Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen toiseensa.

"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä neuvoa. Lähtekäämme sinne."

Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.

Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle. Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski -- juhlallinen mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana, jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei -- ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään, oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon päästyä sairaalaan.