Part 9

Saapuessaan hotelliinsa Volenski löysi sähkösanoman paroni von Hermansthalilta, joka pyysi hänen pikaista läsnäoloaan etsivässä osastossa. Koska hän tahtoi välttää kaikkea, mikä olisi voinut näyttää epäilyttävältä, hän meni heti, vaikka hän olikin lakannut välittämästä siitä, mitä poliisi teki asiassa. Ei enää mikään, mitä he tekivät, voisi vaikuttaa kynttilänjalkoihin, sillä hän olisi Lontoossa, ennenkuin nopeimmatkaan tutkimukset johtaisivat Grünebaumin asiamiehen tapaamiseen Lontoossa. Mutta paroni von Hermansthalilla oli kuitenkin hänelle ilmoitettavana sangen paljon uutisia. Edellisenä yönä oli Grete Ottlinger vangittu "Kaiser Franzin" ulkopuolella juopumuksesta ja sopimattomasta esiintymisestä, ja poliisikuulustelussa oli hänet saatu tunnustamaan Moses Grünebaumin, tunnetun Kolowratringin varrella asuvan kauppiaan, hänen ja hänen rikostoveriensa kaupunkiin tuoman kaiken varastetun tavaran vastaanottajaksi. Mies ehkä vangittaisiin iltapäivällä.

"Luulin, että tämä kaikki ilahduttaisi teitä", lisäsi paroni ystävällisesti, "ja jos haluatte tulla toimistooni myöhemmin päivällä, annan teille erikoisen luvan tarkastaa epäiltäviä tavaroita Grünebaumin liikkeessä, ja jos hänen ylhäisyytensä kynttilänjalat ovat niiden joukossa, ja kun poliisi on oikeutettu luovuttamaan ne teille, niin te ehkä saatte ne muutaman päivän kuluttua".

Voi, kaikkea tätä virkavaltaisuutta ja virkamiehen turhantarkkuutta! Kuinka kiitollinen Volenski olikaan, että hän oli siitä riippumaton. Muutaman päivän kuluttua todellakin! Se aika kuluisi, jos madame Demidoville ilmoitettaisiin, ja tämä vaatisi kynttilänjalkoja omana omaisuutenaan. Muutaman päivän kuluttua Volenski toivoi olevansa Pietarissa palattuaan Lontoosta, ja kohtalokkaat paperit olisi toimitettu Taranjeville, ja sitten hän itse eroaisi veljeskunnasta. Sen hän oli vakavasti päättänyt. Viime päivät olivat läksyttäneet häntä sillä tavalla, että sen unohtamiseen menisi elämän pituinen aika.

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teidän armollenne", hän vastasi hieman kuivasti, "niistä vaivoista, joita olette nähnyt tämän asian takia. Koska minun on pakko lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi, jätän asian nyt tykkänään teidän huostaanne."

"Luullakseni ette voi tehdä paremmin", sanoi paroni von Hermansthal. "Nyt on vain enää kysymys ajasta, sillä teidän omaisuutenne on poliisin hallussa epäilemättä muiden Grünebaumin kaupassa olevien tavarain ohella, ja annan tarkat ohjeet, ettei mitään kynttilänjalkoja kosketella, ennenkuin te tai madame Demidov olette tunteneet hänen ylhäisyydelleen kuuluvat."

"Otaksun", sanoi Ivan koetteeksi, "että madame Demidoville on ilmoitettu asiasta?"

"Odotan madame Demidovia tänne aamulla, sillä lähetin hänelle viran puolesta ilmoituksen pyytäen häntä käymään luonani. Hän palasi Wieniin eilen tutkittuaan Oderbergin läpikotaisin ja päätti antaa meidän tehdä voitavamme hänen puolestaan."

"Epäilemättä hän sitten on tuntemassa hänen ylhäisyytensä kynttilänjalkoja", sanoi Ivan henkäisten helpotuksesta huomatessaan, ettei madame Demidov kaiken todennäköisyyden mukaan voisi puhutella Grünebaumia yksityisesti sinä lyhyenä aikana, joka kuluisi hänen oman käyntinsä ja sitä seuraavan poliisietsinnän välillä.

Hän otti hattunsa ja kumarsi kohteliaasti rakastettavalle paronille kiittäen häntä vielä hänen ystävällisyydestään, sitten hän sanoi nopeasti hyvästi ja poistui pikaisesti.

Kohtalokkaiden paperien etsintä oli täydellisesti vallannut hänen mielensä. Ivan Volenskin oli mahdotonta ajatella muuta mielettömästi ajaessaan kadonneita papereita takaa. Hän näytti melkein unohtaneen Heumarktin vangin olemassaolonkin, Pietarin toverit, jotka eivät vieläkään olleet kuulleet uutisia, ja ne, jotka olivat Wienissä, jotka lienevät ihmetelleet, koska ja kuinka hän oikeastaan oli lähtenyt tärkeälle matkalleen ja kuinka pian heidän manifestinsa tulisi keisarin käsiin ja Dunajevski ja muut toverit olisivat turvallisesti rajan takana. He eivät aavistaneetkaan, että koko se rakennus, johon sosialistinen veljeskunta luotti, voisi millä hetkellä tahansa murskaantua.

Ja viivyttely... viivyttely oli niin vaarallista! Mitä kreivi Lavrovski oli tehnyt? Olivatko venäläiset salapoliisit salaliiton jäljillä? Onnistuisivatko he keksimään vangin, ennenkuin uskaliaasta ryöstöstä oli millään tavalla hyödytty. Missään tapauksessa ei voisi seurata muuta kuin vaaroja asialle ja sen kannattajille, kun paperit, joissa olivat kaikki heidän salaisuutensa, olivat vieraissa käsissä. Niiden takaisin saaminen merkitsi kaikille elämää tai kuolemaa, ja tämä ainainen, piintynyt ajatus mielessään Volenski sulloi kokoon muutamia tarpeellisia esineitä ja oli pian valmis lähtemään Lontooseen iltapäiväjunassa.

Hänellä oli neljäkymmentätuntia kestävällä Englannin matkallaan runsaasti aikaa ajatella kaiken tämän juonittelun ja vehkeilyn hulluutta, joka epäilemättä vei kaikki ne, jotka siihen ryhtyivät, henkensä ja vapautensa menettämisen vaaraan. Hän itse, jolla oli runsaita varoja ja loistava ura edessään, kuinka hullu hän olikaan ollut vaarantaessaan kaikki tulevaisuuden mahdollisuutensa haaveellisten aatteiden takia, joiden kehittymiseen menisi vielä ehkä vuosisatoja, mutta joiden parasta ei suinkaan edistettäisi tyhmänrohkeilla iskuilla, jollaisia Dunajevski, Taranjev ja hänkin suunnittelivat. Voisiko kourallinen nuoria kiihkoilijoita toimittaa vallankumouksen Venäjälle, kun musikat, joiden hyväksi he vehkeilivät, eivät ojentaneet heille auttavaa kättä?

Niin, uudistukset tuohon isoon maahan tulisivat kyllä joskus. Äkkiä ehkä, kuten Ranskassa, rajusti — ja ne lakaisisivat kuin hirmumyrsky valtaistuimen ja hallitsijasuvun tieltään — mutta tämä tapahtuisi, kun kansan hetki olisi tullut, kun kansakunta itse tietäisi, mitä se haluaisi, kun vapaus-sana lakkaisi olemasta vain muutamain suussa, ja siitä olisi tullut kaikkien hartain toive. Se olisi aikaa, jolloin kaikki venäläiset, joilla oli miehen kunto, liittyisivät vapauden puoltajiksi ja kävisivät valtaistuimen kimppuun, jos se olisi heidän tiellään, lakaisisivat tieltään hallitsevat mahdit, elleivät ne taipuisi kansan tahdon mukaan. Mutta siirrettäköön se siksi, kunnes kansa tahtoisi. Sytyttäköön se kipinän heidän sydämissään, sijoittakoon jumalallinen käsi aatteen sinne, älköönkä se kytekö hitaasti ja pakonalaisesti muutamien fanaatikkojen puhaltamana.

Tällaisten ristiriitaisten ajatusten vallassa oli Volenski saapunut Englannin pääkaupunkiin. Hän jätti matkalaukkunsa Charing Cross Terminus-hotelliin aikoen matkustaa Wieniin samana iltana, ja heti kuin hän oli haukannut kevyen aamiaisen, hän lähti ajurilla Great Portland Streetin n:oon 14.

Tällä kerralla hän tunsi maaperän varmaksi. Ei tarvinnut käyttää apuna diplomaattisia taitojaan. Hän meni suoraa päätä myymälään, pyysi saada puhutella mr Daviesia ja sanoi tyynesti ja liikemiesmäisesti kohtalaisen hyvällä englanninkielellä:

"Näin teidän myymälässänne päivä tai pari sitten pari antiikkista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka minua silloin miellyttivät. Silloin minulla ei ollut aikaa niitä katsella, mutta olen sangen mielissäni, jos näytätte ne minulle. Ne olivat kultaa, ja niissä oli hyvin sievät _vieux Vienne_-tekoiset Amorit jousineen ja nuolineen. Muistatteko niitä, joita tarkoitan?"

"Aivan, herra, aivan. Valitan kuitenkin, etten voi palvella teitä, sillä myin nuo samat kynttilänjalat eräälle asiakkaalleni myöhään eilen iltapäivällä. Hän on suuri kaikenlaisten muinaisesineiden keräilijä, ja kuten teitäkin, häntäkin suuresti viehätti _vieux Vienne_-Amorien sirous. Mutta minulla on eräitä sangen kauniita kynttilänjalkoja, sekä antiikkisia että nykyaikaisia, joita varmaankin haluatte katsella —"

"En", sanoi Volenski, jonka kiihtyneet aivot kieltäytyivät uskomasta juutalaisen vakuutusta todeksi, "tahdon juuri ne — minun täytyy ne saada — en välitä siitä, mitä ne maksavat. Kas tässä", hän lisäsi, kun hän huomasi, että Davies alkoi katsella häntä epäilevästi, "on wieniläisen liiketoverinne antama suositus, näette siitä, että olen ystävä, ja jos olette rehellinen minua kohtaan, ei teille tapahdu mitään ikävyyksiä, mutta jos kieltäydytte auttamasta minua omaisuuteni takaisinsaamisessa — sillä nuo kynttilänjalat kuuluvat minulle — niin toimitan niin, että poliisi käy kimppuunne varastettujen tavarain tallettajana. Tuokaa nyt minulle nuo kynttilänjalat heti ja mainitkaa minkä hinnan niistä tahdotte. Minulla on kiire, sillä aion matkustaa pian."

Isaac Davies otti virkaveljensä antaman kortin ja väänteli sitä käsissään katsellen Volenskia yhä epäilevästi.

"Sanon teille, ettei mitään ikävyyksiä tapahdu teille", sanoi Ivan kärsimättömästi. "Olenpa halukas maksamaan teille sangen sievän summankin näistä kynttilänjaloista. Huomaatte siis, että voitte vain voittaa olemalla rehellinen minua kohtaan. Grünebaum antoi minulle tämän kortin, jotta teidän ei tarvitsisi mitään pelätä."

"Sir, olen kertonut teille totuuden", sanoi Isaac Davies viimein kuivasti ja lisäsi kohauttaen välin pitämättömästi olkapäitään: "Teidän uhkauksenne eivät vaikuta mitään minuun, minua ei voida syyttää mistään. Grünebaumin liike on hyvä ja tunnettu liike Wienissä. Minulla on täysi oikeus ostaa häneltä tavaroita ilman, että minun tarvitsee pelätä saavani varastettua tavaraa. En usko, että Grünebaumin minulle lähettämät tavarat ovat todellakin varastettuja ja vaadin teitä osoittamaan väitteenne todeksi. Siis kaikki teille antamani tiedot johtuvat siitä, että wieniläinen kirjeenvaihtajani on teitä suositellut, eikä siitä, että pelkäisin teidän uhkauksianne tai poliisia."

"Siis", huohotti Ivan, joka alkoi käsittää, että juutalainen puhui totta ja että kynttilänjalat olivat todellakin taas poissa hänen ulottuvillaan, "kynttilänjalat ovat myydyt".

"Mr James Hudsonille, jonka osoite on 108 Curzon Street, Mayfair, suurelle antikviteettien kerääjälle ja erikoistuntijalle. Olette ehkä kuullutkin puhuttavan hänestä? Ettekö? No, lähetin eilen nämä kynttilänjalat hänen nähtävikseen, sillä tiesin hyvin, että jos hän ne näkisi, hän mieltyisi niihin. Ne olivat hyvin kauniita, sir, ja jos teillä sattuu olemaan jotakin muuta samantapaista, niin olen kovin mielissäni —"

"Asiaan, mies. Jumalan tähden, kertokaa minulle, ostiko hän ne?"

"Kyllä, sir", sanoi Isaac Davies suuttuneena omituisen asiakkaan kärsimättömyydestä. "Tiesin, että hän sen tekisi. Mitä nyt voin tehdä puolestanne, sir? Enkö mitään? Hyvästi, sir."

Ja nähdessään, että hänen myymäläänsä astui uusi asiakas. Isaac Davies kääntyi eikä enää välittänyt Volenski-parasta, jonka toiveet tämä uusi kauhea isku murskasi.

Häntä seurasi todellakin huono onni. Aina silloin tällöin toivon säde pilkisti hänen kurjuutensa pimeyteen, kunnes sen sitten taas jokin tavaton yllätys karkoitti, ja viimeinen onnettomuus näytti aina edellistä pahemmalta.

Onnettoman nuoren miehen kärsivällisyys alkoi loppua, ja hän jo ajatteli heittäytyä ensimmäisen ohiajavan omnibussin alle. Mutta tätä hän ajatteli vain silmänräpäyksen verran, sillä sitten hän heti käsitti, että hänen kuolemansa asioiden ollessa sillä asteella merkitsisi hänen tovereilleen ehdotonta iankaikkista turmiota — varsinkin kun he eivät olleet tietoisia heitä uhkaavasta vaarasta, koska he eivät ollenkaan tietäneet, että vaaralliset paperit olivat kadonneet. Yhä edelleen oli heidän kohtalonsa hänen kylmäverisyytensä, rohkeutensa ja sitkeytensä vallassa ja hän päätti taas kerran ponnistaa voimansa pelastaakseen heidät. "Viimeisen kerran", hän ajatteli toiveikkaasti.

Volenskin täytyi nyt ottaa käytäntöön ovelammat keinot, ja hän kokosi kaikki voimansa keksiäkseen tällaisen suunnitelman. Hän oli melkein mekanisesti poistunut juutalaisen puodista, ja tiedottomasti hän suuntasi askeleensa Curzon Streetia kohden. Hänen täytyi välttämättä tavata mr James Hudson — siihen kelpaisi mikä tekosyy tahansa — hän koettaisi keksiä sellaisen. Hänen täytyi heti miettiä valmiiksi, mitä hän sanoisi mr James Hudsonille, kun hän tapaisi hänet. Hän tunsi hänet hyvin maineeltaan. Hän oli upporikas, mitä eriskummallisin mies ja erittäin jalomielinen, ja hän oli ollut suuressa naisten suosiossa prinssi Albertin aikoina. Epäilemättä hän oli gentlemanni, ja jos — Niin, se oli selvää. Koko keskustelu välähti läpi hänen kuumeisten aivojensa, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen näyttämöllä.

Henkilöt: Kohtelias, hyväntahtoinen vanha herrasmies, nykyaikainen Bayard-tyyppi — mr James Hudson. Nuori mies, jolla on menneisyys, johon sisältyy naisen kunnia — hän itse. Näyttämö: Mayfairissa Curzon Streetin varrella olevan talon vierashuone.

Nuori mies, jolla on menneisyys: "Sir, teidän käsissänne on naisen kunnia. Tahdotteko antaa minulle kirjeen takaisin?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Kirjeen, sir, minkä kirjeen?"

N. m. j. o. m.: "Se on kätketty kynttilänjalkaan, joka koristaa teidän uuninreunustaanne. Sir, monta vuotta sitten hulluttelimme. Teimme syntiä, hän ja minä. Koska meillä ei ollut minkäänlaista tilaisuutta lähestyä toisiamme, niin käytimme näitä siroja pieniä esineitä rakkauden postilaatikkona. Eräs näistä kirjeistä — naisen — unohdettiin sinne — hän on nyt naimisissa — minä olen naimisissa — olemme kaikki naimisissa — mutta teidän, sir, hallussanne on kynttilänjalat — teidän hallussanne on naisen kohtalo! Tahdotteko antaa minulle takaisin kirjeen?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Olkaa hyvä ja ottakaa se — se kuuluu teille!" Esirippu.

Näkyi selvästi, että Volenski-paran ajatukset olivat nyt melkein kuin mielipuolen haaveita. Hänen kiihtynyt olemuksensa, hänen rajut kiihkeät liikkeensä herättivät ohikulkijain huomiota.

Hän ponnisteli hirveästi hillitäkseen itsensä, ja saavuttuaan Curzon Streetin 18:aan hän soitti kelloa ja kysyi ovea avaavalta lakeijalta, oliko mr James Hudson kotona.

Hieno otus, jolla oli polvihousut, silkkisukat ja puuteroitu tukka, silmäsi häntä enemmän kuin kuuden jalan majesteettisesta korkeudesta ja kysyi, kuten Volenskista tuntui, hyvin hämmästyneellä äänellä:

"Herra Hudson, sir?"

"Niin, oletteko hyvä ja annatte hänelle korttini, ja sanokaa hänelle, että haluan puhua hänen kanssaan heti."

"Olen pahoillani, etten voi ottaa korttia, sir", sanoi lakeija vakavasti ja lisäsi juhlallisesti: "Mr James Hudson kuoli, sir, tänä aamuna äkkiä kello puoli kolmen aikaan. Kuolema johtui halvauksesta, sir. Hänet haudataan Highgaten hautausmaahan torstaina, sir, kello seitsemältä: eikä mitään kukkia, hänen pyynnöstään. Isännöitsijä voi tavata teitä, sir, jos asianne on tärkeä."

Ääni tuntui Volenskista tulevan äärettömän kaukaa niin kaukaa, että se kuului sellaiselta, kuin se ei olisi ollut peräisin tästä maailmasta. Miehen kasvot alkoivat tanssia hänen edessään ja pyöriä hänen ohitseen peloittavalla nopeudella samoin kuin huonekalut ja ikkunat. Hänellä oli vain sen verran voimia, että hän jaksoi käskeä miestä toimittamaan hänelle ajurin, nousta siihen ja huutaa ajajalle, että tämä veisi hänet Charing Cross Terminus-hotelliin. Sen jälkeen hän onneksi menetti tajuntansa hetkeksi. Väsyneet aivoparat kieltäytyivät käsittämästä tätä viimeistä onnettomuutta, tätä viimeisen toivon menetystä. Volenski ei ollenkaan voinut muistaa, kuinka hän pääsi huoneeseensa hotelliin tai mitä tapahtui sitä seuraavina päivinä, sillä hänen tiukkaa sielullista ja ruumiillista jännitystään seurasi hermoston voipumus.

Hotellista lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka asiain niin ollen katsoi itsellään olevan oikeuden avata Volenskin lompakko, ja kun hän näki, että se oli täynnä seteleitä ja maksumääräyksiä, niin hän määräsi häntä hoitamaan pari sairaanhoitajatarta ja määräsi hänelle kaikkea muutakin, mikä oli välttämätöntä, pääasiassa ehdotonta rauhaa ja lepoa.

XIV

Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja pelänneet, mitä tuleman piti.

Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.

Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että kohtalokkaat paperit olivat turvassa?

Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.

Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.

Ellei —

Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä. Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.

Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan uutisia.

"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.

Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme, minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.

Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa. Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.

Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas apuri miesten toimissa.

Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.

"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa kymmenkunta ääntä.

"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".

Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:

"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."

"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana päivänä, piinaviikon keskiviikkona."

"Varmaankin —"

"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".

"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"

"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta, ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että paperimme ovat turvassa."

"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?" puuttui puheeseen eräs veljistä.

"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt paperit?" sanoi toinen.

"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi hengestään kuin salaisuudestamme".

Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea, mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.

"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on Volenskille tapahtunut?"

Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.

"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut siitä tiedon."

Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä hänellä oli sanomista.

"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"

Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.