Part 10

"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun, alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin, vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen. Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta. He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä miljoonien paras?"

Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.

He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät, mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa hetkessä heille tyrkyttäisi.

"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas, "terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja. Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille, että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille suoneet.

"Se ase on _pelko_. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella, silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"

Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus. Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.

"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.

Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki, ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.

"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät. Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän silmissä."

Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin, ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin pojan kohtalon.

Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen. Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana "salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita he hallitsivat.

Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet, hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.

XV

Maria Stefanovnan asema suuressa sosialistisessa veljeskunnassa oli omituinen. Vaikka hän olikin ainoa nainen niin monen miehen joukossa, niin hän kuitenkin tiesi kaikki heidän salaisuutensa ja hankkeensa, ja vaikka hän olikin nuori, niin hänen neuvonsa olivat heitä usein auttaneet.

Hänen isänsä Mirkovitsh oli jo varhain totuttanut äidittömän tyttärensä salaperäisiin tapoihinsa ja omituisin raskasmielisiin puheisiinsa. Maria oli syntynyt ja kasvanut vihaamaan hallitusta, joka istui Venäjän valtaistuimella, ja hän kuunteli isänsä useinkin verenhimoisia tuumia aina vaiteliaan hyväksyväisenä, vaikka hän ei aina ollutkaan aivan samaa mieltä.

Kun veljeskunta tarkasti mietittyään oli päättänyt uskoa hänelle mitä tärkeimmän osan tsaarin pojan ryöstämisessä, niin hän tunsi itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi ajatellessaan, että hän ensi kertaa olisi hyödyksi suurelle asialle, joka oli yhtä suuresti hänen sydämellään kuin innostuneimmilla heistä. Kun Dunajevski ja hänen toverinsa oli vangittu, niin kerrottiin tytölle kauheista kidutuksista, joiden alaisiksi he joutuisivat, kun he olisivat Moskovassa vankeudessa, ja myöhemmin, kun he saisivat vaeltaa rasittavan matkan lumisen erämaan halki, jonka matkan silloin tällöin keskeyttäisivät hirvittävät niin sanotut lepohetket tungokseen asti täyteen ahdetuissa, pahanhajuisissa pysähdyspaikoissa. Sitten tulisivat elohopeakaivokset, jotka kolmessa vuodessa muuttaisivat terveen ja reippaan nuoren miehen halvaantuneeksi ja tylsämieliseksi ukoksi.

Ja he voisivat säästyä tuolta kauhealta kohtalolta, jos hän, Maria, näyttelisi taitavasti hänelle uskottua osaa, osaisi houkutella tsaarin pojan vankilaan, joka ei ollut ainoastaan mukava, vaan ylellinenkin, missä häntä säilytettäisiin, kunnes Moskovan marttyyrit olisivat jälleen vapaina ja onnellisina.

Hän pukeutui rohkeasti haaremiorjattaren hahmoon omaten kaikkien idän tyttärien viekkauden ja keimailevaisuuden, ja seuraavana päivänä hän ylpeänä ja onnellisena sai vastaanottaa veljeskunnan onnittelut ja kiitokset, kun se oli kokoontunut hänen kunniakseen.

Hän oli arvannut isänsä aikeet huoltamaansa avuttomaan vankiin nähden, mutta tähän asti hänellä ei ollut ollut mitään syytä pelätä vangin turvallisuuden takia. Hän tiesi, että useimmat hänen tovereistaan olivat hienostuneita ja maltillisia, hän tunsi ylevämielisen, jalosukuisen puheenjohtajan, varovaiset ja haaveksivat puolalaiset, jotka olivat suurena enemmistönä, ja hän ajatteli, että hänen isänsä pahat aikeet hillittäisiin.

Mutta kun Volenski, lähettiläs, johon oli luotettu, ei millään tavalla ilmoittanut matkansa onnistumisesta, kun kaikkien mielet kävivät synkeiksi ja tyytymättömiksi, alkoi Marian sydän lyödä tuskaisesti, sekä nuoren vangin turvallisuuden takia että asian kunnian puolesta.

Se suuri asia, jota hän kunnioitti ja piti pyhänä, jolle hän oli tahtonut uhrata elämänsä, sen oli tarraamaisillaan niin häpeällinen, niin luihu rikos, että Maria Stefanovnan koko sielu nousi kapinaan sitä vastaan ja se pakotti hänet kaikella naisen viisaudellaan ajattelemaan keinoa, jolla voitaisiin välttää niin kauhea katastrofi. Ja hän oli johdattanut Nikolai Aleksandrovitshin siihen, mikä uhkasi tulla hänen tuntemattomaksi haudakseen. Hän katsoi väristen käsiinsä, ja mietti, jättäisikö hänen nuori verensä hänen käsiinsä ikuisen tahran.

Koko yön hän asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja kauhistuneena. Joskus hän oli kuulevinaan isänsä askeleiden hiipivän salaa vangin huonetta kohden, ja sitten hänen oli tukittava korvansa ollakseen kuulematta nuoren miehen viimeistä tuskanhuutoa, nuoren miehen, jonka salamurhaajan käsi oli yllättänyt avuttomana.

Oli täysi päivä, ennenkuin hän voi suoda hermoilleen ja aivoilleen lyhyen levon ja vapautua siitä kauheasta tuskasta, joka oli kiduttanut häntä siitä asti, jolloin hänen isänsä oli edellisenä iltana pitänyt lopullisen puheensa. Naisten tavalla hän oli itsepäisesti miettinyt asiaa, kunnes hän luuli keksineensä vapahtavan keinon. Venäläisenä hän oli sangen hurskas. Hän rukoili kauan ja vakavasti suunnitelman onnistumiseksi, jonka tuli pelastaa vanki kuolemasta ja hänen aatetoverinsa ja isänsä ja koko ylevä asia ikuisesta häpeästä.

XVI

Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.

Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa. Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa, ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan, kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat, viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla. Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.

Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa. Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.

Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.

Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi viivytellä.

Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville, että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.

"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.

Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen, ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.

Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.

"_Monsieur le Comte_", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta, johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."

"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä omituisesta esipuheesta, "minä —"

"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."

Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.

"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Niinhän?"

Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.

"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."

Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.

"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen, "ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."

Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä! Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi yksinkertaisesti:

"Sanokaa hinta."

"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski, panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole siellä".

Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.

Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen, jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.

Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä, koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt, ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia hämäräperäisiä vihollisia vastaan.

"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."

"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi. Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."

Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.

Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.

"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa, niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.

Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa. Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.

Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.

"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan olisi lähettäneet teitä luokseni."

Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.

"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."

Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis. Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"

Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt, mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen. Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi, vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?

"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle, että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."

Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"

"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.

"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä juhlallisesti julistan teille."

"Ja se on?"

"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara. Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin sydämeen."