Part 8

Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen, joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.

Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.

Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen, ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.

Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen, hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä, jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä siteet, mietti hän.

He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.

Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?

Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea hattu varjosti.

Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen. Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.

Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä, mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.

Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja tyynnyttää väriseviä hermojaan.

Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen, raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.

Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan tehtäväänsä.

Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi. Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi, että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.

Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla, kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.

"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".

Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa ja poistui vaiteliaana.

"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti, "meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"

Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.

"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. _Ach, Herr Je_!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi tuolin viereensä.

Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.

Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.

"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin punaisen poskensa häntä kohden.

"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja hypäten nopeasti pöydän luota pois.

Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista, niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.

"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa", hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden, oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen olkapäälleen.

"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"

"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.

"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme, etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."

Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan usein.

"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi pitääkseen yllä keskustelua.

"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete. "Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"

Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä, oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!

Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi koettaen olla sydämellinen:

"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä, jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."

"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran, kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin kaunis naama, ja —"

"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."

"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."

Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä panisi minut naurutuulelle."

Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju, älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."

Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden minuutin kuluttua.

"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."

"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua. Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"

Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista, sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen: "Poju — enhän minä! _Gott in Himmel! Ach, Herr Je_!"

XII

Kuinka Ivan sinä yönä ollenkaan pääsi kotiin, ilman että poliisi ei olisi vanginnut häntä epäillen häntä juopuneeksi, hän ei voinut milloinkaan jälkeenpäin selvittää. Hän ei muistanut mitään, sen jälkeen kuin hän Grete Ottlingerin sekavasta lörpöttelystä oli erottanut Grünebaumin nimen — nimen, joka vihdoinkin merkitsi hänelle täydellistä pelastusta. Hän tunsi hyvin Opernringillä olevan kaupan, jonka vanha Moses Grünebaum omisti, jossa kaupassa oli kaunis kokoelma antiikkisia kalleuksia, huonekaluja ja kaikenlaisia kuriositeetteja — kaupan, jossa taiteentuntijat usein kävivät, ja joka oli Wienin tunnetuin antikviteettikauppa, eikä sitä olisi mitenkään luullut sellaiseksi, että se olisi kätkenyt varastettuja tavaroita.

Oli ilmeisesti liian myöhäistä puhutella vanhaa Moosesta sinä yön hetkenä. Ivan tuskin huomasi mitään ympärillään tapahtuvia seikkoja, hän ajatteli vain yhtä ja samaa, mutta kuitenkin hän oli tietoinen siitä, että vaisto ohjasi häntä ja hänen horjuvia askeleitaan Kolowratringin varrella olevaan hotelliin.

Häntä oli odottamassa pinkka kirjeitä. Kirjeenvaihtoa, minkä hän ikävä kyllä oli laiminlyönyt näinä surun päivinä. Yksi niistä oli hänen ylhäisyydeltään. Ivan repi sen auki kiihkeän jännityksen vallassa. Se kuului seuraavasti:

"Klingerin hotellissa Marienbadissa, helmik. 28 päivänä.

Rakas poikani!

Huomaat ylläolevasta osoitteestani, että olen muuttanut suunnitelmiani ja majailen nykyjään täällä. Raitis vuoristoilma vaikuttaa erittäin edullisesti terveyteeni, ja luultavasti olen täällä niin kauan kuin lomani kestää. Toivon, että sinä suoriudut tyydyttävän nopeasti työstäsi, jotta voit levätä muutaman päivän, ennenkuin taas tapaamme Pietarissa diplomaattiasioissamme. Kesken kaiken, jos sinä sattuisit tulemaan sinne ennen minua, luulen, että olisi hyvä, jos kävisit madame Demidovin luona ja pyytäisit häntä antamaan sinulle kynttilänjalat, jotka sitten voisivat jäädä sinun haltuusi. Toivon, että hän suoriutui matkaltaan hyvin ja ettei noille kiusallisille kaluille ole tapahtunut mitään pahaa, joiden takia minun melkein oli pakko luopua lomastani. Vakuutan sinulle, rakas poikani, että kun ajattelen kaikkia niitä nautintoja, jotka minun olisi tarvinnut jättää niiden takia, olen kahdenkertaisesti kiitollinen madamelle hänen ystävällisen tekonsa takia.

Apostolinen siunaukseni sinulle, poikani, ja vilpittömät terveiset madame Demidoville, kun näet hänet.

_Antonius d'Orsay_, kardinaali-arkkipiispa."

Volenski laski kirjeen pöydälle. Sydämensä pohjasta hän huokasi helpotuksesta. Jumalan kiitos! Hänen ylhäisyytensä ei tietänyt mitään. Se ei ollutkaan kummeksuttavaa. Oderbergin varkaudesta ei lehdissä oltu paljon mainittu varkaan nopean vangitsemisen tähden, ja olisi ollut todellakin hyvin omituisen kiusallinen sattuma, jos hänen ylhäisyytensä, joka, mikäli Ivan tiesi, ei milloinkaan silmäillyt sanomalehtiä, olisi jonakin poikkeuksellisena päivänä saanut käsiinsä ne kaksi numeroa, joissa varkaudesta puhuttiin.

Hän tiesi omasta kokemuksestaan, etteivät tapahtumat olleet tarpeeksi salaperäisiä, jotta ne olisivat herättäneet yleistä huomiota, ja koska hänen ylhäisyytensä nimeä ei oltu edes mainittu madame Demidovin nimen ohella, ei ollut ollenkaan todennäköistä, että kardinaali kuulisi tapahtumasta keltään vieraalta ihmiseltä. Madame ei ilmeisestikään halunnut hänen ylhäisyytensä saavan tietää niiden katoamisesta — se oli vain luonnollista. Ei kukaan halua tunnustaa karkeata huolimattomuutta, kaikkein vähimmän nainen. Oh, kunpa hän vain pääsisi vapaaksi pelosta, että madame tiesi jo kaiken ja että hän olisi samoilla asioilla kuin hänkin turvanaan venäläiset rahat ja Venäjän mahti! Mutta kuitenkin Ivan oli tällä hetkellä hänen edellään. Hän ei ollut keskustellut Grete Ottlingerin kanssa, hän ei voinut tietää, missä kynttilänjalat olivat, ja ennenkuin Grünebaumin myymälä seuraavana aamuna oli avattukaan hän aikoi olla paikalla valmiina maksamaan koko omaisuutensa päästäkseen käsiksi salaisten paperien kallisarvoisiin säiliöihin.

Koska hän tiesi, että sinä yönä uni ei tulisi hänen silmiinsä, hän kulutti sen tehdäkseen kaikki hänen ylhäisyytensä työt valmiiksi. Hän aikoi heti kuin hän olisi ostanut kynttilänjalat. Grünebaumilta lähteä Pietariin ja antaa paperit Taranjeville. Nyt oli kulunut kolme päivää Nikolai Aleksandrovitshin ryöstöstä, kolme päivää, joiden aikana Ivan oli ponnistaen kaikki voimansa yksinomaan etsinyt kadonneita papereita, eikä hän ollut nähnyt tovereitaan. Joka päivä ilmitulon vaara tuli suuremmaksi, ja Dunajevski tovereineen yhä edelleen riutui Moskovan vankiloissa.

Oh, tämä vastuunalaisuuden taakka tuntui liian raskaalta kantaa. Ne kauhut, jotka liittyivät salaisten paperien kuljettamiseen, eivät olleet mitään niiden rinnalla, mitä hän sai kärsiä. Mutta Jumalan kiitos! Kaikki nämä kärsimykset olisivat huomenna ohi viimeistään, ja nyt vihdoinkin ensimmäistä kertaa Ivan rajusti toivoi voivansa luopua kaikista vehkeistä ja salaliitoista. Tyytyä elämään rauhallisena kansalaisena ja jättää Venäjän politiikan päättäväisesti syrjään.

Hänen viettämänsä työteliäs yö vaikutti rauhoittavasti hänen hermoihinsa. Hän työskenteli kunnes talviaamun myöhäinen kajastus pilkisti ikkunaverhojen lävitse sisään, ja sitten kuin hän oli virkistänyt itseään kylvyllä ja nopealla aamiaisella, hän painui taas etsimään kynttilänjalkoja, ja kello yhdeksältä hän oli Opernringillä Grünebaumin kaupan ulkopuolella odottaen, että ovet avattaisiin.

Heti kuin se oli tapahtunut, hän astui sisään ja pyysi puhutella omistajaa.

Tumma vanha juutalainen, jolla oli litteä nenä ja leveät huulet ja silmät kuin rupisammakolla — ja silmät olivat niin ulkona hänen päästään, että näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt silmälaseja pelkästään estääkseen niitä putoamasta kuopistaan — tuli vastaan hieroen käsiään hyväntahtoisesti varmaankin ihmetellen, kuka hänen aikainen ostajansa oikeastaan oli. Hän oli tottunut epäilemään kaikkea.

"Hyvää huomenta, herra. Mitä minulla on ilo näyttää teidän armollenne tänään? Kalleuksiako? Antiikkitavaroitako?"

"Olen tullut tänne yksityisasioissa", sanoi Volenski lyhyesti. "Olkaa hyvä ja viekää minut konttoriinne, itsenne takia."

Juutalainen katseli häntä hetken aikaa terävästi silmälasiensa takaa ja sanoi sitten makeasti:

"Minulla ei ole mitään salattavia liiketoimia. Mutta jos teidän armonne vaivautuu astumaan tätä tietä —" Ja hän kulki edellä kirkasvaloiseen komeaan pieneen toimistoon myymälän taakse, missä monet kookkaat pää- ja kassakirjat todistivat hänen liikkeensä laajuutta ja edistystä.

"Teidän armonne on hyvä ja istuu", hän sanoi.

"En, mieluummin seison. Ei kestä kauan, mitä sanon. Te saitte eilen Nordbahnin asemalla Grete Ottlinger-nimiseltä naiselta tavarapaketin. Nämä tavarat olivat varastettuja. Te tiesitte sen. Mitä sanotte siihen?"

"Että olen yhtä syytön kuin vastasyntynyt lapsi, teidän armonne. Etten poistunut myymälästäni koko eilisenä päivänä, koska päivä oli, kuten teidän armonne epäilemättä muistaa, hyvin sateinen. Etten edes milloinkaan ole kuullut puhuttavankaan Grete Ottlinger-nimisestä naisesta. Etten milloinkaan ole himoinnut varastettuja tavaroita. Tämän vannon isiemme Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin nimeen ja esi-isieni haudan kautta."

"Älkää puhuko roskaa", sanoi Volenski kärsimättömästi, "valehtelette ja olette tietoinen siitä. Puhun nopeasti asiani. Varastettujen tavaroiden joukossa — älkää keskeyttäkö minua", hän sanoi ankarasti, kun juutalainen yritti panna taas vastalauseen kohottaen kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Abrahamia syyttömyytensä todistajaksi, "sanon, että varastettujen tavarain joukossa oli pari antiikkista posliinista ja kultaista kynttilänjalkaa. Tahdon tietää, missä nuo kynttilänjalat ovat. Maksan teille täyden Grete Ottlingerille tulevan summan ja lisäksi kaksituhatta guldenia, jos annatte ne minulle tällä hetkellä. Jos kieltäydytte, ilmiannan teidät poliisille ja puolen tunnin kuluttua olette vangittu, teidän talonne, omaisuutenne ja kirjanne tarkastettu, ja vaikka mitään raskauttavampaa ei voitaisikaan väittää teitä vastaan — voitte olla ovela lurjus — niin loppuu siihen liikkeenne menestys melkein varmasti. Teitä pidetään epäilyttävänä henkilönä, eikä kukaan asiakkaanne uskalla tulla teidän luoksenne enää peläten ostavansa varastettua tavaraa."

Juutalainen, joka keskustelun alussa oli tullut kalpeaksi huuliansa myöten, oli nyt saavuttanut joltisenkin tasapainon. Hieroen taas käsiänsä yhteen hän sanoi hyväntahtoisesti:

"Nyt huomaan, että teidän armonne on jalomielinen herrasmies, joka ei halua vahingoittaa vanhaa miesparkaa, jolla on vaimo ja lapset elätettävinään — vaan haluatte toimia rehellisesti hänen kanssaan. Vannon teidän armollenne, että suurin toiveeni on palvella teitä kaikella tavalla ja kerron teidän armollenne koko totuuden. En ole milloinkaan ennen tehnyt sellaista, mutta nainen vietteli minut ja ne tavarat olivat kovin kauniita. En tahtonut pitää niitä omassa kaupassani — se ei ollut turvallista — ja heti saatuani ne Grete Ottlingerilta pakkasin ne ja lähetin ne luotettavan lähettilään mukana liiketoverilleni Lontooseen. Sain häneltä tänä aamuna sähkösanoman, missä hän ilmoitti, että hän oli kulkenut rajan yli viime yönä vaaratta ja on nyt välttänyt poliisin, joka yhä edelleen ajaa takaa tavaroita tässä kaupungissa. Ja jos teidän armonne pitää sanansa ja antaa minulle kymmenentuhatta guldenia, mikä on ainoastaan tuhat guldenia enemmän kuin mitä kynttilänjalat maksoivat minulle, sanon teille mistä liiketoverini on tavattavissa, ja silloin tulee olemaan teidän armonne oma vika, ellette onnistu taivuttamaan häntä antamaan teille kysymyksessäolevia tavaroita."

"En maksa mitään, ennenkuin kynttilänjalat ovat hallussani, sitten kunniasanani kautta lupaan maksaa teille kaikki. Valitkaa nyt nopeasti, älkääkä tuhlatko aikaa. Pikajuna lähtee Wienistä kello yhdeltä. Jos annatte minulle liiketoverinne osoitteen ja kirjoitatte muutamia sanoja kortille ja mainitsette, että olen ystävänne, niin lähden Lontooseen sillä kellonlyömällä. Jos kieltäydytte, menen heti poliisin luokse ja ilmiannan teidät."

"Kuinka voin tietää, ettette ilmianna minua, kun olette saanut tavarat?" mutisi juutalainen epäluuloisesti.

"Katsokaa minua", sanoi Volenski, "näytänkö kurjalta petturilta, joka ensin hyötyisi miehestä ja sitten hänet pettäisi?"

Juutalainen katsoi sameilla silmillään terävästi nuorta puolalaista, jonka miehekkäät kasvot näyttivät ylpeiltä, kiihtyneiltä ja intohimoisilta, vaan eivät epärehellisiltä. Ja mitään sanomatta juutalainen otti lompakostaan kortin, jossa olivat sanat — "Moses Grünebaum, antikviteettikauppias", ja hän kirjoitti kortin takapuolelle — "Isaac Davis, 14 Great Portland Street, London", ja sen alle "Esitelläkseen ystävän", ja antoi sen Volenskille.

"Palaan Wieniin lauantaiksi", sanoi jälkimmäinen, "ja jos tuon kynttilänjalat mukanani, maksan samana päivänä teille lupaamani rahat".

Ja vetäen hatun silmilleen Volenski lähti liikkeestä piittaamatta juutalaisesta, joka seurasi häntä ovelle kumarrellen matelevaisesti ja yhä edelleen asiaankuulumattomasi huutaen Abrahamia, Iisakkia ja Jaakoppia todistamaan täydellistä viattomuuttaan.

XIII