Part 4

Sen päivän iltana rouva Arlington näkyy uskoneen huolensa kaksoisille, osittain omaksi huojennuksekseen ja osaksi näiden siveelliseksi hyödyksi. Jos hänellä, rouva Arlingtonilla, olisi ollut onni nauttia vähemmän hemmoitelleen äidin hoivaa, olisi kaikki saattanut käydä hyvin. Luonnostaan rouva Arlington oli toimelias ja tarmokas. "Neiti ikiliikkujaksi" oli hänen hoitajattarensa häntä aina sanonut. Mutta onnettomuudeksi oli tämän luonteenominaisuuden sallittu vaimentua, ja nyt arvattavasti ei enää ollut parannuksen toiveita. Perheen isä oli aivan oikeassa. Kun he asuivat Bayswaterissa Mincing Lanen varrella, meni taloudenpito kyllä näinkin mukiin. Mutta nyt oli toisin. Maanviljelijän vaimon pitäisi nousta kello kuudelta; hänen olisi huolehdittava, että kaikki muutkin olivat jalkeilla kello kuudelta; olisi valvottava palvelijoita ja pakoitettava ne täyttämään velvollisuutensa; lapsia tulisi äidin kehoittaa omalla esimerkillään. Järjestyskykyä siinä tarvittiin. Päivä oli jaettava, kullekin hetkelle määrättävä oma tehtävänsä. Mutta kun sensijaan aamukausi oli kulunut ennenkuin ehdittiin kunnolle kääntyäkään ja sekasorto muuttui yhä pahemmaksi viskatessa käsistä se, mihin jo oli ryhdytty, ja yritettäessä toimittaa kuusi asiaa yhtaikaa, muistamatta mitä oli tehty tai tekemättä jätetty, niin...

Tässä rouva Arlington kuuluu hyrähtäneen itkuun. Yleensä hän oli tyyni, hymyilevä, mitä herttaisin nainen, varsin miellyttävä emäntä, ellei häneltä muuta pyydetty kuin hilpeyttä ja päiväpaisteista esiintymistä. Kaksoiset kaiketi yhtyivät hänen kyyneliinsä. Vuoteisiinsa peitettyinä itsekseen he arvattavasti pohtivat asiaa perin vakavasti ja kauan, keskustellen kuiskailemalla, ja sitten nukahtivat, kunnes aamu toi uusia aatteita. Tuloksena oli, että seuraavana iltana, runsaiden leivosten kera nautitun teen ja illallisen välillä, kun Muldoon meni kolkutuksen kuultuaan itse avaamaan ovea, tapasi hän kaksoiset seisomassa käsitysten professorin portailla.

Ne kysyivät häneltä, oliko "haltiatar" kotona.

V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.

Ei tarvittu mitään sananlaskun höyhentä. Rouva Muldoon tavoitti puupenkkiä, mutta ei ulottunut siihen. Hän kosketti tuoliin, mutta se siirtyi syrjään. Vasta permanto hänet pysähdytti.

"Olemme niin pahoillamme", puolustautui Victor. "Luulimme teidän tietävän. Meidän olisi pitänyt sanoa mademoiselle Malvina."

Rouva Muldoon sai jalat alleen ja vastaamatta mitään astui suoraan professorin työhuoneeseen.

"Ne tahtovat tietää", sanoi rouva Muldoon, "onko haltiatar kotona". Professori luki jotakin, selkä ikkunaan käännettynä. Valaistus huoneessa oli heikonlainen.

"Kuka tahtoo tietää?" kysyi hän.

"Herraskartanon kaksoiset", selitti rouva Muldoon.

"Mutta mitä...? kuka...?"

"Sanonko, että neiti ei ole kotona?" ehdotti rouva Muldoon. "Tai eikö olisi parasta, että itse niitä puhettelisitte?"

"Tuokaa heidät sisään", käski oppinut.

Kaksoiset tulivat sisälle, näyttäen hiukan säikähtyneiltä ja yhä pidellen toisiaan kädestä. He toivottivat professorille hyvää iltaa, ja kun tämä nousi, he astahtivat taaksepäin. Professori puristi heidän käsiään, mutta he eivät hellittäneet sormiaan toistensa sormista, joten Victoria ojensi hänelle oikean kätösensä ja Victor vasempansa, ja sitten he professorin kehoituksesta istahtivat sohvan äärimäiseen kulmaan.

"Toivon, ettemme teitä häiritse", sanoi Victor. "Me haluaisimme tavata mademoiselle Malvinaa."

"Miksi haluatte tavata mademoiselle Malvinaa?" kysyi professori.

"Asia on hyvin yksityistä laatua", vastasi Victor.

"Aiomme pyytää häneltä suurta suosionosoitusta", sanoi Victoria.

"Olen pahoillani", virkkoi professori, "mutta hän ei ole sisällä. En ainakaan luule." -- (Professori ei koskaan ollut siitä aivan varma. "Se livahtaa ulos ja sisälle aiheuttamatta isompaa rasahdusta kuin tuulen ajelema ruusunlehti", oli rouva Muldoonin selitys.) "Eikö olisi parempi, että kertoisitte minulle? Antakaa minun esittää asia hänelle."

Lapset katsahtivat toisiinsa. Ei mitenkään kävisi päinsä loukata viisasta ja oppinutta Christopheria. Sitäpaitsi on otaksuttavissa, että loihtijalla on useitakin keinoja saadakseen tietää ihmisten ajatukset.

"Se koskee äitiä", selitti Victoria. "Ajattelimme, eiköhän Malvina suostuisi häntä muuttamaan."

Professori oli lukenut Malvinasta. Hänen mieleensä välähti, että ihmisten muuttaminen aina olikin ollut tämän erikoisala. Kuinka olivat Arlingtonin kaksoiset sen saaneet selville? Ja minkätähden he tahtoivat äitinsä muutettavaksi? Ja mihin muotoon he halusivat hänet muutettavan? Tuntui hirveältä, kun sitä ajatteli! Professori kävi äkkiä niin ankaraksi, että jos kaksoiset olisivat nähneet hänen ilmeensä -- sitä he hämärtyvän päivän valossa eivät toki nähneet, -- he olisivat liiaksi peljästyneet vastatakseen.

"Minkävuoksi tahdotte, että äitinne muutettaisiin?" kysyi professori. Jo pelkkä hänen äänensä säikähdytti heitä.

"Hänen omaksi hyväkseen", änkytti Victoria.

"Tietysti emme tarkoita, että hän muutettaisiin toiseen hahmoon", selitti Victor.

"On kysymyksessä vain hänen sisäinen olemuksensa", lisäsi Victoria.

"Ajattelimme, että Malvina kykenisi hänet parantamaan", täydensi Victor.

Tuo oli vieläkin kovin inhoittavaa. Mihin olemme joutumassa, kun lapset ryhtyvät vaatimaan äitiensä "parantamista"! Ilmakehä oli suuttumuksella panostettu. Kaksoiset tunsivat sen.

"Hän haluaa sitä", tivasi Victoria, "Hän haluaa tulla tarmokkaaksi, nousta aikaisin aamusella ja puuhata töissä."

"Nähkääs", lisäsi Victor, "hän ei ole koskaan saanut asianmukaista kasvatusta."

* * * * *

Professori väittää jyrkästi, ettei hän muuta tarkoittanut kuin leikkiä. Hän ei myönnä ehdotukseen sisältyneen edes mitään kiusantekoa. Professori itse oli eri tiloissa ollut kummankin uskottuna.

"Maailman paras nainen, kunhan häneen vain voisi istuttaa hiukan tarmoa. Ottaa asiat liian kevyesti. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka ihmiset pysytetään tehtäväinsä tasalla." Niin oli herra Arlington huokaillut pähkinäin ja viinin ääressä.

"Se on pelkkää laiskuutta. Niin juuri, sitä se on. Ystävättäreni sanovat minua 'levolliseksi'; mutta sen oikea selitys on synnynnäinen laiskuus. Ja kuitenkin minä yritän. Ette aavistakaan, professori Littlecherry, kuinka kovin minä yritän!" Näin oli rouva Arlington nauranut professorin ruusuja ihaillessaan.

Ja sitäpaitsi, kuinka järjetöntä oli uskoa, että Malvina voisi todella jonkun muuttaa! Ammoisina aikoina, kun ihmisaivot vielä olivat kehitystilassa, sellainen ehkä oli ollut mahdollista. Hypnoottinen kiihoitus, magneetillinen vaikutus, uinuvien aivosolujen toimintaan herättäminen magneettisen värähdyksen avulla. Kaikki tuo oli hävinnyttä taitoa. Elimme Yrjö V:n emmekä kuningas Heremonin aikaa. Professori todella vain tahtoi tietää, kuinka Malvina suhtautuisi ehdotukseen. Tietysti hän koettaisi sitä välttää, se armas pikku tyttö. Mutta saattoiko kukaan tervejärkinen mies, matematiikan professori...?

Malvina seisoi hänen vieressään. Kukaan ei ollut huomannut hänen sisääntuloaan. Kaksoisten silmät olivat olleet luotuina viisaaseen ja oppineeseen Christopheriin. Professori taasen ei miettiessään koskaan nähnyt mitään. Kuitenkin he kaikki säpsähtivät aika tavalla.

"Emme saa koskaan muuttaa, mitä hyvä Jumala on muodostanut", sanoi Malvina. Hän puhui hyvin vakavasti. Lapsellisuus näkyi hänestä kaikonneen.

"Niin ette aina ajatellut", lausui professori. Häntä ärsytti, että koko ajatus kelpo pilasta oli Malvinan äänen vaikutuksesta haihtunut. Tytössä oli jotakin omituista, mikä sen aiheutti.

Malvina teki vähäisen eleen. Se ilmaisi professorille, että hänen huomautuksensa ei ollut aivan tahdikas.

"Minä puhun kokemuksesta viisastuneena", virkkoi Malvina.

"Pyydän anteeksi", sanoi professori. "Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa."

Malvina hyväksyi professorin anteeksipyynnön.

"Mutta tässä on kysymys jostakin aivan muusta", jatkoi professori. Aivan toinen harrastus oli vallannut tiedemiehen. Oli kyllä helppoa kutsua rouva Tervettä Järkeä avukseen, kun Malvina ei ollut saapuvilla. Mutta noiden kummallisten silmien edestä se kunnon rouvasihminen omituisesti hiipi pois. Otaksukaamme -- ajatus oli tietysti naurettava, mutta otaksukaamme, -- että jotakin tapahtuisi! Eikö se sielutieteellisenä kokeena ollut luvallista? Mitä oli kaiken tieteen alku muuta kuin uteliaisuuden kannustamaa kokeilua? Ehkä Malvina voisi -- ja tahtoisi -- selittää, miten se tapahtuisi. Jos nimittäin jotakin tapahtuisi, mikä tietystikään, sen parempi, ei ollut mahdollista. Tämä asia oli saatettava loppuun.

"Tässä ei olisi kysymys lahjojenne käyttämisestä omiin tarkoituksiinne, vaan muiden auttamiseksi", esitti professori.

"Äiti nähkääs todella tahtoo tulla muutetuksi", yritti Victor.

"Ja isä tahtoo sitä myöskin", säesti Victoria.

"Minusta näyttää, jos niin saan sanoa", lisäsi professori, "että se tosiaan olisi ikäänkuin... hm, tuota noin, nuoruutemme hullutusten korvaamista". Viimeiset sanansa hän lausui hiukan hermostuneesti.

Malvinan silmät tuijottivat professoriin. Matalakattoisen huoneen hämärässä valossa hänestä ei oikeastaan muuta näkynytkään kuin nuo silmät.

"Te haluatte sitä?" virkkoi Malvina.

Ei ollut suinkaan oikein, tuumi professori jälkeenpäin, että keijukainen sälytti kaiken edesvastuun hänen niskoilleen. Jos hän todella oli alkuperäinen Malvina, kuningatar Harbundian hovineito, hän oli kylliksi vanha itse päättämään. Professorin laskelmien mukaan hänen täytyi nykyisin olla noin kolmentuhannenkahdeksansadan vuoden ikäinen. Professori itse ei ollut vielä kuuttakymmentä täyttänyt; siis häneen verrattuna ihan lapsukainen! Mutta Malvinan silmät pakoittivat.

"No niin, eihän siitä mitään vahinkoa ole", lopetti professori. Ja Malvina näkyy hyväksyneen nuo sanat valtuudekseen.

"Tulkoon hän auringonlaskussa Ristikivien luo", määräsi Malvina.

* * * * *

Professori saattoi kaksoiset ovelle. Jostakin syystä, mitä professori ei olisi voinut selittää, he kaikki kolme astuivat varpaillaan. Vanha kirjeenkantaja Brent kulki ohitse, ja kaksoiset juoksivat hänen jälestään, tarttuen kumpikin häntä kädestä. Malvina seisoi yhä siinä, mihin professori oli hänet jättänyt. Asia oli kovin järjetöntä, mutta professori tunsi itsensä säikähtyneeksi. Hän meni keittiöön, missä oli valoisaa ja hilpeätä, ja antoi rouva Muldoonille määräyksiä kotiaskareista. Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen, oli Malvina lähtenyt.

Kaksoiset eivät jutelleet sinä yönä ja päättivät seuraavana aamuna asiasta mitään hiiskumatta vain pyytää äitiänsä mukaansa iltakävelylle. Oli peljättävissä, että tämä vaatisi selityksiä, mutta, omituista kyllä, äiti suostui mitään kyselemättä. Kaksoisista näytti, että rouva Arlington itse suuntausi luolan ohi vievälle polulle, ja heidän päästyään Ristikiville hän laskeutui istumaan ja nähtävästi unohti heidän olemassaolonsa. Kaksoiset hiipivät pois hänen huomaamattansa, mutta eivät oikein tienneet mihin ryhtyä. He juoksivat puolisen penikulmaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Siinä he viipyivät hetkisen, varoen menemästä tiheikköön. Sitten he hiipivät takaisin ja tapasivat äitinsä istumasta juuri siinä asennossa, mihin olivat hänet jättäneet. He luulivat hänen olevan nukuksissa, mutta hänen silmänsä olivat selkoselällään. He tunsivat tavatonta huojennusta, vaikkeivat ensinkään tietäneet, mikä heidän pelkonsa oli aiheuttanut.

He istahtivat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiänsä, kumpikin tarttuen häntä kädestä, mutta vaikka hänen silmänsä olivat auki, kului tuokio ennenkuin hän näkyi heidän paluutaan huomaavan. Hän nousi ja katsahti hitaasti ympärilleen, ja silloin kello löi yhdeksän. Aluksi hän ei voinut uskoa, että oli niin myöhäinen. Päästyään siitä varmuuteen katsahtamalla kelloonsa hän silmänräpäyksessä kavahti pystyyn vihaisempana kuin he koskaan olivat häntä nähneet, ja ensi kertaa elämässään he kumpikin saivat kokea, miltä korvapuusti maistuu. Kello yhdeksältä oli oikea illallisen aika, ja he olivat puolen tunnin matkan päässä kodista, ja kaikkeen tähän olivat nuo ihmisvesat syypäitä. Mutta paluumatkaan ei kulunutkaan puolta tuntia. He kävelivät sen kahdessakymmenessä minuutissa, rouva Ariington harpaten edellä ja kaksoiset ponnistellen läähättävinä perässä.

Herra Arlington ei ollut vielä palannut. Hän saapui viittä minuuttia myöhemmin, ja rouva Arlington sanoi hänelle, mitä hän moisesta vetelyksestä ajatteli. Se oli nopein illallinen, minkä kaksoiset muistivat nauttineensa. He löysivät itsensä vuoteesta kymmentä minuuttia ennen määräaikaa. He kuulivat äitinsä äänen keittiöstä. Ruukullinen maitoa oli unohdettu happanemaan. Ennenkuin kello oli lyönyt kymmenen, rouva oli ilmoittanut Janelle, että tämä viikon perästä saisi muuttaa.

Professori kuuli uutisen herra Arlingtonilta. Herra Arlington ei olisi joutanut viipymään hetkistäkään, sillä päivällinen syötiin täsmälleen kello kahdeltatoista, ja siihen oli enää vain kymmenen minuuttia; mutta hän näkyy antaneen perään kiusaukselle. Suurus haukattiin kartanossa nykyisin kello kuudelta aamulla, ja niin oli ollut torstaista asti; koko perheen täytyi silloin olla täysin pukeutuneena, ja rouva Arlington toimi emäntänä. Ellei professori uskonut, sopisi hänen jonakuna aamuna pistäytyä itse katsomassa. Professori näkyy uskoneen herra Arlingtonin sanat tosiksi. Puoli seitsemältä jokainen työssään ja rouva Arlington omassaan, jona oli pääasiallisesti valvonta, että jokainen päivän kuluessa täytti tehtävänsä. Valot sammuksiin kello kymmeneltä ja jokainen vuoteeseen; useimmat heistä olivatkin iloisia, kun sinne pääsivät.

"Aivan oikein; hän pitää meidät kaikki tiukasti tehtävissämme", oli Arlingtonin mielipide -- nyt oli lauantai. Sellaista juuri tarvittiinkin. Ehkäpä ei alituisesti; ja olihan siinä haittansakin. Uuttera elämä -- ja huolenpito siitä, että kaikki muut olivat täydessä touhussa, -- ei ollut pelkästään hilpeätä ja hauskaa. Varsinkaan ei alussa. Nuori innostus voi tietysti johtaa liiallisuuteen ja varomattomuuteen. Sitä ei ole rohkaistava. Myöhemmin on ehdotettava rajoittavia muodosteluja. Ylimalkaan oli herra Arlingtonin näkökanta, että asiaa oli katseltava kuin vastauksena rukoukseen. Kohotessaan korkeampiin ilmapiireihin herra Arlingtonin silmät näkyvät kohdanneen kirkon kellotaulun. Se sai herra Arlingtonin kauempaa viivyttelemättä kääntymään kotimatkalle. Kun professori tanhuan mutkassa katsahti taakseen, huomasi hän herra Arlingtonin ruvenneen juosta lötköttämään.

* * * * *

Tämä näkyi olleen professorin loppu nykyaikaisen yhteiskunnan tervejärkisenä ja älykkäänä jäsenenä. Hän ei alkuaan ollut siitä varma, mutta nyt hänelle selvisi, että kun hän niin sanoaksemme kannusti Malvinaa koettamaan kykyään onnettomaan rouva Arlingtoniin, hän teki sen vakuutettuna siitä, että tulos palauttaisi hänen oman sielullisen tasapainonsa. Että Malvina kädenviittauksella -- tai mitä silmänkääntäjän kujeita lienee käyttänytkin -- kykenisi muuttamaan tähän asti parantumattoman velton ja välinpitämättömän rouva Arlingtonin jonkinlaiseksi naispuoliseksi Lloyd Georgeksi, ei ollut vakavasti sisältynyt hänen laskelmiinsa.

Unohtaen puolisensa hän kaikesta päättäen vaelteli päämäärättä sinne tänne ja palasi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Päivällisen aikana hän kuuluu olleen varsin levoton ja hermostunut -- "nytkähtelevä", käyttääksemme pienen palvelustytön todistusta. Kerran hän hypähti tuoliltaan kuin ammuttu, tyttösen vahingossa pudottaessa ruokalusikan; ja kahdesti hän kaatoi suola-astian. Aterioitaessa professori tavallisesti tunsi mitä voimakkainta epäluuloa Malvinaa kohtaan. Usko keijukaiseen, joka voi kuluttaa melkoisen kimpaleen reisipaistia ja sen päälle nauttia kaksi annosta piirakasta, koettelee miehen vakaumusta. Tänä iltana se ei tuottanut professorille vaikeuksia. Valkoiset Naiset eivät koskaan olleet hylkineet ihmisten vierasvaraisuutta. Epäilemättä oli aina vallinnut olosuhteisiin sovittautumista. Karkoituksensa kohtalokkaan illan jälkeen Malvina kaiketi oli kokenut monenlaista. Nykyisiä tarkoituksiansa varten hän esiintyi kahdennenkymmenennen vuosisatamme nuoren tytön hahmossa. Rouva Muldoonin oivallisen keittotaidon, samoin kuin keveällä, terveellisellä punaviinillä täytetyn lasin arvossapito sopi luontevasti siihen osaan.

Professori ei tietääksemme saanut rouva Arlingtonia hetkeksikään mielestään. Useammin kuin kerran hän vilkaistessaan salavihkaa pöydän yli luuli Malvinan katselevan häntä ilkkuvin hymyin. Joku häijy, ilveilevä henki oli varmaankin professorin riivannut. Tuhansia vuosia oli Malvina -- ainakin mikäli tunnettiin -- viettänyt parantunutta ja nuhteetonta elämää, oli hillinnyt ja jättänyt turmiollisen intohimonsa muuttaa olentoja toisiksi. Olipa ollut mieletöntä herättää tuo himo jälleen henkiin! Ja nyt ei ollut kuningatar Harbundiaakaan pitämässä häntä aisoissa. Päärynää kuoriessaan professorilla oli selvä aistimus, että hän oli muuttumassa merisiaksi -- omituinen kutistumisen tunne oli säärissä. Niin elävä oli tämä vaikutelma, että hän vaistomaisesti hypähti tuoliltaan ja riensi katsomaan itseänsä kuvastimesta tarjoilupöydän yläpuolelta. Siitäkään hän ei täysin rauhoittunut. Ehkä se oli kuvastimen syy. Se oli hyvin vanha, noita kullatuilla palloilla yltympäri reunustettuja kapineita; ja professorista näytti kuin kasvaisi hänen nenänsä suoraan ulos hänen kasvoistaan. Toivoen, ettei hän ollut äkkiä sairastunut, Malvina kysyi, voisiko hän jotakin tehdä hänen hyväkseen. Professori lienee vakavasti pyytänyt häntä olemaan sitä ajattelematta.

Professori oli opettanut Malvinaa pelaamaan _cribbagea_ [englantilainen korttipeli.], ja iltasin he tavallisesti pelasivat pari vuoroa. Mutta tänään professori ei ollut sillä tuulella, ja Malvina oli tyytynyt kirjan seuraan. Hän piti erityisesti vanhoista ajantiedoista. Professorilla oli niitä hyllyn täydet, monet muinaisranskankielisiä. Ollen itsekin lukevinaan hän kuuli Malvinan alkavan hilpeästi nauraa ja meni katsahtamaan hänen olkansa yli. Tyttö luki kertomusta kohtauksestaan tinakaivosten omistajan, erään vanhanpuoleisen, hämyhetkiä kavahtavan herrasmiehen kanssa, jonka hän oli muuttanut satakieleksi. Professorin mieleen juolahti, että ennen Arlingtonin tapausta tuon seikan muisto olisi tuonut Malvinan mieleen häpeää ja katumusta. Nyt hän näkyi pitävän sitä hupaisena.

"Tuhma kepponen", huomautti professori. Hän puhui kovin kiihtyneesti. "Kellään ei ole oikeutta muuttaa ihmisiä. Peukaloida asioita, joita ei ymmärrä. Ei minkäänlaista oikeutta."

Malvina katsahti ylös. Hän huoahti.

"Ei omaksi huviksi tai kostoksi", vastasi hän. Hänen äänensävynsä oli hyvin lauhkea. Siinä kuulosti itsemoitetta. "Se on tietysti kovin väärin. Mutta muuttaa heitä heidän omaksi hyväkseen... oikeastaan parantaa, eikä muuttaa."

"Pieni teeskentelijä!" mutisi professori itsekseen. "Hänen makunsa entisiin kujeihin on palannut, ja Herra tiesi, mihin hän nyt pysähtyy."

Professori käytti lopun iltaa ainehistojensa selailemiseen, etsien viimeisiä tietoja kuningatar Harbundiasta.

Sillävälin oli uutinen Arlingtonin perheessä sattuneesta tapahtumasta levinnyt kylälle. Kaksoiset eivät kaiketikaan olleet kyenneet pitämään asiaa salaisuutenaan. Palveluspaikastaan eroitettu Jane oli pistäytynyt rouva Muldoonin luona omalla tavallaan kertomassa torstai-illan kohtausta Arlingtonin keittiössä, ja aavistellen, mitä oli tekeillä, lienee rouva Muldoon tietämättään antanut joitakuita viittauksia.

Marigoldit tapasivat Arlingtonit sunnuntaina aamu-jumalanpalveluksen jälkeen ja kuulivat koko jutun. Tai oikeastaan he tapasivat herra Arlingtonin ja toiset lapset; rouva Arlington oli kahden vanhemman tyttärensä kanssa käynyt aikaisella Herran ehtoollisella jo seitsemältä. Rouva Marigold oli sievä, pehmeäliikkeinen, viehättävä pikku nainen, kymmenen vuotta puolisoaan nuorempi. Hän ei olisi voinut olla sellainen hupsu, ettei olisi sitä tietänyt. Marigoldin, varttuvan valtiomiehen, olisi tietysti pitänyt ottaa vaimo, joka kykeni häntä auttamaan; mutta mies näkyy rakastuneen häneen muutaman penikulman päässä Brysselistä jonkun luostarin muurin yli.

Herra Arlington ei ollut mikään säännöllinen kirkonkävijä, mutta tällä kertaa oli hän tuntenut velvollisuuksia Luojaansa kohtaan. Hän oli yhä rakastuneena uuteen vaimoonsa. Mutta ei sokeasti. Myöhemmin ehkä tarvittaisiin ohjaavaa kättä. Mutta antaa uuden siemenen ensin lujasti juurtua! Marigoldin asiat pakoittivat hänet palaamaan kaupunkiin sunnuntaina iltapäivällä ja rouva Marigold saattoi häntä kappaleen matkaa asemalle. Palatessaan kotiin vainioiden läpi tämä sattui tapaamaan Arlingtonin kaksoiset. Myöhemmin hän kuuluu käväisseen professorin kesähuvilassa juttelemassa rouva Muldoonin kanssa Janesta, jonka oli kuullut olevan ilman paikkaa. Vähää ennen auringonlaskua näki tohtori hänen kiipeävän polkua ylös kaniinitarhalle päin. Sinä iltana Malvina ei saapunut päivälliselle. Palatessaan hän näkyi olevan tyytyväinen itseensä.

VI. Ja kuinka se liian pian loppui.

Muutamia päiviä myöhemmin -- saattoi olla seuraavalla viikolla; täsmällinen päivämäärä näkyy unohtuneen -- parlamentin jäsen Marigold pistäysi professorin luona. He juttelivat tullijärjestelmän uudistuksista, ja sitten Marigold nousi ylös ja meni itse tarkastamaan, että ovi oli tiukasti suljettu.

"Tunnette vaimoni", sanoi hän. "Olemme olleet avioliitossa kuusi vuotta, eikä taivastamme ole tummentanut ainoakaan pilvi, paitsi yksi. Tietystikään hän ei ole mikään nero. Tarkoitan, ei ainakaan..."

Professori hypähti tuoliltaan.

"Jos seuraatte minun neuvoani", sanoi hän, "niin jätätte hänet rauhaan". Hän puhui innokkaasti ja vakaasti.

Marigold katsahti ylös.

"Senpä juuri olisin suonut tehneeni", vastasi hän. "Syytän ainoastaan itseäni".

"Kun näemme omat erehdyksemme", virkkoi professori, "on aina toivoa. Menkää suoraan kotiin, nuori mies, ja kertokaa hänelle, että olette muuttanut mielenne. Sanokaa hänelle, ettette häneltä vaadikaan aivoja. Sanokaa hänelle, että pidätte hänestä enemmän ilman niitä. Sullokaa se hänen päähänsä, ennenkuin mitään muuta tapahtuu."

"Olen sitä yrittänyt", sanoi Marigold. "Hän sanoo, että se on nyt myöhäistä. Sanoo, että valo on hänelle ilmestynyt ja että hän ei enää sille mitään voi."

Nyt oli professorin vuoro tuijottaa. Hän ei ollut kuullut mitään sunnuntaisista hommista. Hän oli toivottomanakin toivonut, että Arlingtonin juttu jäisi lukituksi salaisuudeksi hänen itsensä ja kaksoisten kesken, ja oli tehnyt parhaansa ajatellakseen jotakin muuta.

"Hän on yhtynyt Fabian-seuraan" [Eräs englantilainen v. 1884 perustettu sosialistiyhdistys, jonka pyrkimyksenä on, äärimmäisiin keinoihin ryhtymättä, vähitellen parantaa varsinkin alempien luokkien asemaa saattamalla maaomaisuus ja pääoma välittömämmin valtion ja kuntien valvonnan alaisiksi. Nimi johdettu varovaisesta ja hitaasti toimineesta roomalaisesta sotapäälliköstä Fabius Maximuksesta.], jatkoi Marigold synkästi. "Ovat sijoittaneet hänet lastentarhaan. Ja lisäksi hän on liittynyt Naisten äänioikeus-yhdistykseen. Jos se tulee tiedoksi ennen ensi vaaleja, täytyy minun etsiä toinen vaalipiiri... sen pituinen se."

"Miten kuulitte _hänestä_?" kysyi professori.

"En minä kuullut hänestä", vastasi Marigold. "Jos olisin kuullut, en kai olisi lähtenyt kaupunkiin. Onko teistä oikein", lisäsi hän, "roh... rohkaista sellaisia ihmisiä?"