Part 5

"Kuka häntä rohkaisee?" kysyi professori. "Elleivät hupsut luulottelisi voivansa parantaa kaikki muut hupsut paitsi itseänsä, niin tällaista ei tapahtuisi. Arligtonilla oli herttainen, säveä vaimo, ja sensijaan että olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen, hän tuskastutti hänen elämänsä nurisemalla, koska hän ei muka ollut taloudellinen. No, nyt hän on saanut toimekkaan ja taloudellisen vaimon. Kun tapasin hänet keskiviikkona, oli hänellä kananmunan kokoinen kuhmu otsassa. Sanoo kompastuneensa mattoon. Ei sille mitään voi. Ette voi muuttaa ihmistä juuri niin paljon kuin haluatte ja sitten pysähdyttää häntä siihen. Joko jätätte heidät rauhaan tai muutatte heidät kokonaan, muuten he eivät itsekään tiedä, mitä heistä tulee. Järkevä mies teidän asemassanne olisi ollut perin kiitollinen vaimosta, joka ei pistäisi nenäänsä hänen asioihinsa ja jonka seuraan hän voisi paeta kirotusta politiikastaan. Olette luullakseni viittaillut hänelle noin kerran kuukaudessa, kuinka surullista oli, ettette ollut nainut nerokasta naista. No, nyt hän on löytänyt neronsalamansa ja käyttää niitä. Miksei hän kuuluisi Fabian-seuraan ja Naisten äänioikeus-yhdistykseen? Se osoittaa itsenäistä luonnetta. Parasta, että liitytte niihin itsekin. Sitten voitte työskennellä yhdessä."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Marigold nousten ylös. "En tiennyt, että olitte samaa mieltä sen muukalaisen kanssa."

"Kuka sanoi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan?" kivahti professori. "Olen hyvin tukalassa asemassa."

"Ei suinkaan", virkkoi Marigold epäröivästi, käsi oven rivassa, "hyödyttäisi mitään, että menisin itse sitä tyttöä tapaamaan?"

"Luullakseni", vastasi professori, "hänet tapaa Ristikivien lähettyviltä päivänlaskun edellä. Voitte itse valita, mutta teinä minä ajattelisin kahdesti, ennenkuin sen tekisin."

"Tuumailin", sanoi Marigold, "eiköhän tyttö, jos pyytäisin sitä häneltä henkilökohtaisena suosiona, suostuisi käymään jälleen Edithin puheilla ja vakuuttamaan hänelle tehneensä vain pilaa?"

Valo alkoi kajastaa professorille.

"Mitä luulette tapahtuneen?" hän kysyi.

"Niin", selitti Marigold, "otaksun nuoren ulkomaalaisen ystävänne tavanneen vaimoni ja puhuneen hänelle politiikkaa, ja siitä on nyt ollut tällaiset seuraukset. Hän on epäilemättä nuori, tavattoman kyvykäs henkilö; mutta hän menettäisi vain yhden opetuslapsen, ja minä voisin korvata sen hänelle... muulla tavalla." Hän puhui tietämättään tavattoman hartaasti ja innokkaasti. Se melkein liikutti professoria.

"Se saattaisi merkitä", sanoi professori, "että (otaksuen sen laisinkaan käyvän päinsä) rouva Marigold palaisi täydellisesti entiseen olemukseensa, enää välittämättä politiikasta tuon taivaallista".

"Olisin siitä hyvin kiitollinen", vastasi Marigold.

Professori oli sillä hetkellä hukannut silmälasinsa, mutta hän luulee Marigoldin silmässä kiiluneen kyyneleen.

"Tahdon tehdä voitavani", lausui hän. "Mutta ette saa siihen liikoja luottaa. Voi käydä helpommaksi saada nainen ajattelemaan kuin pysähdyttää hänet, vaikka onkin keij..." Professori ehti vielä hillitä kielensä. "Minä puhun hänelle", sanoi hän; ja Marigold puristi hänen kättänsä hyvästiksi.

* * * * *

Oli jo aikakin. Malvinan toiminnan koko laajuus noiden muutamien keskikesän viikkojen kuluessa, lentokommodori Raffletonin paluuta odotettaessa, tuskin koskaan tulee täydellisesti ilmi. Tohtorin väitöksen mukaan asiaa on suuresti liioiteltu. On niitä, jotka puhuvat kuin olisi puolet kylän ihmisistä pantu kappaleiksi, muutettu, paranneltu ja lähetetty kotiin sellaisessa mielentilassa, että heidän omat äitinsä eivät heitä tunteneet.

Varmaa on, että kuninkaallisen akatemian jäsen Dawson, jota kaikki muut paitsi hänen vaimonsa kuvailivat "pieneksi, herttaiseksi mieheksi" ja jonka ainoana vikana oli parantumaton halu sanaleikkeihin sekä sopivaan aikaan -- mikäli sellaista aikaa on olemassa -- että varsinkin sopimattomaan aikaan, äkkiä eräänä aamuna paiskasi viittätoista tuumaa pitkän ja yhdeksää tuumaa leveän hollantilaisen sisäkuva-maalauksen rouva Dawsonin kummastuneeseen päähän. Taulu puhkesi ja jäi riippumaan hänen kaulaansa, muistuttaen raamatun kuvia Johannes Kastajan päästä, ja kehys täytyi sahata poikki ennenkuin hän sai sen pois. Mitä tulee kertomukseen, että rouva Dawsonin täti olisi yllättänyt herra Dawsonin vesiammeen takaa sisäkköä suutelemasta, sen myöntää tohtori onnettomuudeksi, joka olisi saattanut tapahtua kelle tahansa. Mutta oliko todella mitään todistusta, että hänellä oli jotakin osaa Dolly Calthorpen selittämättömässä myöhästymisessä viimeisestä kotiinpäin menevästä junasta, on tietysti vakavampi kysymys. Rouva Dawsonista, joka itse oli komea, henkevä nainen, oli Dawson alkuperäisessä tilassaan kylläkin saattanut tuntua hermoja ärsyttävältä; vaikka silloinkin voisi kysyä: miksi hän oli hänen naimatarjoukseensa suostunut? Mutta on ero, kuten rouva Dawson on maininnut, miehellä, jolta puuttuu miehen luonnetta, ja sellaisella miehellä, jolla sitä on aivan liiaksi. Vaikeata on järjestää näitä seikkoja.

Yleensä ja sivullisen arvioimana tohtorin mielipide on, että lienee ollut puolitusinaa henkilöitä, joiden Malvinan avulla onnistui hypnotisoida itsensä tilapäiseen mielipuolisuuteen. Kun Malvina hiukan pettyneenä, mutta aivan nöyrästi alistaen oman arvostelunsa viisaan ja oppineen Christopherin mielipiteeseen, suostui "palauttamaan" heidät entiselleen, selitettiin, että kulutettuaan onnettomasti saavutetun tarmonsa purkauksen he ensi sysäyksestä herpautuivat takaisin aikaisempaan olotilaansa.

Rouva Arlington ei yhdy tohtorin mielipiteeseen. Hän oli jo kauan aikaa yrittänyt parantaa itseänsä, mutta ne ponnistukset olivat kurjasti menneet myttyyn. Oli jotakin -- sitä voisi miltei kuvailla eräänlaiseksi tuoksuksi, -- mikä yllytti hänet tuona iltana avaamaan sydämensä kaksoisille, jonkinlainen ounastus, että nämä tavalla tai, toisella kykenivät häntä auttamaan. Se tunto oli hänessä koko seuraavan päivän; ja kun kaksoiset illalla palasivat kirjeenkantajan seurassa, hän tiesi vaistomaisesti, että nämä olivat olleet hänen asioillaan. Sama haltioitus ajoi hänet ylängölle. Hän on varma, että olisi suunnannut kävelynsä Ristikiville, vaikka kaksoiset eivät olisi sitä ehdottaneetkaan. Eipä hän oman kertomuksensa mukaan ollut edes tietoinen näiden seurasta. Noissa kivissä oli jotakin; oli kuin joku olisi ollut saapuvilla. Näiden luo päästyänsä tiesi hän tulleensa määrätylle paikalle. Ja kun siellä ilmestyi hänelle -- hänen käsittämättänsä, mistä se tuli -- pienoinen olento, joka näytti salaperäisellä tavalla puetuksi pelkkään hämärtyvään valoon, hän muistaa selvästi, ettei hän hämmästynyt eikä peljästynyt. Pienoisnainen istahti rouva Arlingtonin viereen ja tarttui molemmilla käsillään hänen käsiinsä. Ilmestys puhui outoa kieltä, mutta sillä hetkellä rouva Arlington sitä ymmärsi, vaikka hän nyt oli sen merkityksen unohtanut. Rouva Arlington tunsi kuin olisi hänen ruumiinsa otettu häneltä pois. Hänellä oli kaatuvan tunne, sellainen tunne, että hänen täytyi epätoivoisesti ponnistella noustakseen jälleen. Tuo omituinen pieni nainen tuki häntä, auttoi häntä tekemään tämän äärimmäisen ponnistuksen. Oli kuin aikakaudet olisivat kulkeneet ohi. Hän taisteli tuntemattomien voimien kanssa. Äkkiä hän näkyi pääsevän niiden kourista. Tuo pieni naisolento kannatteli häntä. Käsi kädessä he kohosivat, kohosivat kohoamistaan. Rouva Arlington oli lujasti vakuutettu, että hänen täytyi aina pyrkiä ylöspäin, jotteivät ne saavuttaisi häntä ja kiskoisi häntä alas jälleen. Kun hän havahtui, oli pieni nainen jo mennyt, mutta äskeinen tunne oli hänellä yhä -- tunne, että hänen oli intohimoisesti ryhdyttävä hellittämättömään ponnisteluun, toimintaan ja kilvoitteluun; siinä hänen elämänsä uudet päämäärät ja tarkoitus. Ensiksi hän ei muistanut, missä oli. Omituinen väritön valo ympäröi hänet ja hän kuuli kummallista, lukemattomien lintujen liverrystä muistuttavaa laulua. Sitten kello löi yhdeksän ja elämä palasi häneen hyökyaalloin tavoin. Mutta yhä oli hän vakuutettu siitä, että hänen täytyi tarttua kiinni itsestään ja jokaisesta muusta sekä toimittaa työt tehdyiksi. Tämän uuden tunteen välittömän ilmaisun saivat kaksoiset kokea, kuten jo olemme maininneet.

Kun hän professorin kanssa juteltuaan, herra Arlingtonin ja Arlingtonin vanhimman tyttären auttamana ja yllyttämänä, suostui toistamiseen käymään kivillä, hän nousi ruohoittunutta polkua hyvin sekavin tuntein. Pieni nainen oli siellä kohdannut hänet kuten ennenkin, mutta noiden omituisten, syväin silmien ilme oli surullinen, ja rouva Arlingtonista tuntui ikäänkun olisi saapuvilla omissa hautajaisissaan. Pikku neiti tarttui taaskin hänen molempiin käsiinsä, ja taaskin hän tunsi kaatumisen pelkoa. Mutta sensijaan että se olisi päättynyt kamppailuun ja ponnistukseen, hän näkyi vaipuneen uneen, ja silmänsä avatessaan hän oli jälleen yksinään. Tuntien hiukan kylmyyttä ja selittämätöntä väsymystä hän käveli verkalleen kotiin, ja kun hänellä ei ollut nälkä, meni aterioimatta levolle. Ollenkaan tietämättä syytä siihen hän arvattavasti itki itsensä nukuksiin.

Otaksutaan jotakin samanlaista tapahtuneen toisillekin -- paitsi rouva Marigoldille. Rouva Marigoldin tapaus, sen tohtori vastahakoisesti myöntää, heikonsi suuresti hänen hypoteesiaan. Uudestisyntynyt rouva Marigold kehittyi yhä edelleen alkamallansa uralla ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli hyljännyt vihkimäsormuksensa jätteenä niiltä raakalaisajoilta, jolloin naiset olivat vain tavaraa ja irtaimistoa, ja oli pitänyt kokouksessa ensimäisen puheensa avioliitto-olojen parantamiseksi. Hänen suhteensa täytyi turvautua verukkeihin. Malvina oli kyyneleet silmissä suostunut siihen, että parlamentin jäsen Marigold toisi rouva Marigoldin Rlstikiville vielä samana iltana ja jättäisi hänet sinne, selittäen hänelle Malvinan halunneen häntä jälleen tavata -- "pikkuisen rupatellakseen".

* * * * *

Kaikki olisi ehkä päättynyt hyvin, ellei kommodori Raffleton olisi ilmestynyt vierashuoneen oven puitteisiin juuri kun Malvina oli lähtemässä. Serkku Christopher oli kirjoittanut kommodorille. Arlingtonin jutun jälkeen hän todellakin oli hartaasti pyytänyt häntä saapumaan, ja kerran tai kahdesti hän oli luullut kuulevansa Raffletonin koneen surinan, mutta kummallakin kertaa oli pettynyt. "Valtioasioita", oli serkku Christopher selittänyt Malvinalle, joka kautta aikojen tottuneena ritarien ja soturien vierailuihin, oli myöntävästi nyökännyt.

Nyt seisoi mies siinä kypäri kädessä.

"Saavuin juuri tänään iltapäivällä Ranskasta", selitti hän. "Minulla ei ole hetkeäkään tuhlata."

Mutta hänellä oli sentään aikaa astua suoraan Malvinan luo. Hän nauroi ottaessaan tytön syliinsä ja suudellessaan häntä huulille.

Kun hän viimeksi oli häntä suudellut -- se oli tapahtunut puutarhassa professorin nähden, -- Malvina oli jäänyt aivan tyyneksi, vain omituinen pieni hymy väreili hänen suupielessään. Mutta nyt tapahtui jotakin kummallista. Väristys näkyi käyvän läpi koko hänen ruumiinsa, niin että hän horjui ja vapisi. Professori pelkäsi hänen kaatuvan, ja ehkä tukeakseen itseänsä tyttö laski kätensä kommodori Raffletonin kaulalle ja omituisesti, matalasti huudahtaen -- se oli professorista kuin kuolevan elukan voihkaus, jonka öisin toisinaan kuulee metsästä -- tarrautui nyyhkyttäen häneen kiinni.

Varmaan oli tuokio kulunut ennenkuin kellon kumahdus muistutti professorille rouva Marigoldin kanssa sovitun kohtauksen.

"Vielä sinä ehdit", sanoi hän tytölle, koettaen hellävaroen irroittaa häntä. "Lupaan viivyttää kommodoria, kunnes palaat." Ja kun Malvina ei näkynyt ymmärtävän, hän muistutti häntä.

Mutta vieläkään tämä ei liikahtanut, lukuunottamatta pientä käden elettä ikäänkuin hän olisi koettanut tavoittaa jotakin näkymätöntä. Ja sitten hän laski käsivartensa alas ja katsahti toisesta herrasmiehestä toiseen. Professori ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, mutta muisti jälkeenpäin, että sitä omituista etäisyyttä, mistä tyttö oli katsellut ihmisiä, ikäänkuin toisesta maailmasta, ei enää ollut havaittavissa.

"Olen kovin pahoillani", virkkoi tämä. "On jo myöhäistä. Nyt olen vain nainen!"

Ja rouva Marigoldin aivoissa kypsyy yhä ajatuksia.

VII. Johdanto.

Ja nyt seuraa johdanto. Se olisi tietysti pitänyt kirjoittaa ensimäiseksi, mutta kukaan ei sitä oikein tiennyt ennenkuin vasta lopussa. Sen kertoi kommodori Raffletonille eräs ranskalainen toveri, joka rauhan aikana oli ollut taidemaalari ja seurustellut hengenheimolaistensa kanssa; varsinkin oli hän liikkunut niiden parissa, jotka haltioituivat muinaisen Bretagnen laajoja taivaanrantoja katsellessaan ja sen taruntäyttämistä rotkoista. Myöhemmin kommodori kertoi tarinan professorille, ja professorin ainoa vaatimus oli, ettei sitä ainakaan toistaiseksi juteltaisi tohtorille. Tohtori näet saisi siitä vain vahvistuksen omille ahtaille, järjen aitaamille mielipiteilleen, kun se sitävastoin professorille epäämättömästi varmisti tämän kertomuksen ehdottoman totuuden.

* * * * *

Se alkoi Herran vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkahdeksan erittäin kolkkona iltana myöhään helmikuussa -- "myrskyisenä talviyönä", sanoisi jonkun romaanin kirjoittaja. Tapahtui, että madame Lavigne, joka asui yksinäisessä mökissä Aven-a-Christin alhokylää ympäröivän nummen syrjässä, sukkaa kutoessaan -- sillä hän eli sukankutomisella -- luuli kuulevansa askeleita ulkoa ja naputuksen oveltaan. Hän karkoitti ajatuksen, sillä kukapa kulkisi niin myöhään tiettömillä tienoilla? Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kolkutus kuului uudestaan, ja ottaen kynttilän käteensä madame Lavigne meni katsomaan, kuka siellä oli. Kun hän nosti ovensäpin, puhalsi tuulenpuuska samassa silmänräpäyksessä kynttilän sammuksiin, eikä madame Lavigne voinut nähdä ketään. Hän kutsui, mutta ei kuulunut vastausta. Hän oli sulkemaisillaan oven jälleen, kun hän eroitti heikon äänen. Se ei oikeastaan ollut huudahdus. Tuntui kuin joku, jota hän ei voinut nähdä, olisi mitä vienoimmalla äänellä virkkanut jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Madame Lavigne teki ristinmerkin, hymisi rukouksen, ja sitten hän kuuli äänen jälleen. Se tuntui tulevan aivan hänen jalkojensa juuresta, ja kun hän hapuili käsillään -- luullen kulkukissan eksyneen mökille, -- hän löysi joltisenkin ison mytyn. Se oli lämmin ja pehmeä, vaikka tietysti hiukan märkä, ja madame Lavigne vei sen sisään. Suljettuaan oven ja sytytettyään kynttilän uudestaan, hän laski käärön pöydälle. Ja sitten hän näki mitä hennoimman pikkulapsen.

Sellainen tilanne on epäilemättä aina vaikea. Madame Lavigne teki, mitä useimmat muut hänen asemassaan olisivat tehneet. Hän avasi käärön ja ottaen pienokaisen helmaansa istuutui samean turvevalkean eteen miettimään. Lapsi näytti ihmeellisen tyytyväiseltä, ja madame Lavigne ajatteli, että parasta olisi se riisua ja asettaa vuoteeseen ja sitten jatkaa kutomista. Aamulla hän neuvottelisi isä Jeanin kanssa siitä, mitä oli tehtävä. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaisia hienoja vaatteita. Hän riisui ne yhden erältään, tunnustellen niiden kudontaa hyväilevin sormin, ja kun hän viimeiseksi oli riisunut pikku paidan ja hento valkea olento oli alasti hänen edessään, hän hypähti kiljahtaen ylös ja oli vähällä pudottaa sen lieteen. Sillä merkistä, jonka jokainen Bretagnen talonpoikaisnainen tuntee, hän näki, että pienokainen ei ollut ihmislapsi, vaan keijukainen.

Hänen olisi pitänyt, sen hän hyvin tiesi, avata ovi ja paiskata se ulos pimeyteen. Useimmat kylän naiset olisivat tehneet niin ja viettäneet lopun yötä polvillaan. Mutta hänet oli varmaan huolellisesti ja tarkoituksella valittu lapsen kasvattajaksi. Madame Lavignen mieleen muistuivat hänen kelpo aviopuolisonsa ja kolme pitkää poikaansa, jotka kateellinen meri oli häneltä riistänyt toisen toisensa jälkeen. Tulkoon mitä tuli, mutta hän ei hennonut hyljätä lasta. Oli selvää, että pienokainen ymmärsi, sillä se hymyili aivan tietoisesti ja kurotti kätensä koskettamaan madame Lavignen ruskeata, kuihtunutta ihoa ja herätti ammoin unohtuneitten tunteitten sykähtelyn hänen sydämessään.

Isä Jean -- hän näkyy olleen suvaitsevainen, lempeä, viisas vanha kunnon mies -- ei huomannut asiassa mitään pahaa, jos vain madame Lavignella olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ehkä se oli hyvä haltiatar. Toisi hänelle onnea. Ja varmaa onkin, että rouvan kanojen kaakatus kuultiin entistä useammin ja että näkyy vähemmän rikkaruohoja kuin ennen pienessä ryytimaassa, jonka madame Lavigne oli nummen syrjään raivannut.

Uutinen tietysti levisi. Madame Lavigne näkyi siitä melkein ylpeilleen. Mutta naapurit ravistelivat päätänsä, ja lapsi kasvoi yksinäisenä ja kartettuna. Onneksi mökki oli etäällä muista asunnoista, ja laaja nummi tarjosi tiheiköissään paljon piilopaikkoja. Isä Jean oli tyttösen ainoa leikkitoveri. Hänen oli tapana ottaa hänet mukaansa pitkille vaelluksilleen hajallisessa piirissään, jättäen hänet piikkiherneiden ja sanajalkojen suojaan niiden yksinäisten maatalojen lähettyville, joissa hän kävi.

Hän oli tullut kokemaan, että kaikki äidillisen kirkon ponnistukset nuhteillaan pakoittaa tämä meren ja nummien saartama lauma luopumaan pakanallisista taikauskoistaan olivat turhia. Hän antaisi ajan vaikuttaa. Ehkäpä myöhemmin ilmaantuisi tilaisuus sijoittaa lapsi johonkin luostariin, missä se oppisi unhoittamaan ja kasvaisi hyväksi katolilaiseksi. Sillävälin oli pientä, yksinäistä olentoa säälien vaalittava. Ehkäpä ei yksinomaan sen itsensä tähden, tuon herttaisen, hellän, omituisen viisaan pikkuolennon, jollaiselta se isä Jeanista näytti. Puiden siimeksessä ja nauttien yhdessä lempeäsilmäisten lehmien kanssa lämmintä suojaa hänen tapansa oli opettaa tyttöstä omasta pienestä tietovarastostaan. Tuon tuostakin tämä hämmästytti häntä jollakin vaistomaisella näkemyksellä, jollakin omituista kypsyyttä todistavalla huomautuksella. Tuntui siltä kuin hän olisi tietänyt kaiken tuon jo kauan sitten. Isä Jean vilkaisi häneen silloin vaivihkaa pörröisten kulmiensa alta ja vaikeni. Kummallista oli myöskin, että kedon ja metsän villit elukat eivät näkyneet tyttöä arastelevan. Palatessaan paikalle, mihin oli jättänyt tyttösen kätköön, pastori toisinaan pysähtyi ihmetellen, kenelle tämä haasteli, ja kun hän sitten astui lähemmäksi, kuuli hän pienten jalkojen poishiipimistä tai lentoon säikäytettyjen siipien suhinaa.

Näytti mahdottomalta vieroittaa tyttöä keijukaistavoistansa. Usein, kun kunnon vanhus lyhtyineen ja tukeva tammisauva kädessään iltamyöhällä palasi jostakin armeliaisuustyöstä, hän pysähtyi kuuntelemaan ohi harhailevaa ääntä. Hän ei päässyt koskaan kyllin lähelle eroittaakseen sanoja ja ääni oli hänelle outo, vaikka hän tiesi, ettei se voinut olla kenenkään muun. Madame Lavigne kohautteli olkapäitänsä. Mitä hän sille voi? Ei suinkaan hän vastustaisi "lasta", jos salvoista ja teljistä mitään apua olisikaan.

Isä Jean alistui epätoivoisena. Eikä hänkään ollut halukas liian usein kieltämään ja torumaan. Ehkä nuo viekkaat, hellät elkeet olivat kutoneet verkkonsa vanhan, lapsellisen herrasmiehen sydämen ympärille, tehden hänetkin hiukan araksi. Tai ehkä oli muita viehäkkeitä! Sillä madame Lavigne ei koskaan sallinut tytön tehdä muuta kuin kaikkein keveintä työtä.

Isä Jean tahtoi opettaa häntä lukemaan. Ja niin nopeasti hän oppi, että pastorista näytti kuin olisi hänen jo ennen täytynyt osata, vaikkei ollut osaavinaan. Mutta vanhus sai palkkansa katsellessaan sitä iloa, millä tyttö ahmi varsinkin niitä omituisesti painettuja romansseja ja historiallisia teoksia, joita hän toi mukanaan harvoilta matkoiltaan etäiseen kaupunkiin.

Tytön ollessa noin kolmentoistavuotias saapui paikalle Pariisin naisia ja herroja. Tietysti he eivät olleet oikeata herrasväkeä. Vain pieni parvi taiteilijoita uusia aiheita hakemassa. He olivat tutkineet rannikon ja puuhökkelit ahtaiden kujien varsilla, ja eräs heistä oli ehdottanut retkeilyä yksinäiseen, tuntemattomaan sisämaahan. He tapasivat tytön istumassa harmaalla sammaltuneella kivellä ja lukemassa vanhanaikaiselta näyttävää kirjaa. Vieraiden tullessa hän oli noussut ja niiannut heille. Hän ei koskaan peljännyt. Hän itse herätti pelkoa. Usein näki lasten pakenevan häntä, ja tunsi mielensä hiukan surulliseksi. Mutta eihän sitä voinut auttaa. Hän oli keijukainen. Hän ei olisi tehnyt heille mitään pahaa, mutta sitä ei voinut odottaa heidän ymmärtävän. Tuotti hauskaa vaihtelua tavata ihmisolentoja, jotka eivät kirkaisseet eivätkä kiireellisesti lukeneet isämeitäänsä, vaan sensijaan vastasivat hänen hymyynsä.

He kysyivät häneltä, missä hän asui, ja hän näytti sen heille. He päättivät jäädä Aven-a-Christiin ja eräs naisista oli kyllin rohkea tyttöä suutelemaankin. Nauraen ja rupatellen he kävelivät kaikki mäenrinnettä alas. Mökille päästyään he tapasivat madame Lavignen puutarhassaan työskentelemässä. Tämä pesi kätensä kaikesta edesvastuusta. Suzanne sai ratkaista asian. He näkyivät haluavan maalata hänet istumassa sillä harmaalla kivellä, missä olivat hänet tavanneet. Johan pelkkä ystävällisyys vaati heidän pyyntöönsä suostumaan, ja niinpä hän seuraavana aamuna oli siellä heitä odottamassa. He antoivat hänelle viiden frangin hopeakolikon. Madame Lavigne epäröi sitä käsitellä, mutta isä Jean vakuutti sen olevan hyvää tasavaltalaista rahaa; ja päivien täten kuluessa kävi madame Lavignen musta sukka yhä raskaammaksi, kun hän sen joka ilta ripusti uunin kulmalle.

Se naishenkilö, joka ensiksi oli häntä suudellut, keksi kuka hän oli. Kaikki he olivat alusta pitäen arvanneet hänet keijukaiseksi ja että "Suzanne" ei voinut olla hänen oikea nimensä. He saivat sen selville Bonnetin _Heptameronista_ eli seitsenpäiväisestä kertomuksesta, jossa puhutaan Bretagnen urhoollisen ja mahtavan Ryence-kuninkaan lukuisista seikkailuista; -- teoksen oli joku heistä keksinyt kirjakojusta Quai aux Fleursin varrelta ja tuonut mukanaan. Siinä kerrottiin juurtajaksain Valkoisista Naisista, ja siinä oli tämä tyttökin kuvailtuna. Asiasta ei voinut erehtyä: siro, tuulen huojuttamaa raitaa muistuttava vartalo; valkoiset jalat, joiden askelten keveä kosketus ei varistanut kastehelmiä ruohosta; syvien tunturijärvien lailla päilyvät sinisilmät; kultakutrit, joiden välkettä auringon säteet kadehtivat.

Kaikki tämä oli päivänselvää. Hän oli Malvina, Bretagnen Valkoisten Naisten kuningattaren Harbundian entinen suosikki. Syistä, joiden tarkemman mainitsemisen kohteliaisuus kielsi, hän oli tuomittu vaeltajaksi, kenenkään tietämättä, mihin hän oli joutunut. Mutta nyt hänen päähänsä oli pistänyt ilmestyä uudestaan, pienenä bretagnelaisena talonpoikaistyttönä, lähellä menneen maineensa näyttämöä. Vieraat polvistuivat hänen eteensä, osoittaen hänelle palvelevaa kunnioitusta, ja kaikki naiset suutelivat häntä. Seurueen herrasmiehet luulivat heidänkin vuoronsa tulevan. Mutta se ei koskaan tullut. Heidän oma kainoutensa ei ollut esteenä, se tunnustus on heille annettava. Oli kuin joku nuori kuningatar, joka oli elänyt maanpaossa muukalaisten parissa, olisi äkkiä tiellään tavannut pienen joukkueen uskollisia alamaisiaan, ja nämä olivat hänet tunteneet. Aiotun kisailun ja naurun asemasta he siis jäivät seisomaan avopäin, eikä ketään haluttanut ensimäiseksi puhua.

Tyttö rauhoitti heidät -- tai ainakin yritti sitä -- armollisella kädenliikkeellä. Mutta hän suostutti heidät kaikki pitämään asian salassa. Ja näin pois lähetettyinä he näkyivät palanneen kylään ihmeellisen selväpäisenä joukkona, tuntien kaikkia niitä vaikutelmia, joita saavat rehdit, vaatimattomat ihmiset ensi kertaa nähdessään vilahduksen ylhäisestä seurasta.