Part 3

"Tietysti oli Irlannissa kuningas Heremon", -- murahti oppinut vastaukseksi, ikäänkuin kommodori olisi tahtonut tietää, oliko koskaan ollut Julius Caesaria tai Napoleonia. "Ja oli myöskin kuningatar Harbundia. Malvinaa mainitaan aina hänestä puhuttaessa."

"Mitä hän teki?" tiedusti nuori Raffleton. Molemmat näkyivät vallan unohtaneen Malvinan läsnäolon.

"En tällä hetkellä muista", tunnusti professori. "Minun täytyy tuumia. Mikäli muistan, koski asia kuningas Dancratin tytärtä. Hän perusti normandialaisen hallitsijasuvun. Siihen kuului Wilhelm Valloittaja ja kaikki ne muut. Hyvä Jumala!"

"Sallitko hänen jäädä luoksesi joksikin aikaa, kunnes ehdin järjestellä asiat", ehdotti kommodori Raffleton. "Olisin kovin kiitollinen, jos siihen suostuisit."

Millainen professorin vastaus olisi ollut, jos hän olisi saanut käyttää kaikkea sitä älyä, mikä hänellä oli, on mahdotonta sanoa. Tietysti herätti asia hänessä mielenkiintoa, jopa innostuttikin häntä. Kansansadut, legendat, muinaistarut olivat olleet hänen elämänsä mieliharrastuksia. Olipa muuten miten tahansa, hän tapasi tässä toki sukulaissielun. Näkyi tietävän yhtä ja toista. Mistä tyttö oli sen oppinut? Olisikohan lähteitä, jotka olisivat professorille tuntemattomia?

Mutta viedä hänet taloon! Majoittaa hänet ainoaan vapaaseen makuuhuoneeseen! Esitellä hänet... kenä? Englantilaiselle kylänväelle. Aateliskartanon uusille asukkaille. Parlamentin jäsenelle, joka nuoren, viattoman vaimonsa kanssa oli kesäksi asettunut pitäjän pappilaan. Kuninkaallisen akatemian jäsenelle Dawsonille ja Calthorpen perheelle!

Jos hän olisi katsonut maksavan vaivaa, hän olisi löytänyt jonkun kunniallisen ranskalaisen perheen ja sijoittanut tytön täysihoitoon sinne. Vuosikausia oli hän Oxfordissa tuntenut miehen, erään koruveistäjän, jonka vaimo oli hyvin arvossa pidetty nainen. Hän olisi voinut aina silloin tällöin matkustaa sinne muistikirja taskussa, tyttöä haastattelemaan.

Jos hänen olisi sallittu toimia omin päin, hän olisi saattanut menetellä tervejärkisen kansalaisen lailla, mutta olisi voinut tehdä toisinkin. On esimerkkejä, jotka viittaavat jälkimäiseen mahdollisuuteen. Asia ei ole varma. Mutta tämän hänen urallaan sattuneen erikoistapauksen vuoksi häntä ei voida syyttää. Päätösvalta riuhtaistiin hänen käsistänsä.

Heti kun he olivat laskeutuneet Englannin maaperälle, kommodori Raffleton oli Malvinalle ilmaissut aikovansa jättää hänet toistaiseksi viisaan ja oppineen Christopherin huostaan. Ja Malvina katseli kommodoria kuin jumalien lahjaa; se oli ratkaissut asian. Viisas ja oppinut Christopher tietysti oli selvillä hänen tulostaan. Todennäköisesti juuri hän oli jumalien johdattamana järjestänyt tapausten koko kulun. Eipä siis muuta kuin osoittaa hänelle kiitollisuutta. Neitonen ei odottanut professorin vastausta. Takki hiukan haittasi hänen liikkeitään, mutta samalla sillä ehkä oli oma vetoava vaikutuksensa. Tarttuen molemmilla käsillään viisaan ja oppineen Christopherin käteen tyttö polvistui sitä suutelemaan.

Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö virkkoi:

"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja vieraanvaraisuudestanne."

* * * * *

Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen vaikutelman -- joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan kuin tyttö viipyi hänen luonaan, -- että hän oli suuri ja mahtava henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi -- vaikka korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse -- tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.

Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin. Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti, hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.

Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä hän oli Malvinan löytänyt -- jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin, mitä hän aikoi tytölle tehdä -- jos hän sitä sattui tietämäänkään. Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä. Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän vakuutti.

Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.

"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee nainen."

IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.

Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi, kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.

Pieni palvelustyttö hääräili puutarhan tienoilla. Hän oli epäilemättä utelias ja koetti saada asioista vihiä. Rouva Muldoonin äänen kuultiin keittiöstä kutsuvan häntä. Tuli kysymys vaatteista.

"Ette ole tuonut mitään mukananne?" kysyi professori. "Tarkoitan, jonkinlaista päällyspukua?"

Malvina hymyili ja teki pienen liikkeen. Se merkitsi, että kaikki mitä hänessä ja hänellä oli, se oli siinä professorin edessä.

"Meidän täytyy etsiä teille jotakin", sanoi tiedemies. "Jotakin, mihin puettuna voitte kulkea ja esiintyä..."

Professori oli aikonut sanoa "meidän maailmassamme", mutta epäröitsi, tietämättä sillä hetkellä varmaan, kumpaan hän itse kuului, Malvinan vai rouva Muldooninko maailmaan. Senvuoksi hän sanoi vain "maailmassa". Toisella liikkeellä Malvina ilmaisi hänelle olevansa kokonaan hänen käsissään.

"Mitä teillä oikeastaan on yllänne?" kysyi professori. "Tarkoitan siellä alla. Onko se jotakin, mikä menee mukiin... päivän, pari?"

Kommodori Raffleton oli jostakin syystä, minkä hän itse tiesi, mutta mikä ei ollenkaan ollut selvillä Malvinalle, kieltänyt tätä riisumasta takkia, mutta hän ei ollut virkkanut mitään sen avaamisesta. Vastaukseksi Malvina siis avasi sen.

Silloin professori Malvinan kummastukseksi teki aivan kuin kommodori Raffleton oli tehnyt. Hän nimittäin kiireesti pani takin kiinni, pistäen napit takaisin reikiinsä.

Malvina lienee peljännyt, että hänet oli tuomittu ikuisesti asumaan kommodori Raffletonin päällysnutussa.

"Tokkohan", mietti professori, "kukaan kylässä..." -- Karviaismarjapensaissa muka marjoja poimimassa pyrähtelevä pieni palvelustyttö osui professorin silmään.

"Neuvottelemme emäntäni, rouva Muldoonin, kanssa", ehdotti professori. "Kyllä kai tässä keinon keksimme."

Professori tarjosi Malvinalle käsivartensa. Toisella kädellään tyttö kokosi ilmailijan takin liepeet.

"Selittänen", -- virkkoi professori, saaden äkillisen mielijohteen, kun he astuivat puutarhan läpi, "selittänen rouva Muldoonille, että olette juuri saapunut naamiohuveista tai pukutanssiaisista."

Rouva Muldoonin he tapasivat keittiössä. Epäiltävämpää kertomusta kuin se, millä professori koetti rouva Muldoonille selittää syyt Malvinan tuloon, on mahdotonta kuvitella. Pelkästä ystävällisyydestä näkyy rouva Muldoon hänet keskeyttäneen.

"Enhän mää mitään kysele", sanoi hän, -- "eikä teitin siis tarvitse panna kuolematonta sieluanne vaaraan. Pitäkäi te vaan huolta omasta puvustanne ja jättäkäi mamselli minun ja Drusillan hoivaan, niin ehkä voimme sen laittaa vähän säällisen näköiseksi."

Viittaus hänen omaan asuunsa sai tiedemiehen hämilleen. Kiirehtiessään pukeutumaan yönuttuunsa ja tohveleihinsa, välittämättä vetää edes sukkia jalkaansa, hän ei ollut aavistanut menevänsä kuningatar Harbundian ensimäistä kamarineitoa vastaanottamaan. Pyytäen, että hänelle lähetettäisiin parranajo-vettä, hän vetäysi kylpyhuoneeseensa.

Hänen ajellessaan partaansa rouva Muldoon koputti ovelle, tahtoen häntä puhutella. Rouvan äänensävystä professori teki sen johtopäätöksen, että talo oli tulessa. Hän avasi oven, ja nähtyään, että professori oli säännöllisissä pukimissa, emännöitsijä livahti sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Mistä hänet löysitte? Miten se tänne tuli?" kysyi rouva Muldoon. Aina ennen oli professori nähnyt hänet tyynenä ja hyvänlaatuisena rouvashenkilönä. Mutta nyt hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"Kerroinhan teille", selitti professori. "Nuori Arthur..."

"En kysele, mitä mulle kerroitte", keskeytti rouva Muldoon. "Pyydän sanomaan totuuden, jos sen tiedätte."

Professori asetti rouva Muldoonille tuolin ja tämä lysähti sille.

"Mikä on hätänä?" kysyi oppinut. "Mitä on tapahtunut?"

Rouva Muldoon katsahti ympärilleen, ja puhui hermostuneesti kuiskaten.

"Se ei ole mikään kuolevainen nainen, jonka olette tuonut taloon", sanoi hän. "Se on haltiatar."

Oliko professori tähän asti todella uskonut Malvinan kertomukseen vai oliko hänen alitajunnassaan koko ajan piillyt sisäinen vakaumus, että asia oli mahdotonta, sitä ei hän itsekään nyttemmin osaa sanoa. Professorin edessä oli Oxford -- valtiotalous, kehittyneempi arvostelu, järkeisuskon nousu ja edistys. Hänen takanaan, haihtuen ihmiskunnan hämärään taivaanrantaan, häämöitti kartoittamaton maa, missä hän neljäkymmentä vuotta oli vaeltanut ja viihtynyt: salaperäisyyteen haudattu aavemaa tiedon kätketyille veräjille johtavine piilopolkuineen.

Ja nyt laskeutui värähtelevään vaakakuppiin rouva Muldoonin tukeva paino.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi professori.

"Ka, enkö minä tuntisi merkkiä?" vastasi rouva Muldoon melkein halveksivasti. "Varastettiinhan oman sisareni lapsi aivan syntymäpäivänään ja sen sijalle..."

Pieni palvelustyttö naputti ovelle.

Mademoiselle oli "valmis". Mitä oli hänelle tehtävä?

"Älkäi minulta kysykö", vastusteli rouva Muldoon, yhä peljästyneesti kuiskaten. "Minä en voisi sitä tehdä. En, vaikka pyhimykset lankeisivat polvilleen rukoilemaan."

Järkipuhe ei olisi rouva Muldooniin vaikuttanut. Professori huomasi sen, eikä hän mitään järkevää sanottavaa keksinytkään. Hän antoi oven läpi määräyksen, että "mademoiselle" saatettaisiin ruokasaliin, ja kuunteli sitten, kunnes Drusillan askeleet haipuivat.

"Oletteko koskaan kuullut Valkoisista Naisista?" kuiskasi professori rouva Muldoonille.

Arvataksemme ei ollut monta kummitusjuttua tai kertomusta haltiattarista, jota rouva Muldoon ei ollut kuullut ja uskonut. Oliko professori varma käsityksestään?

Viimemainittu antoi rouva Muldoonille kunnon miehen sanan. Valkoiset Naiset, sen rouva varmaankin tiesi, olivat "hyvää väkeä". Kunhan vain kukaan ei vierasta loukkaisi, niin mitään ei ollut peljättävissä.

"En suinkaan minä sille kiusaa tee, hui, hai!" vakuutti rouva Muldoon.

"Hän ei viivy täällä varsin pitkälti", lisäsi professori. "Koetamme olla hänelle ystävällisiä."

"Sillä on hyvänsuovat kasvot", myönsi rouva Muldoon, "ja miellyttävästi se käyttäytyy". Kunnon vaimon rohkeus oli huomattavasti nousemassa.

"Meidän on tehtävä hänet ystäväksemme", toimitti professori käyttäen tilaisuutta hyväkseen. "Ja muistakaa", kuiskasi hän avatessaan oven rouva Muldoonille, "ettette hiisku sanaakaan. Hän ei tahdo, että asia tulee tunnetuksi."

Voi pitää varmana, että rouva Muldoon kylpyhuoneesta lähtiessään oli päättänyt tehdä voitavansa, jottei epäluulon varjokaan vihjaisi Malvinan olevan muuta kuin miltä hän Drusillan pyhäpuvussa näytti, jos hän pääsisi kylään puikahtamaan. Se oli aivan hauskannäköinen kesäasu, lyhythihainen ja avokaulainen, ja sopi Malvinalle joka suhteessa paremmin kuin taiteellisimminkin valmistettu kuosi olisi sopinut. Kengät eivät olleet yhtä luontevat. Malvina suoriutui pulmasta riisumalla ne pois, samoinkuin sukatkin, joka kerta kun hän lähti ulos. Hän kyllä tiesi, että se oli väärin, kuten selviää siitä, että hän aina yritti nuo kapineet kätkeä. Ne löydettiin mitä odottamattomimmista paikoista; milloin ne olivat piilotettuina kirjojen taakse professorin työhuoneeseen, milloin sullottuina tyhjiin teerasioihin rouva Muldoonin varastohuoneessa. Emännöitsijää ei voitu houkutella edes ottamaan niitä sieltä pois. Rasia sisällyksineen asetettiin ääneti professorin pöydälle. Sisälle palatessaan Malvina näki edessään parit jäykkiä, vastenmielisiä jalkineita. Keijukaissuun pielet venähtivät katumusta ja syyntuntoa osoittavaan ilmeeseen.

Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.

Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään... ehkä pitäisi sanoa siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.

Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.

* * * * *

Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin. Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi. Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin alas.

Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät peljästyneet -- eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.

"Oh", sanoi Victoria, "sittenhän te olettekin ranskalainen keijukainen".

Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää -- ainakaan ei professori niitä koskaan selittänyt -- oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä? Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa, lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.

"Mitä siitä pidätte?" kysyi Victoria.

Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain päästä tänne laulaakseen Malvinalle.

Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat; sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria! Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten kakkuloittensa läpi!

Victorin ranskantaito alkoi palata. Hän oli utelias tietämään, oliko Malvina koskaan tavannut ja puhutellut sir Lancelotia.

Pieni pilvi häilähti Malvinan kasvoille. Kyllä, hän oli tuntenut heidät kaikki: kuningas Uthurin ja Igrainen ja Saarten herran, Ulfiasin. Oli puhunut heidän kanssaan, kävellyt heidän kanssaan Ranskan ihanissa seuduissa. (Englannissa sen olisi pitänyt tapahtua, mutta Malvina pudisti päätänsä. Ehkäpä ne olivat matkustelleet.) Juuri hän oli sir Tristramin pelastanut Morgan le Fayn kavalista juonista. "Vaikka siitä", selitti Malvina, "tietenkään ei kukaan saanut vihiä".

Kaksoiset ihmettelivät, miksi sen salassa pitäminen niin päivänselvää oli, mutta eivät tahtoneet keskeyttää. Oli muita henkilöitä ennen ja jälkeen. Useimmista niistä eivät kaksoiset olleet koskaan kuulleet, kunnes päästiin Kaarlo Suureen, jonka jälkeen Malvinan muistelmat näkyivät häipyvän.

Kaikki olivat ne olleet hänelle hyvin kohteliaita ja muutamat ihastuttavia. Mutta...

Tuntui siltä, etteivät ne koskaan olleet Malvinalle olleet muuta kuin tuttavia, sellaisia, joiden kanssa kuluttaa aikaa odotellessaan -- ja ikävöidessä.

"Mutta pidittehän te sir Lancelotista", tiukkasi Victor. Hän toivoi, että Malvina ihailisi sir Lancelotia, sillä poika tunsi hänellä itsellään olevan hyvin paljon yhteistä tuon aikaisin kuolleen surkuteltavan ritarin kanssa. Niinpä pienessä seikkailussa sir Bediveren kanssa olisi hän käyttäytynyt aivan samoin.

"Ah, kyllä!" myönsi Malvina. Hän oli "pitänyt" siitä ritarista. Hän oli aina niin... niin "mainio".

"Mutta", jatkoi Malvina, "hän ei ollut... kukaan heistä ei ollut omaa kansaani, omia rakkaita tovereitani." -- Pieni pilvi oli taas laskeutunut hänen kasvoilleen.

Mutta Bruno palautti heidät kaikki kolme nykyisen historian aikaan. Karjapaimen Polleyn ensimäinen velvollisuus aamulla oli laskea Bruno irti juoksemaan. Se saapui läähättäen ja hengästyneenä, nähtävästi närkästyneenä, ettei sitä ollut otettu retkelle mukaan. Se olisi aivan helposti voinut ilmiantaa molemmat karkulaiset, ellei se olisi ollut mitä suopeamielisin mustan ja ruskean kirjava skotlantilainen paimenkoira. Nyt se vain oli kiusannut itsensä mielipuoleksi viimeisen puolen tunnin kuluessa, ollen varma, että lapset olivat unohtaneet ajan. "Ettekö tiedä, että kello lähenee kuutta? Ja ennenkuin puoli tuntia on kulunut koputtaa Jane ovillenne tuoden kuumaa maitoa, ja nähdessään, että vuoteenne ovat tyhjät ja ikkuna auki, hän luultavasti pudottaa lasit ja päästää kiljahduksen." Näin se oli aikonut lausua ensi sanoikseen, mutta vainuttuaan Malvinan se unohti ne kokonaan. Koira katsahti häneen kerran, lyyhähti mahalleen ja ryömi tyttöä kohti, ulisten ja heiluttaen samalla häntäänsä. Malvina vastaanotti sen kunniatervehdyksen nauraen ja silittäen sen päätä jalallaan, ja tämä ystävällisyys lähetti ihastuneen elukan seitsemänteen taivaaseen. Kaikki neljä astuivat yhdessä mäkeä alas ja erosivat puutarhan portilla. Kaksoiset lausuivat kohteliaan ja hyvin hartaan toivomuksen, että pian saisivat ilon nähdä Malvinan jälleen; mutta keijukainen, jonka lienee vallannut äkillinen epäilys, että oli menetellyt varomattomasti, näkyy vastanneen vältellen. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän lepäsi unessa, kultakutrinen pää painettuna pyöreätä, valkoista käsivartta vasten, kuten rouva Muldoon matkallaan keittiöön omin silmin näki. Kaksoiset taasen, jotka onneksi keksivät sivuoven avoinna, livahtivat huomaamatta sisään ja kiipesivät vuoteisiinsa.

* * * * *

Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun rouva Arlington itse saapui heitä herättämään. Hän oli äkeä heille molemmille ja oli nähtävästi itkenyt. Lapset saivat aamiaisensa keittiöön.

Puolista syötäessä puhuttiin tuskin sanaakaan, eikä pöydässä tarjoiltu vanukasta. Herra Arlingtonilla, tukevalla, verevällä herrasmiehellä ei ollut aikaa siihen. Muut voivat istua nauttimassa sitä mielensä mukaan, mutta ei herra Arlington. Jonkun täytyi pitää huolta asioista, ellei niiden annettu joutua aivan rempalleen. Kun ei voinut luottaa toisten täyttävän velvollisuuksiansa ja siis kaikki huolenpito talossa ja sen ulkopuolella sälytettiin yksille hartioille, niin siitä oli luonnollisena seurauksena, että tuolle hartiaparille ei riittänyt kylliksi aikaa päättää aterioita kunnollisesti. Tämä oli alkusyynä englantilaisen maanviljelyksen rappeutumiseen. Siihen aikaan, kun maanviljelijäin vaimot, puhumattakaan heidän siihen ikään ehtineistä pojistaan ja tyttäristään, että saattoi odottaa heidän innolla käyvän käsiksi johonkin työhön heille tuhlattujen varojen ja heihin uhratun hoidon korvaukseksi -- niin, siihen aikaan, kun kaikki olivat tarttuneet rattaaseen, oli Englannin maatalous kukoistanut. Mutta nyt, kun muut loivat niskoiltaan heille kuuluvan osan työtaakasta ja vastuunalaisuudesta, jättäen kaiken yksille käsivarsille...

Arlingtonin vanhimman tyttären varsin kuuluva huomautus, että isä olisi ehtinyt syödä kaksi lautasellista vanukasta sillaikaa kun hän puhui, sai herra Arlingtonin kadottamaan esitelmänsä langan. Aivan suorasukaisesti esitettynä se, mitä herra Arlington kait aikoi sanoa, oli, että hän ei koskaan ollut aikonut maanviljelijäksi -- ei ainakaan alussa. Hankittuaan varman toimeentulon monivuotisella uhrautuvalla työllä muut miehet hänen asemassaan olisivat vetäytyneet hyvin ansaittuun lepoon. Mutta kun hän kerran oli antanut viekoitella itsensä tähän puuhaan ryhtymään, tahtoi hän tehdä tehtävänsä perusteellisesti; ja kaikkien muiden oli suoritettava osansa, taikka muuten kävisi hullusti.

Nielaistuaan lasinsa pohjasakat yhdellä ainoalla siemauksella herra Arlington pilasi arvokkaan lähtönsä rajulla nikotuksella, ja rouva Arlington soitti hurjasti kelloa kutsuakseen sisäkön korjaamaan ruuat. Vanukas vietiin koskemattomana ihan kaksoisten silmien edestä. Se oli valmistettu mustista viinimarjoista ja ruskeasta sokerista.