Part 2

Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon näyttämään inhimillisemmältä.

"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.

Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten jalkojen painosta.

Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan kohoamistaan pudistelee.

"Elääkö se?" kysyi tyttö.

"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon olennon suhteen alkoi haihtua.

"Joko lähdemme?" kysyi viimemainittu kääntyen hänen puoleensa.

Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana jälkimäisen mielessä.

Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen auttaakseen terveen järjen voitolle.

Nuoria naisia, jotka vähissä pukimissa nukahtavat kanervakankaalle viiden penikulman päähän lähimmästä ihmisasunnosta, on hänen majesteettinsa ilmailu-komennuskuntaan kuuluvien hyvinkasvatettujen nuorten upseerien vältettävä. Sen seikan, että nämä ovat kamalan kauniita ja vietteleviä, pitäisi olla lisävaroituksena. Tyttö oli kaiketi joutunut riitaan äitinsä kanssa ja paennut hänen torujaan. Tämä hiton kuutamo oli pääsyynä kaikkeen. Eipä ihme, että koirat haukkuivat kuuta. Hän kuvitteli juuri kuulevansa jonkun haukahtavan. Koirat ovat kunnianarvoisia, tervejärkisiä elukoita. Ei niillä ole mitään liikatunteilua.

Entäpä sitten, vaikka hän olikin tyttöä suudellut! Mies ei ole iäkseen sidottu jokaiseen naiseen, jota hän suutelee. Eikä häntä ensi kertaa oltu suudeltu, elleivät kaikki Bretagnen nuoret miehet olleet sokeita tai heidän verensä perin väljähtänyttä. Kas sitä teeskenneltyä viattomuutta ja yksinkertaisuutta! Se oli vain näyttelemistä. Ellei niin ollut, täytyi tytön olla mielipuoli. Oikeinta oli sanoa hyvästi nauraen ja leikkiä laskien, panna kone käyntiin ja lentää pois Englantiin -- vanhaan, armaaseen, käytännölliseen, iloiseen Englantiin, missä hän saisi aamiaisen ja kylvyn.

Taistelu ei ollut tasaväkistä, sen tietää. Kainosteleva terve järki-pahainen arkisuudellaan sulottaren tenhoa vastustamassa. Ja lisäksi yön hiljaisuus, aikakausien soitto ja hänen oman sydämensä sykintä.

Näin kaikki hänen vastustelunsa raukesi kuin kourallinen haurasta tomua, jonka ohikulkeva tuulenhenki näkyi hajoittavan, ja hän jäi avuttomaksi, tytön silmien loihtimaksi.

"Kuka olette?" kysyi hän tältä.

"Malvina", kuului vastaus. "Minä olen keijukainen."

III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.

Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä ei ollut laskeutunut alas aivan niin onnellisesti kuin oli luullut. Kenties hän oli pudonnut päälleen ja siis päättänyt kokemuksensa kommodori Raffletonina ja alkanut uuden vähemmän rajoitetun olotilan. Jos niin oli, näytti alku hänen nuorelle seikkailijaluonteelleen lupaavalta. Malvinan ääni kuitenkin herätti hänet tästä mietiskelystä.

"Joko lähdemme?" toisti tämä, ja nyt hänen äänensä värähti pikemmin käskevältä kuin kysyvältä.

Miksikä ei? Mitä tahansa lienee hänelle tapahtunutkin, mille olemassaolon tasolle hän lienee joutunutkin, lentokone oli nähtävästi seurannut mukana. Vaistomaisesti hän pani sen käyntiin. Koneen tutunomainen surina palautti hänen mieleensä ajatuksen, että hän mahdollisesti sittenkin oli elossa sanan tavallisessa merkityksessä. Se myöskin herätti hänet havaitsemaan, että olisi käytännöllistä ja viisasta kehoittaa Malvinaa pukeutumaan hänen ylimääräiseen päällysnuttuunsa. Kun tyttö oli vain viiden jalan ja kolmen tuuman mittainen ja takki oli tehty kuuden jalan ja yhden tuuman pituiselle miehelle, olisi vaikutus tavallisissa olosuhteissa ollut koomillinen. Siitä, että Malvina todellakin oli keijukainen, tuli kommodori Raffleton lopullisesti vakuutetuksi huomatessaan, että tämä, kauluri kohotettuna kuusi tuumaa pään yli, muistutti sellaista entistä enemmän.

Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi. Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa vasta olivat alkamassa.

Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella, seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa, jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia, asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu, se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan, tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.

Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä, joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun. Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta, joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä mykistyvät hänen huulilleen.

Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.

Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi, jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.

Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja sen takana suojattuna Weymouth.

* * * * *

Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit, kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä. Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.

Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun, -- eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?

Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan, että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -. Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta. Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen, hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti, jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa -- Ja hän -- tarkoitan minä -- no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet sallinut tämän" -- rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa -- "tämän nuoren tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"

Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä todistuksista -- yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä suudellut, -- otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki -- joku pykälä, missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa. Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.

Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito; koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä, tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.

Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä, ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta -- ja hän toivoi, että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.

Ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä serkku Christopher.

* * * * *

Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika. Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana, punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen. Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois, ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti säilyttänyt juuri tätä varten.

Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa. Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.

Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti, että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan, palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille raiteille.

Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää -- jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.

Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä. Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen ajatuksensa lentokoneeseen.

"Sitä poloista!" hän virkkoi. "Täytyypä sen olla väsyksissä."

Sama heikko pelon väristys, joka oli nuorta miestä puistattanut, kun hän hautakiven varjossa oli katsellut noiden silmien avautuvan, palasi jälleen. Se ei ollut epämieluinen tunne. Pikemminkin se lisäsi kiihoittavaa viehätystä heidän suhteeseensa. Mutta se oli perin todellista. Tyttö katseli hirviön ruokintaa; ja sitten kommodori jälleen palasi seisomaan hänen vierellensä kellervälle hiekalle.

"Englanti!" selitti upseeri heilauttaen kättänsä. Tytöllä näkyy olleen vaikutelmana, että se oli hänen seuralaisensa kotimaa. Hän toisti sievästi nimen. Ja kun tuo sana kirposi hänen huuliltaan, se ikäänkuin loihti kommodori Raffletonin eteen ihmeitten ja runouden maan.

"Olen siitä kuullut", lisäsi neito. "Luulen, että siellä viihdyn."

Nuori upseeri vastasi sitä toivovansa. Hän oli hirveän tosissaan. Häneltä ylimalkaan ei puuttunut huumoria ja leikillisyyttä, mutta tällä hetkellä ne näkyivät hänet jättäneen. Hän kertoi tytölle aikovansa toimittaa hänet viisaan ja oppineen miehen huostaan, jota nimitettiin "serkku Christopheriksi"; hänen kuvauksestaan Malvina kaiketi sai sen käsityksen, että tämä serkku oli joku ystävällinen taikuri. Hänen itsensä täytyisi matkustaa pois vähäksi aikaa, mutta sanoi pian palaavansa.

Nämä pienet yksityisseikat eivät näkyneet Malvinaa liikuttavan. Ilmeisesti oli hän sisimmässään vakuutettu, että tuo mies oli määrätty hänelle. Herraksi vai palvelijaksiko, sitä ei ollut helppo selvittää: luultavasti tulisi hänestä molempain yhdistelmä, mutta mieluummin kuitenkin jälkimäinen.

Herra Raffleton vakuutti vielä, ettei hän viipyisi pitempää aikaa poissa kuin mitä välttämätöntä oli. Tätä toistaa oli tarpeetonta. Tyttö ei epäillyt.

Weymouth kylpykojeineen ja kaasumittareineen häipyi etäisyyteen. Kuningas Rufus oli ulkona metsästämässä heidän liitäessään Uuden Metsän yli, ja kun he katsahtivat alas Salisburyn tasangolle, heiluttivat sinipiiat käsiään ja nauroivat. Myöhemmin he kuulivat takomisen kalkutusta, joka heille ilmoitti, että olivat Wayland-raution [Scottin "Kenilworth"-romaanin henkilöitä.] luolan lähettyvillä; ja sitten he leijailivat alas pehmeästi ja tärähdyksittä aivan Christopher-serkun puutarhan portin taakse.

Paimenpoika vihelteli jossakin hiekkasärkillä, ja laaksossa oli kyntäjä juuri valjastanut juhtaparinsa; mutta kylän kätkivät heiltä mäkien kaarevat harjanteet, eikä mitään muuta ihmisolentoa ollut näkyvissä. Raffleton auttoi Malvinan pois ja jättäen hänet istumaan taittuneelle oksalle pähkinäpuun alle alkoi varovaisesti lähestyä rakennusta. Puutarhassa hän tapasi palvelustytön. Potkurin äänen kuullessaan tämä oli rientänyt ulos, eikä taivaalle tuijottaessaan ollenkaan huomannut häntä, ennenkuin hän laski kätensä hänen olalleen; onneksi tyttö peljästyi liian paljon huutaakseen. Upseeri antoi hänelle kiireellisiä määräyksiä. Tytön oli koputettava professorin ovelle ja ilmoitettava hänelle, että hänen serkkunsa, kommodori Raffleton, oli saapunut ja odotti häntä tulemaan hänen luokseen puutarhaan. Kommodori Raffleton ei ollut halukas astumaan sisään. Professoria oli pyydettävä heti tulemaan alas puhuttelemaan kommodori Raffletonia puutarhassa.

Tyttönen kiiruhti taloon, toistellen tätä kaikkea itsekseen hiukan säikähtyneenä.

"Hyvä Jumala!" huudahti serkku Christopher vuodepeitteensä alta. "Onko hän loukkautunut, onko?"

Tyttö vastasi empien oven raosta, ettei hän sitä luullut. Ei upseeri ainakaan ollut siltä näyttänyt. Mutta olisiko professori hyvä ja tulisi heti? Kommodori Raffleton odotti häntä -- puutarhassa.

Tohveleissaan, ilman sukkia, puettuna sinapinväriseen yönuttuun ja musta patalakki päässä -- tosiaankin ystävällisen tontun näköisenä -- serkku Christopher siis tepsutteli kiireesti portaita alas ja puutarhan läpi, höpisten "uhkarohkeista pojista" ja "tiesinhän, että niin kävisi"; mutta suureksi huojennuksekseen hän näkikin nuoren Arthur Raffletonin tulevan häntä vastaan ilmeisesti terveenä sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja sitten hän alkoi ihmetellä, miksi hiidessä hänet oli pelotettu vuoteestaan kello kuudelta aamulla, ellei ollut mitään hätää.

Mutta jotakin näkyi sittenkin olevan vinossa. Ennenkuin Arthur Raffleton alkoi puhua hän katsahti ympärilleen salaperäisesti, miltei rikollisen tavoin; ja vieläkään mitään virkkamatta hän tarttui Christopher-serkkua käsivarteen, taluttaen hänet hedelmätarhan etäisimpään päähän. Ja siellä, pudonneella oksalla pähkinäpuun alla, serkku Christopher luuli näkevänsä khakinutun, jonka sisässä ei ollut mitään, mutta joka heidän lähestyessään nousi ylös.

Se ei kuitenkaan kohonnut varsin korkealle. Takin selkämys oli heihin päin. Kaulus seisoi pystyssä taivaanrantaa vasten. Mutta päätä ei näkynyt. Seisaallaan haamu kääntyi, ja serkku Christopher huomasi lapsenkasvojen pilkistävän takin poimuista. Mutta lähemmin tarkatessaan hän huomasi, ettei se ollutkaan lapsi. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mikä se oli. Pysähtyen äkkiä sen eteen serkku Christopher siis katsoi silmät selällään siihen ja sitten kommodori Raffletoniin.

Puhuen Malvinalle viimemainittu virkkoi:

"Tässä on professori Littlecherry, Christopher-serkku, josta teille mainitsin."

Oli ilmeistä, että Malvina piti professoria tärkeänä henkilönä. Hän näkyi aikovan niiata -- liike, joka hänen ympärilleen käärittyjen ja laahustavien khakimetrien vuoksi voisi osoittautua -- niin professorista näytti -- ei ainoastaan vaikeaksi, vaan vaaralliseksikin.

"Sallikaa minun", sanoi professori.

Hänen aikomuksensa oli auttaa Malvina ulos kommodori Raffletonin takista, ja tyttö valmistautui häntä siinä avustamaan. Nuori Raffleton ehätti ajoissa väliin.

"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin rouva Muldoonin tehtäväksi."

Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen päätenhojaan.

"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan täsmällisesti, kuka ja mitä olette... osaatte tehdä sen paljoa paremmin kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä. Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"

Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa -- oikeastaan takki näkyi niiaavan -- aivan sievästi ja niin arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.

"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki. Mutta siitä on kulunut pitkä aika."

Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun lyhyen, surullisen tunnustuksensa.

"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä, ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä. Senjälkeen" -- takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen -- "olen vaeltanut yksinäni".

Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille, kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko, lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa. Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun ne tällaiseen ryhtyvät.

Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.

"Hyväinen aika!" huudahti professori. "Tämähän on perin ihmeellistä!"

"Onko Irlannissa ollut Heremon-nimistä kuningasta?" kysyi kommodori Raffleton. Professori oli tunnettu auktoriteetti näissä asioissa.