Part 1

KEIJUKAINEN

Kirj.

Jerome K. Jerome

Tekijän luvalla suomentanut ["Malvina of Brittany"]

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Tarina. II. Kuinka se tapahtui. III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan. IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta. V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille. VI. Ja kuinka se liian pian loppui. VII. Johdanto.

Jerome K. Jerome.

_Jerome Klapka Jerome_, syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v. 1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja, ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa. Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä, pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888 herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.

Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan -- matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden julkaisijana.

Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi, huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa, tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike (O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.

Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden ristiriitaisuudesta.

Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.

Alkulause.

Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.

"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui -- mitä sattui oman nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu. Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät, tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla. Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa -- ohimenevä ajatusaalto. Ja kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon satuhupsutteluun taasen tulee, niin..."

Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski ja haihtui pois.

"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa. "Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset tarinajutelmat saavat alkunsa."

Sytytettyään piippunsa tohtori alkoi jälleen harppailla.

"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin -- se näytti elvyttävän tuon kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli meitä tuosta omituisesta etäisyydestään..."

Tohtori jätti lauseensa kesken.

"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana -- muinaistarut, kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen -- hakkasi irti vanhasta kivettymästä -- ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan. Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta, hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."

Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa Swindonia kohti.

"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan Littlecherryn selityksen --"

Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja hän oli vähällä kaatua siihen.

"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita, jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen ympäristö!"

Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin olimme ehtineet alas kylän liepeille.

"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli. Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."

Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään. Hän näkyi unohtaneen minut.

"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen tulee --"

Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.

I. Tarina.

Tämän kertomuksen lasken alkavan noin vuonna 2000 ennen Kristusta tai ollakseni tarkempi -- sillä numerot eivät ole vanhojen aikakirjain vahvin puoli -- silloin, kun kuningas Heremon hallitsi Irlannissa ja Harbundia oli Bretagnen Valkoisten Naisten kuningatar, jonka suosituimpana seuranaisena oli haltiatar Malvina. Ja Malvina on tämän kuvauksen päähenkilö. Useita varsin hauskoja tapauksia kerrotaan hänen ansiokseen. Valkoiset Naiset kuuluivat "hyvään väkeen" ja elivät ylimalkaan maineensa mukaisesti. Mutta Malvinassa tuntui kiitettäviin avuihin yhtyneen mitä moitittavin vallattomuuden henki, joka esiintyi kepposissa, mitkä olisi voinut anteeksi antaa tai ainakin ymmärtää esimerkiksi jossakin menninkäisessä tai tontussa, mutta ovat aivan sopimattomia säädylliselle, ihmiskunnan ystävänä ja hyväntekijättärenä esiintyvälle valkonaiselle. Vain senvuoksi, että kieltäytyi tanssimasta hänen kanssaan -- sillä keskiyön aikaan vuorijärven rannalla ei hetki eikä paikka ollut oikea viettelemään vanhanpuoleista, mahdollisesti luuvaloa potevaa herrasmiestä, -- hän kerran muutti perin arvokkaan tinakaivosten omistajan satakieleksi, aiheuttaen hänen tavoissaan muutoksen, jonka liikemiehelle täytyi olla varsin ärsyttävä. Toisella kertaa, kun eräs melkoisen mahtava kuningatar onnettomuudekseen oli joutunut Malvinan kanssa riitaan eräästä järjettömästä, sisiliskoa koskevasta hovitapojen kysymyksestä, ensinmainittu herätessään seuraavana aamuna huomasi muuttuneensa joksikin, mikä vanhojen aikakirjain antamasta epämääräisestä kuvauksesta päättäen näkyy olleen eräänlaista kasvinydintä.

Sellaiset muutokset ovat professorin mukaan, joka on valmis väittämään muka historiallisten todistusten pohjalla, että Valkoiset Naiset aikanaan muodostivat todellisen, elävän yhteiskunnan, ymmärrettävät vertauskuvallisesti. Aivan kuin nykyajan mielipuolet kuvittelevat itsensä posliinimaljakoiksi tai puhuviksi papukaijoiksi, ja ajattelevat ja käyttäytyvät sellaisina, täytyi, niin päättelee professori, älyltään etevämpien olentojen olla helppoa hypnoottisesti vaikuttaa ympärillä asuviin villeihin, jotka hengenlahjoiltaan epäilemättä olivat melkein lapsia.

"Ottakaamme esimerkiksi Nebukadnetsar." Käytän edelleen professorin sanoja. "Nykyisin panisimme hänet pakkopaitaan. Jos hän olisi elänyt Pohjois-Euroopassa, sen sijaan että hän hallitsi Etelä-Aasiaa, olisi taru kertonut jonkun peikon tai vetehisen muuttaneen hänet käärmeen, kissan ja kengurun yhdistelmäksi." Olkoon miten tahansa, tämä muuttamishimo -- muuttaa olentoja toisiksi -- näkyy kehittyneen Malvinassa yhä voimakkaammaksi, kunnes hänestä epäilemättä tuli melkein yleinen maanvaiva, ja lopulta se tuotti hänelle vaikeuksia.

Tapaus on ainoa laatuaan Valkoisten Naisten aikakirjoissa, ja historioitsijat viipyvät siinä ilmeisen tyytyväisinä. Se johtui kuningas Heremonin ainoan pojan, Gerbot-prinssin, kihlauksesta Normandian prinsessan Berchtan kanssa. Malvina ei näy sanoneen mitään, vaan ainoastaan odottaneen aikaansa. On muistettava, että Bretagnen Valkoiset Naiset eivät olleet pelkästään haltiattaria. Määrätyissä tilaisuuksissa he saattoivat muuttua inhimillisiksi olennoiksi, ja tämän seikan tietenkin täytyi vaikuttaa häiritsevästi heidän suhteisiinsa valittaviksi kelpaaviin miehisiin kuolevaisiin. Prinssi Gerbot ei liene ollut aivan nuhteeton. Noina surkean pimeinä aikoina nuoret miehet ollessaan tekemisissä naisten kanssa, valkoisten tai muiden, eivät aina liene käyttäytyneet mallikelpoisen hienotuntoisesti ja säädyllisesti. Mielellään ajattelisi tyttösestä parasta.

Mutta paraskin on joskus puolustamatonta. Häitä varten määrättynä päivänä hän näkyy vieneen itsestään voiton. Mihin erityiseen muotoon tai hahmoon hän muutti poloisen prinssi Gerbotin tai mihin muotoon hän prinssille uskotteli hänen muuttuneen, näyttää, mikäli Malvinan siveellinen edesvastuu on kysymyksessä, yhdentekevältä; kronikka ei sitä mainitse; epäilemättä se oli jotakin niin epähienoa, että arvonsa tunteva historioitsija ei ole siihen edes viitannut. Ja koska kirjan muista kohdista päättäen turha arkailu ei näy kuuluneen tekijän kirjallisiin heikkouksiin, saa herkkätuntoinen lukija olla tästä laiminlyönnistä vain kiitollinen. Kuvaus olisi käynyt aivan liian räikeäksi ja hermoja ärsyttäväksi.

Malvinan näkökannalta sillä kyllä oli toivottu vaikutuksensa. Prinsessa Berchta kuului katsahtaneen kerran ympärilleen ja sitten vaipuneen taintuneena seuralaistensa käsivarsille. Häät siirrettiin heti määräämättömään aikaan, ja Malvina, pahoin pelkään, nauraa hihitti itsekseen. Hänen voitonriemunsa oli lyhytaikainen.

Onnettomuudeksi hänelle kuningas Heremon oli aina ollut aikakautensa taiteitten ja tieteitten suojelija. Hänen ystäviensä joukossa oli loihtijoita, henkiä, Bretagnen yhdeksän sinipiikaa eli luonnotarta ja kaikenlaisia olentoja, jotka olivat kykeneviä ja, kuten tapahtumat myöhemmin todistivat, varsin kerkeitäkin käyttämään suurta vaikutusvaltaansa. Kuningatar Harbundian luo saapui lähettiläitä, ja vaikka hän olisi tahtonutkin puolustaa suosikkiaan, niinkuin hän monissa aikaisemmissa tilaisuuksissa oli tehnyt, ei hän asialle mitään voinut. Malvina-haltiatar määrättiin palauttamaan prinssi Gerbotille hänen oikea ruumiinsa ja kaikki mitä siihen kuului.

Hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Hän oli itsepintainen, omapäinen haltiatar, jonka aivokoppa oli paisunut. Ja lisäksi hänellä oli henkilökohtaista kaunaa. Ajatella, että prinssi naisi prinsessa Berchtan! Hän näkisi kuningas Heremonin ja näkisi Anniamuksen hullunkurisessa vanhan velhon kaavussa ja kaikki Bretagnen luonnottaret ja kaiken muun joukon --! Todella hieno valkoinen nainen ei juuri huolinut täydentää lausetta edes itsekseen. Voi kuvitella haltiatarsilmien säkenöineen, haltiatarjalkojen poljennan. Mitä saattoivat he hänelle tehdä, kukaan heistä, kaikella suun pieksännällään ja pään ravistuksillaan? Hänelle, kuolemattomalle hengettärelle! Hän palauttaisi prinssi Gerbotin entiseen hahmoonsa, milloin hän hyväksi näkisi. Pitäkööt he huolta omista kepposistaan ja jättäkööt hänet hoitamaan omiaan. Voimme kuvitella, mitä pitkiä kävelyjä ja keskusteluja syntyi hämmentyneen Harbundian ja hänen uppiniskaisen suosikkinsa välillä, -- vedottiin järkeen ja tunteeseen: "Minun tähteni." "Etkö käsitä?" "Mutta sittenkin, rakas lapsi, ja vaikka hänessä olisi syytäkin."

Vihdoin Harbundia näkyy kadottaneen kaiken kärsivällisyytensä. Hän teki sellaista mitä Malvina ei näy tietäneen eikä edellyttäneen. Valkoiset Naiset kutsuttiin juhlalliseen kokoukseen keskikesän iltana. Vanhojen ajantietojen kirjoittajat kuvaavat kokouspaikan tavallista täsmällisemmin. Se oli ylängöllä, jonka loitsija Kalyb ammoisina aikoina oli kohottanut kaikkea muuta Bretagnea korkeammalle kuningas Taramisin hautakummuksi. "Seitsemän saaren meri" oli siitä pohjoiseen. Arvellaan sen olleen Arree-vuorien muodostamalla harjanteella. "Lähteen neito" kuuluu olleen saapuvilla, ja se johtaa ajattelemaan syvää, vihertävää lammikkoa, missä D'Argent-joella on lähteensä. Osapuilleen olisi paikka siis sijainnut nykyisten Morlaix- ja Callac-nimisten kaupunkien puolivälissä. Vielä tänä päivänä puhuvat jalkamiehet tuon puuttoman, asunnottoman ylätasangon autiudesta, siellä kun ei tapaa muita ihmiskäden jälkiä kuin korkean, tornimaisen, yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä muovatun hautapatsaan, jonka ympärillä purevat tuulet lakkaamatta vinkuvat. Täällä, kenties jollakulla noista isoista harmaakivi-lohkareista, kuningatar Harbundia istui käräjänsä. Ja tuomioksi tuli -- tuomioksi, josta ei voinut vedota, -- että Malvina-haltiatar karkoitettaisiin Bretagnen Valkoisten Naisten yhdyskunnasta. Kautta kaiken maailman oli hänen vaellettava yksinään ja ilman anteeksiantoa. Valkoisten Naisten luettelosta Malvinan nimi juhlallisesti pyyhkäistiin ikiajoiksi.

Isku koski Malvinaan varmaankin yhtä raskaasti kuin se oli odottamaton. Sanaa sanomatta, taakseen katsomatta hän näkyy lähteneen. Voimme kuvitella näkevämme nuo valkeat, jähmettyneet kasvot, avoimina tuijottavat silmät, jotka eivät mitään nähneet, vapisevat, epävarmat askeleet, hapuilevat kädet ja tuntevamme haudanhiljaisuuden, joka käärinliinojen tavoin häntä ympäröi.

Siitä illasta Malvina-haltiatar häviää Bretagnen Valkoisten Naisten ajantiedoista, legendojen ja kansantarujen piiristä. Hän esiintyy jälleen historiassa vasta Herran vuonna 1914.

II. Kuinka se tapahtui.

Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle. Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan, että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.

Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta, polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja laskua.

Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä. Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi, etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle. Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa. Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.

Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.

Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt, hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin: "_mademoiselle_" tai "_mon enfant_". Vielä parempi olisi ollut, että hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.

Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään. Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään, kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa. Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.

Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille, sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.

Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut. Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta. Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.

"Pyydän anteeksi", sanoi kommodori Raffleton, "pelkään häirinneeni teitä."

Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella, muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna sen ajatus oli:

"Älkää siitä välittäkö. Olen niin iloinen tulostanne."

Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä. Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;

"Kuinka te tänne pääsitte?"

Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.

"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat epäilemättä mielenkiintoa.

"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen vilkaista soturia selkään.