Part 4

Sitten Pepita lakkasi koskettelemasta kitaransa kieliä. Hän katseli kuutamossa uinuvia kukkasia ja oli jonkun minuutin hyvin hiljaa. Senjälkeen hän laski kitaran kädestään ja astui ulos kuutamoon.

Kuun valossa ei voi eroittaa kasvojen väriä. Siitä ehkä johtui, että näytti siltä kuin olisi väri poistunut hänen poskiltaan. Hän näytti ihan kalpealta, ja hänen kauniit kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, kunnes olivat yhtenä ainoana mustana juovana hänen otsallaan. Hän pani kätensä ristiin päänsä taakse, ja kasvot hiukan ylöspäin käännettyinä, niin että valo lankesi niille, hän vaelsi puiden ja tuoksuvien pensaiden sekaan. Enimmin hän rakasti jasmiineja, ja eräällä kohdalla korkeata kiviaitaa kierteli pensas, jonka kukkaset tuikkivat kuin kymmenettuhannet tähdet. Hän meni sinne ja asettui sen viereen, toisinaan katsellen kukkia, toisinaan tuijottaen alas tielle, joka hohti lumivalkoisena kuutamossa.

Ja hänen seisoessaan siinä kohosi äkkiä muurin toiselta puolen hahmo, jonka hän hyvin tunsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä oli hypännyt ylitse ja seisoi aivan hänen vieressään. Sebastiano!

Pepita seisoi hiljaa kädet yhä pään takana ja kasvot ylöspäin käännettyinä ja katsoi häneen.

Tulija laski kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi häneen takaisin. Aiheuttiko sen kuutamo vai ei, ainakin _hän_ oli kalpea kuin kuolema.

»Niin», sanoi hän, »te olette aina sama. Te ette muutu. Olette sama, tulee koska tahansa. Mutta kuulkaa minua. Luulette, että olen tullut teitä moittimaan. Mutta miksi sen tekisin? Minä olen taistellut härkien kanssa, mutta se ei minulle opeta, kuinka minun on meneteltävä naisten kanssa. Luulin, että kun antoi jollekulle koko sielunsa, elämänsä ja henkensä, niin tuo joku kerran heltyisi ja sallisi itseänsä ajateltavan. Te olette nainen ja olette luotu sitä varten, että teitä rakastettaisiin; mutta sydämessänne on jotakin kovaa. Te ylpeilette siitä, että olette ilveillyt miehelle, joka oli rehellinen ja kunniallinen ja rakasti teitä. Mutta kuulkaa mitä sanon: Parempi on olla vähemmän kaunis ja enemmän nainen.»

Hän vaikeni. Pepita oli muuttanut asentoansa ja seisoi jasmiinipensaan vieressä, riipoen siitä kukkia toisen toisensa perään. Hän alkoi hymyillä ja hiljaa hyräillä ikäänkuin itsekseen:

»Oi, pikku lintu ikkunalla, sa laula mulle vain...»

»Ja enemmän nainen», toisti Sebastiano. »Naisia miehet haluavat.»

Pepita katsahti häneen ja nauroi. Sitten hän lauloi jälleen:

»Hipaiset yöllä kukkain rintaa, oranssin varvun katkaiset...»

Sebastiano teki äkillisen liikkeen ja tarttui hänen ranteeseensa säihkyvin silmin.

»Se ei muuten mitään haittaakaan», sanoi hän. »Te olette kylliksi nainen sellaisenakin. Aika tulee, jolloin teillä on toiset tunteet. Teidät voidaan pakottaa rakastamaan. Niin, te olette niitä, joita täytyy pakottaa. Silloin tekin saatte kärsiä, ja se tekee teille hyvää. Silloin te kyllä puhutte.»

Hän vaikeni ja piti tytön kättä hiukan ulompana itsestään ja katsahti häneen äkkiä hyvin surullisesti.

»Olette niin kaunis», sanoi hän. »Niin pieni ja kaunis! Jos olisitte hyväsydäminen ja lempeä, ja jos saisi hiljaa silittää teidän poskeanne ja hiuksianne, kuinka silloin teitä rakastaisikaan ja tekisi kaikki teidän tähtenne! Ei — te ette voi liikahtaa. En ole turhaan taistellut härkien kanssa. Jos sallisin teidän liikahtaa, te riuhtaisisitte itsenne irti ja satuttaisitte itseänne. Kuulkaa! Minä matkustan pois. Minä en kiusaa teitä kauemmin. Minä odotan. Jos odottaa kyllin kauan, taukoo tuska ja toiveet unhottuvat. Niin on haavan laita, ja miksei myöskin niiden tunteiden laita, joita meillä on naista kohtaan? Sanoin, että teidät pakotettaisiin rakastamaan, mutta sen minä jätän jonkun toisen miehen tehtäväksi. Minä en halua sellaista rakkautta. Minä tahdon saada naisen. Päivä tulee, jolloin ette viskaa divisaa jalkoihinne. Te otatte sen silloin vastaan ja kätkette sen povellenne. Se ei ole silloin minun, vaan jonkun muun, joka rakastaa teitä vähemmän. Minä rakastin teitä, olin melkein hulluna teidän tähtenne. Mutta siitä tulee loppu. On parempi ajatella vain härkiä kuin näytellä mielipuolta naisen edessä, jonka sydämessä ei ole rakkautta. Te olette kaunis, mutta se yksinään ei riitä. Te voitte tenhota miehen, mutta lumousketjun läpi voi murtautua. Kas niin, menkää nyt!»

Hän loi tyttöön pitkän silmäyksen, melkein paiskasi hänen kätensä luotaan ja hyppäsi puutarhan muurin yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Pepita seisoi yhä paikallaan, nyrkkiin puristetut kätensä sivuilla, ja tuijotti silmät suurina alas valkoiselle, kuun valaisemalle tielle.

* * * * *

Seuraavana iltana José tuli tavallista myöhemmin työstään. Hän kulki tietä pitkin allapäin ja raskain, hitain askelin. Istuuduttuaan aterialle hän söi vain hiukan ja kumartuessaan liemensä yli hän kuuli Jovitan toruvan.

»Se on poissa», ärisi hän. »Sinä otit sen ja olet kai heittänyt sen pois.»

»Eikö se sitten ollut minun?» kysyi Pepita. »Se oli minun. Minä en välittänyt siitä ja olen tehnyt sen kanssa mitä tahdoin.»

José kohotti päätään ja kuunteli.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Hän on heittänyt pois divisan, jonka minä olin kätkenyt», vastasi Jovita. »Minä olin piilottanut sen, ja hän on sen ottanut. Mitä se hänelle merkitsi, kun se oli sellaisessa paikassa, missä ei voinut sitä nähdä.»

»Otitko sinä sen», kysyi José Pepitalta.

»Ei suinkaan se ollut hänelle aiottu?» vastasi Pepita. »Sanoinhan minä, että hänen olisi pitänyt heittää se hänelle eikä minulle.»

José taittoi kappaleen leipää ja murenteli sitä konemaisesti pöydällä.

»Sinä et olisi saanut sitä tehdä» sanoi hän. »Minä toivon, että olisit antanut sen olla. Se olisi ollut parasta; emmekä me häntä enää näe. Hän ei enää tule tänne. Ja pian hän matkustaa pois. Kuka tietää, mitä sitten voi tapahtua?»

Pepita läksi ulos sanaa sanomatta. Hän ei palannut pitkään aikaan, eivätkä he tienneet, mihin hän oli mennyt. Mutta kun se oli hänen tapansa hänen ollessaan pahalla tuulella, eivät he olleet hänestä levottomia.

Kun hän vihdoin tuli takaisin, oli jälleen kuutamo. Jovita makasi viiniköynnösten varjossa, ja José istui penkillä oven ulkopuolella ja poltti tupakkaa.

Pepita istahti kynnykselle ja nojasi päänsä pihtipieltä vasten. Hän ei virkkanut mitään, vaan katseli kasteesta painuneita kuun valossa säkenöitseviä kukkasia.

Oli muutaman minuutin äänettömyys, mutta sitten José liikahti levottomasti ja lausui:

»Kuten sanottu, hän ei enää tule tänne ja pian hän matkustaa pois. Parasta niin. Hän on hyvin luja ja päättäväinen. Kamppailu härkien kanssa lienee hänet sellaiseksi tehnyt. Hän sanoi, että hän tahtoi saada sinut omakseen, mutta että sinä et huolinut hänestä, ja senvuoksi hänen täytyy koettaa unohtaa sinut. Hänen täytyy lakata sinua ajattelemasta ja välttää kuulla sinusta puhuttavan. Hän pyysi minua ystävänä, etten sallisi hänen nähdä itseäni vähään aikaan, kunnes kaikki on ohi. Minun näkemiseni muistuttaisi hänelle sinua, mutta se ei käy päinsä. Hän sanoi sen ystävänä — ei ollenkaan äreästi — ja hän _on_ minun ystäväni, vaikka hän on Sebastiano ja minä vain tällainen raatava raukka. Kaikki tulee yhtä hyväksi kuin konsaan, kun hän pääsee tämän yli ja me jälleen tapaamme. Jos sinä olisit tahtonut ottaa hänet vastaan, olisi meistä tullut veljet.»

Pepita istui ääneti. Mitä ihmeellistä hänessä tapahtui? Hän ei sitä tiennyt. Hänen hengityksessään oli jotakin vikaa. Oli jotakin, mikä pakotti hänen sydänalaansa — jyskytti siellä niin raskain iskuin, että hän oli tukehtua. Hän sulki kätensä niin tiukkaan, että kynnet tunkeutuivat nahkaan. Hän ei olisi voinut lausua sanaakaan, vaikka olisi mitä maksettu.

Ennenkuin José ehti sanoa enempää, nousi hän äkillisen kiivaasti, meni hänen ohitseen ja oli jälleen poissa. Miesparka katseli surullisesti pienen nopean olennon jälkeen.

»Jos Pepita olisi ottanut hänet vastaan», mumisi hän itsekseen, »olisi hänestä tullut hyvä aviomies, ja me olisimme tulleet veljiksi. Mutta tyttöä ei ole helppo miellyttää, eikä myöskään ole hänen tapaistaan rohkaista niitä, jotka eivät häntä heti miellytä. Mutta kukaan ei kaada härkää niinkuin Sebastiano!»

Pepita liiti pois kuin lintu, kunnes saapui kiviaidalle, jonka juurella jasmiinipensas kasvoi, juuri samalle paikalle, missä oli seisonut edellisenä iltana. Siellä hän pysähtyi läähättäen. Jasmiinien tuoksu täytti ilman hänen ympärillään. Hän katsoi valkoiselle tielle. Ihmeellinen uusi tunne täytti hänen rintansa. Hän ei tiennyt, oliko se vihaa vai mitä se oli, mutta jos se oli vihaa, oli se uutta lajia, tuskallisempaa kuin tavallisesti.

Hän ei enää palaisi — ei enää koskaan palaisi! Hän ei enää äkkiä ilmestyisi hänen viereensä ikäänkuin maan sisästä kohonneena, hän ei seuraisi häntä eikä yrittäisi hellyttää häntä tai katselisi häntä kaiken aikaa, kun oli hänen läheisyydessään, — hän ei enää koettaisi saada häntä puhumaan. Viimeksi eilenillalla hän oli täällä, juuri samalla paikalla, ja nyt hän ei enää koskaan puhuisi niinkuin silloin puhui. Hän unohtaisi hänet — ei enää kyselisi häntä — unohtaisi hänet — Pepitan!

Tyttö ei tahtonut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei hän sitä voisi... eiväthän ne koskaan voineet. Ne rakastivat häntä aina eivätkä huolineet kestään muusta... Ja kuitenkin jatkui raskas jyskytys hänen sydänalassaan, ja hän hengitti työläästi ja läähättäen.

»Tule takaisin!» huudahti hän ja katsoi valkoiselle tielle. »Minä pyydän sinua tulemaan takaisin. Sinun täytyy tulla. Kuuletko? Minä sanon sen — minä — Pepita.»

Mutta ei kuulunut vastausta — ei äännähdystä, ei askelta; ei näkynyt merkkiäkään mistään lähestyvästä haamusta. Tie ulottui kauvaksi valkoisessa yksitoikkoisuudessaan, ja kummallinen, hurja ilme tuli pieniin kauniisiin kasvoihin.

»Etkö kuule?» toisti hän. »Minä en tahdo puhua sinulle, ellet tule, en anna sinulle mitään, en katsettakaan; mutta sinun täytyy tulla siksi, että minä sitä tahdon — siksi että minä olen Pepita.»

Yhä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Äkkiä hän nosti kätensä ylös ja polki jalkaansa.

»Minä tapan sinut!» huudahti hän. »Ellet sinä tule, niin minä tapan sinut!»

Ja sitten hän laski äkkiä kätensä pamppailevalle sydämelleen ja vaipui maahan haudaten kasvonsa jasmiinin kasteesta märkiin, tuoksuviin köynnöksiin.

KUUDES LUKU.

Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa, että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan — mutta kaivattua ei kuulunut.

Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita — mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon vain yhden ainoan kerran.

Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi... näkisi, että hän yhä oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.

Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle. Ei!

Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.

José huokasi syvään ja nousi.

»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta, ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän pyysi sitä minulta.»

»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»

Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä niin hartaasti.

»On parasta, ettemme mene sinne», sanoi José. »Tiedät miksi. Hän ei haluaisi nähdä meitä. Näithän, kuinka tänään kävi. Hän ei ole vihainen, mutta hän on päättänyt välttää kaikkia muistoja. Pian hän matkustaa pois, ja sitten sinä voit tulla minun kanssani niin usein kuin tahdot; mutta ei nyt. Kun tämä viikko on päättynyt, matkustaa hän — kauas pois.»

»Minä tahdon mennä ensi kerralla», sanoi Pepita itsepäisesti. »Minä menen ilman sinua, ellet tahdo tulla kanssani. Isabella, Juan ja Manuelo ottavat minut kyllä kernaasti mukaansa. Hän voi — hän saa katsella härkiänsä.»

Hän ei tiennyt, että epätoivo oli hänet vallannut — hän luuli sitä uhmaksi. »Niin, niin», mietti hän henkeänsä pidätellen, »Sebastiano saisi nähdä hänen nauravan ja juttelevan Manuelon, Carlosin, Juanin ja muiden kanssa, ja silloin hän saisi rangaistuksensa».

Tyttö ei tahtonut kuunnella Josén estelyjä. Hän menisi sinne — hän menisi sinne. Mistään muusta härkätaistelusta kuin tästä hän ei välittänyt.

Hän voi tuskin hillitä itseään, kunnes kisojen päivä saapui. Hän oli itse ommellut itselleen uuden puvun; hänellä oli uusi viuhka ja uusi kaulanauha, jotka hän oli ostanut pienillä säästöillään.

Siellä oli runsaasti väkeä. Tiedettiin, että Sebastiano matkustaisi pois, ja monet olivat tulleet siitä syystä, haluten nähdä hänet vielä viimeisen kerran kisakaudella.

Alussa oli Pepita iloisempi kuin hänen ihailijansa koskaan olivat nähneet hänen olevan. Hän suvaitsi puhua ja hymyillä heille, vieläpä kuunnellakin. Hän oli kuin pieni levoton koreahöyheninen lintu. Isabella katseli häntä ihmetellen.

»Sellainen hän ei ole koskaan ennen ollut», kuiskasi hän Juanille.

Ja sitten tuli Sebastiano, ja he näkivät vain hänet.

Kun sonni vihdoin makasi muodottomana möhkäleenä tomussa ja yleisö riemuitsi ja hurmaantuneena melkein heittäytyi paikoiltaan ja koreapukuinen uljas matadori kumarsi katsojille, kumarsi kerran toisensa perään, istui Pepita kuin kivipatsas. Hänen kasvoissaan ei ollut hitustakaan väriä, ja silmät tuijottivat jäykkinä. Hän ei näkynyt kuulevan eikä näkevän, ennenkuin joku puhutte!! häntä. Silloin hän nousi ja huomasi Manuelon.

»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko... olen saanut päänkipua. Tulkaa.»

Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti. Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.

* * * * *

Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.

»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän. »Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»

Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.

»Mikä nyt on?» kysyi eukko.

»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi Pepita.

»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»

Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli _divisa_, jonka hän oli varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois. Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon tuostakin itsekseen:

»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»

Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa, milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja itsesurkuttelusta laajentuneina.

»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»

Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?

Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta kauneudestaan.

Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.

Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.

»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa sanoja! En, en!»

Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.

Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen, uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla rukouksillaan.

»Laita niin, että hän tulee takaisin — toimita hänet tulemaan takaisin luokseni, Jumalan pyhä äiti! Hänen täytyy tulla takaisin! Lähetä hänet muurin luo jonakuna iltana — niin, jo tänä iltana!»

Sebastiano ei millään muotoa saisi tietää, että hän oli kuin Sarita, mutta hänen täytyi tulla. Ja mitä tahansa Pepita tekikään tai sanoikaan, ihailija ei saisi mennä tiehensä. Hän möisi uuden kaulanauhansa, äidiltä perimänsä hopeakamman — jonka hänen isänsä oli antanut hänen äidilleen näiden kihlauksen aikaan, — ne hän möisi ostaakseen kukkia ja vahakynttilöitä pyhälle äidille. Mutta takaisin Sebastianon täytyi tulla, eikä hän saisi enää mennä pois, käyköön muuten kuinka tahansa.

Hän polvistui kivilattialle kädet ristissä alati toistellen samoja sanoja — joka kerralla edellistä hartaammin. Kaiken nuorekkaan voimansa hän upotti rukoukseensa.

Ja kuitenkaan hänelle ei ollut selvinnyt, mitä hän tekisi ja sanoisi, jos Sebastiano todella tulisi.

Kun hänen sitten oli noustava lähteäkseen pois, täytyi hänen yrittää kahdesti ennenkuin siinä onnistui. Hän oli tyhjentänyt melkein kaikki voimansa intohimoisiin rukouksiinsa, ja hän meni vavisten ulos häikäisevään päiväpaisteeseen. Näin hän teki päivä päivältä — päivä päivältä — ja illalla odotteli kiviaidan luona, mutta tie häämöitti aina yhtä tyhjänä.

Eikä hän voinut saada tietää mitään. Hän ei voinut kysyä — ei sittenkään, vaikka hän toisinaan istui ja tuijotti Joséhen nälkäisin katsein ja hänestä tuntui, että hänen täytyi kaatua kuolleena maahan, ellei tämä puhunut. Mutta veli ei virkkanut hänelle mitään, koska hänellä ei juuri ollut mitään kerrottavaakaan ja koska hän sitäpaitsi varmasti uskoi, että pelkkä Sebastianon nimen mainitseminen suututtaisi sisarta.

Niin meni aika — viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, — ja vihdoin Pepita eräänä iltana taas meni kirkkoon ja rukoili.

»Pyhä äiti», sanoi hän, »minä olen myynyt kamman ja kaulanauhan, olen ponnistellut ja pitänyt sanani. Minä olen ostanut pienen kultasydämen, jonka uhraan sinulle. Ja jos hän tulee», kuiskasi hän hiljempää, »en sano hänelle mitään häijyä».

Sinä iltana hän ensi kertaa kuuli jotakin Sebastianosta.

Pieni Carlos tuli heille ja tiesi paljon uutisia.

»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee Amerikaan.»

»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.

»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty härkätaistelua.»

»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»

»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas, että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»

Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen, — pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä ylös.