Part 3

Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.

Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.

»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»

»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.

»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.

»Hän ei puhu minulle.»

José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta lapsuudesta ja perustui kokemukseen.

»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän huvittelee, niin...»

Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään voinut.

»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät härkätaistelussa.»

»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi kerralla?» tiedusti Sebastiano.

»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»

Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan, nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille, se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle. Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään viivähtänyt hänessä.

Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen, hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli kuin poika.

Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.

Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.

Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää — ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.

Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut: hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen, torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit käsivartensa.

»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»

Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.

Sebastiano nousi hitaasti.

»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.

Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä, kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.

»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.

»Oli, oli toki», vastasi José. »Hänellä on ollut hauskaa kaiken päivää. Ja hän huvittelee mielellään.»

»Hän sanoi, että tässä päivässä oli ollut liian monta tuntia.»

José puristi hetkisen miettivästi päätänsä, mutta sitten hänen katseensa kirkastui.

»Hän tahtoi vain huvikseen hiukan ilvehtiä», sanoi hän hyväilevän hellästi. »Ei hänessä ole mitään häijyä, Pepitassa, mutta toisinaan hän saattaa huvin vuoksi lausua pienen valheen, mitään pahaa tarkoittamatta, sillä hän tietää, että hänet ymmärrämme. Hän ei odota, että sitä uskoisimme. Me, jotka olemme häneen tottuneet, tunnemme hänet paremmin. Tekin joudutte ajan mittaan hänet paremmin tuntemaan.»

»Saan siis tulla toistekin?» kysyi Sebastiano.

Josén raskas ruumis ihan vapisi ilosta.

»Kaikki on teidän, señor», sanoi hän tehden kädenliikkeen, johon sisältyi pieni mökki ja koko pieni puutarha. »Se on köyhä ja vähäinen, mutta se kuuluu teille... ja me...»

Sebastianon tummat silmät viipyivät hetkisen pienessä ikkunassa räystään alla, missä valkoisten kukkien peittämä todellinen jasmiini kierteli tuuheassa vihannuudessaan. Ja hänen katsahtaessaan ylös tunki ääni tuoksuvan uutimen läpitse, huolettomasti laulaen muutaman säveleen:

»Jasmiineill' on valkokukka, suo sen johtaa askeleesi...»

»Pepita siellä on», sanoi José. »Hän laulaa aina, kun on tyytyväinen. Se on hyvä merkki.»

NELJÄS LUKU.

Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta. Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan. Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki ollut hyvin.

Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset. Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin — rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen kaikkea Carlos ja Manuelo.

Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä, että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä katseella.

»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana Jovitalle.

»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»

»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»

José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta; hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa, joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.

Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö voisi hänestä ylpeillä.

»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»

Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan, tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki. Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin, että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle sanoi.

»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»

Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano. Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin, mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.

Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.

Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia ja harvinaisimpia kukkia kädessä.

»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset kädestään ammentaessaan hänelle vettä.

Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.

»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku oli täytetty.

Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.

»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä leikki. Kaihan te tulette?»

Pepita nojasi kaivonsyrjää vasten, katsellen veteen, niissä näki kasvojensa kuvastuvan tummassa syvyydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki myöskin Sebastianon heijastuskuvan. Tämä piti kukkia kädessänsä.

»Nämä», sanoi hän, »olen saanut kuninkaan puutarhurilta. Ne ovat samanlaisia kuin ne, joita kuningatar toisinaan pitää. Minä otin ne siltä varalta, että kenties tahtoisitte kantaa niitä härkätaistelussa.»

Pepita näki vesikuvastimessa, kuinka ihania ne olivat. Hän ei tahtonut katsoa niihin suoraan. Ne olivat tavattoman kauniita, eikä hän koskaan ollut nähnyt sellaisia kukkia ennen. Ja kuningatar itse oli käyttänyt aivan samanlaisia kukkia. Jos joku toinen olisi ne tuonut — mutta tuoja oli Sebastiano. Ja hän muisti Saritan. Kenties hän joskus oli antanut kukkia Saritalle ajatellen, että yksinkertaiselle maalaistytölle, joka ei mitään käsittänyt, ne olivat ylimmäinen ihanuus. Sarita olisi kyllä ottanut ne vastaan.

Pieni häijy ilme värähti hänen kasvoilleen. Hän kääntyi ikäänkuin ottaakseen vesiruukun maasta. Mutta Sebastian tarttui siihen.

»Te ette tahdo puhua minulle», sanoi hän kiivaasti. »Ette tahdo edes katsahtaa kukkiin, jotka olen teille tuonut. Teidän pitää ainakin sanoa minulle, mitä olen tehnyt, kun minua noin halveksitte. Enhän liene mikään paha henki? Mitä tämä merkitsee?»

Tyttö pani kätensä selän taakse ja kiinnitti suuret silmänsä hetkiseksi häneen. Nyt hän ei enää voinut sanoa, ettei Pepita ollut häneen katsonut. Luuliko hän ehkä, että voisi pidättää hänet, ellei hänellä ollut halua viipyä? Hänet, Pepitan! Tyttö seisoi tuijottaen häneen hetkisen, kääntyi sitten ja meni tiehensä jättäen hänet siihen vesiruukun kanssa. Hän saisi seisoa siinä vartioimassa sitä koko päivän, jos tahtoi.

Pepita meni sisälle tupaan ja huusi Jovitaa.

»Jos haluat saada veden nyt, saat mennä itse sen kaivolta noutamaan. Se on ammennettuna ja señor Sebastiano seisoo sitä vartioimassa.»

»Pyhä Jumalan äiti!» huudahti Jovita ja tuijotti. »Hän on hulluna señor Sebastianoineen!»

Mutta eukko ei saanut häntä puhumaan sanaakaan enempää, ja ennenkuin ehti kaivolle, tapasi hän pojan, joka kantoi vesiruukkua asuntoa kohti ja kertoi saaneensa siitä työstä maksun.

* * * * *

He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.

»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään muuta.»

Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt mitään.

Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.

»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena. »Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»

Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti, sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka, mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.

Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.

»Se on hänen _divisansa_!» huudahti Isabella säikähtyneenä.

»Se on hänen _divisansa_!» säesti José. »Hänen _divisansa_, Pepita! Hän on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli kevyesti viuhkallansa.

»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja hän polki sitä jalallaan.

»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»

»Sehän oli hänen _divisansa_», läähätti José. »Sebastianon _divisa_!»

Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.

»Mitä hänen _divisansa_ minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat saada sen — ja hänet itsensä.»

Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena, lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun, puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten, oli hänellä syytäkin!

»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan, että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen ylpeydessään.»

Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.

VIIDES LUKU.

Kun Pepita oli ehtinyt kotiin, oli hänen mielentilansa muuttunut aivan toiseksi — viha oli haihtunut tai ainakin kaikki merkit siitä. Hän lauloi laittaessaan illallista ja jutteli iloisesti Josén kanssa. Hänellä oli sittenkin ollut hauskaa härkätaistelussa. Hänellä oli ollut hauskempaakin kuin edellisellä kerralla; hänellä oli ollut hyvin hauskaa.

Hän alkoi viehättävästi laskea leikkiä kaikesta, toisteli ihmisten nimiä, jotka oli nähnyt tai tuntenut, kuvaili Josélle nuorten tyttöjen pukuja, miesten ulkonäköä ja ritarillisuutta. Hän nauroi ja pakotti Josénkin nauramaan, ja kaiken aikaa hän näytti niin kauniilta säteilevine silmineen, hohtavan valkoisille hampaineen ja kirkas ruso poskillaan, että saattoi tosiaan panna pyörälle kenen pään tahansa.

Kuu oli sinä iltana kirkkaimmillaan. Koko maa kylpi puhtaassa ja lumoavassa valkeudessa, joka ikäänkuin henki sulotuoksua, hiljaisuutta ja salaperäistä hellyyttä. Millainen yö! Hengitettiin ruusujen, oranssinkukkien ja jasmiinien tuoksua.

Pepita istui ruusujen juurella, lauloi ja laverteli; José poltteli ja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta yhä hämmentyneeksi, vaikka hiljaisen illan kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti ja teki hänet tyytyväiseksi, kun hän siinä istui mietteissään mitään virkkamatta.

Jovita vaipui uneen. Hän nukahti aina ulkona lämpiminä kesäiltoina ja talvisin sisällä tulen ääressä. Pepita lakkasi juttelemasta ja lauloi toisen laulun toisensa perään. Sitten hän lakkasi laulamastakin ja näppäili vain hiljaa kitaraansa silloin tällöin. Hetkisen perästä nukahti Josékin, joka oli ojentanut itsensä penkille.