Part 2

Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän vastaanottamisekseen, oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa eikä mikään yksityiskohta ollut jäänyt hänen miettiväiseltä luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti kaikki, se José.

»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me menemme sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»

Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja pyörähti muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.

»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu kuningas ja kuningatarkin!»

»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.

»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.

»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.

»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»

Pepita kohautti olkapäitänsä.

»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun vain saa hänet nähdä.»

»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»

»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on tyhmä ja itserakas.»

Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras säästää sitä vielä vähän kauemmin.

Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää salata.

Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa tanssivat hänen liikkuessaan.

Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia, mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.

Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä, samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.

»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis. Kukaan muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida...»

Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin Candida.

José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan — huokeahintaisen, mutta heleävärisen.

»Kas tässä...» aloitti hän.

Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä. Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti koristellussa puvussa.

»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.

Pepita nyökkäsi ja hymyili.

»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi tuollaiselta.»

»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi José.

»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita ja löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme kasvoillansa.

Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen, tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin — kaikki kohotti hetken jännitystä.

Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin. Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».

Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.

Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa; kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä, jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja soitonsäveleet täyttivät ilman.

Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli loistavaan näytelmään.

Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja kättentaputusten kaikuessa.

»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»

Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa, kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin, hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas — olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua — siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista. Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.

»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.

Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä. Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä, mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen. Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä — tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja joustavinta valppautta.

Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden, voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen, joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.

Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu: härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.

»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette nähnyt Sebastianon!»

»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».

Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet; hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:

»Hän katsoo tännepäin... katselee meitä... teitä!»

Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville, missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen joukossa.

»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.

»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi kasvonsa pois.

Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus. Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.

KOLMAS LUKU.

Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.

Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme _chuloa_ [härkätaistelijan apulainen. _Suom._], jotka haastoivat niin äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan. Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset — kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen jatkaa oikkuaan.

»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»

»Mutta tänään oli siellä joku...» aloitti eräs toisista. »Minä kuulin sen Alfonsolta... hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano nimittäin, ja koetti ottaa selvää...»

Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa, joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä, koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen, jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.

»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»

Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä jännittävämmäksi.

Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, — joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin sisaren» nimellä.

Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.

Tänä iltana hän oli menettänyt tavanmukaisen tyyneytensä samoin kuin Josékin. He olivat tavanneet Sebastianon — olivat puhuneet hänen kanssaan, ja ystäväjoukon läsnäollessa hän oli juonut viiniä heidän kanssaan.

»Menimme kahvilan ohi ja näimme hänet», selitti Manuelo, »ja pistäysimme sisään vähän katsellaksemme häntä ja kuullaksemme hänen puhuvan. Eräs siellä seisovista chuloista kuiskasi meidät nähdessään hänelle, jotakin — ikäänkuin olisi tiennyt, keitä olimme — ja heti senjälkeen tuli sama chulo luoksemme Joséta puhuttelemaan, ja sitten tuli Sebastiano itse ja jutteli meidän kanssamme. Ensiksi tullut oli eräs niistä, jotka istuivat viiniä juoden viereisessämme pöydässä härkätaistelupäivän iltana. Kerran lapsuudessaan oli Sebastiano asunut kotikylänne läheisyydessä — tunsi padre Alessandron ja joitakuita muita siellä päin. Hänestä oli hauska tavata José ja jutella sikäläisistä henkilöistä; tuntui aivan kuin heistä heti olisi tullut ystävät.»

»Hänellä on hyvä sydän», lisäsi José, »kuten muuten kaikki hänestä sanovatkin. Hän muisti kaikki — jopa vanhan Juaninkin, joka eli satavuotiaaksi ja kävi aivan koukussa. Hän kysyi, elikö hän vielä. On ihmeellistä, että hän kerran on asunut niin lähellä meitä, jolloin hän oli pieni, köyhä poika ja sai osakseen huonoa kohtelua. Hän ei ole liian ylpeä sitä muistaakseen. Hän olisi hyvä ystävä hätään joutuessa, tuo Sebastiano, vaikka hän on rikas ja vaikka hänestä puhuu koko maailma.»

Sellaisen kuuluisuuden täytyi Josén mielestä olla tunnettu kaikissa maailman äärissä.

Sinä iltana, kun Pepita valmistausi nukkumaan, katseli häntä Jovita, joka jo oli vuoteessa.

Tyttö seisoi kirkkaassa kuutamovirrassa, joka tulvi sisälle valaisten osan vaatimatonta huonetta. Hänen paljaat käsivartensa olivat ylöspäin kohotetut hänen irroittaessaan tumman tukkansa pehmeitä suortuvia, missä vielä riippui muutamia valkeita jasmiinitähtiä. Hymyily leikki hänen huulillaan ja hän hyräili jotakin säveltä.

»Mitä hän Josésta tahtoo, tuo Sebastiano?» sanoi Jovita riidanhaluisesti.

»Kuka tietää?» vastasi Pepita.

»Jotakin hän tahtoo», jatkoi Jovita samaan sävyyn. »Eivät ne kaikessa typeryydessäänkään tyhjän tähden tekeydy sellaisten ystäviksi, jotka ovat heitä alempia; mutta hän tekee tuttavuutta tavatakseen sinua.»

»Mitä he minusta sanovat?» kysyi Pepita välittämättä katsahtaa isoäitiin.

»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»

»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo tän'iltana, jos tahtoo.»

»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo, ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan kanssa.»

Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa, samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:

»Jasmiineill' on valkokukat, loistavat kuin tähdenlento. Niiden anna askeleesi johtaa tänne kotihini. Täällä sua aina varron. Jasmiineill' on valkokukat, punaa hehkuu ruusunkukka, hehkuvat on huulet mulla...»

Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.

»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».

Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.

»Sinun veljesi tulee...», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»

Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.

»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo mennä kotiin.»

Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että hän oli tuollainen... ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä oli häneltä livahtamaisillaan.

Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin, he eivät saaneet lähteä.

»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.

Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi, tarvitsematta yrittää puhella.

Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.

»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.

Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan, ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei näkynyt huomaavankaan.

»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti...»

»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»

»Miksi sitten niin sanoit?» kysyi Isabella syystä kummastuneena.

»Siksi että itse tahdoin mennä kotiin.»

»Todellako!» huudahti Isabella. »No minkätähden?»

»Minusta ei täällä enää ole hauskaa», vastasi Pepita.

»Pidämme huolta siitä, että tulee hauskempaa», sanoi Sebastiano innokkaasti. »Kyllä tulee hauskempaa...»

»Tuolla on Jovita sen vanhan akkansa kanssa», keskeytti Pepita. »Minä menen juttelemaan heidän kanssaan.»

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa — hänen liikkeensä muistuttivat linnun lentoa. Sebastiano seisoi ja katseli häntä ääneti, kunnes Juan kunnioittavasti puhutteli häntä.

»Perin kummallista», sanoi hän. »Sen tytön mielentilat muuttuvat aivan aavistamatta. Juuri ennen tuloanne hän sanoi, että täällä oli hänestä hauskaa, ja halusi viipyä.»

»Ehkä», aloitti Sebastiano hiukan hämillään, »ehkä minä...»

»Oh, señor», vakuutti Juan hyvin kohteliaasti, »mahdotonta! Sanotaan hänen aina tekevän niinkuin häntä huvittaa, ja hänellä on tuhansia päähänpistoja.»

»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»

»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse välittää kestään».

»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi...»

Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.

»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.

»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei koskaan».