Part 1

KAUNOTAR

Kirj.

Frances Hodgson Burnett

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa, kun hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin lehtien ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma, koska hän luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas kuin hän oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan. Hänellä oli iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja avara. Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa paitsi puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että hyvin, jopa oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja taipumusta aina siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa enonsa viinitarhassa, viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen kotieläimiään.

Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä, mutta kun hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä kaksi lasta, Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman ketään muuta hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli vanha nainen, joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei tehnyt mitään muuta heidän puolestaan kuin että silloin tällöin vastahakoisesti antoi heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita hedelmiä. On kyllä totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi työskennelläkseen vainioilla, hän antoi pojalle työtä; mutta hän maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu oli vielä kehnompaa: nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia sanoja ja usein tuli hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei ansainnut. Siitä johtui, että José työssään käydessään vähitellen teki suunnitelman jättää tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen, pienelle sisarelleen ja vanhalle isoäidilleen.

Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä — jos hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä työstä maksettiin runsaammin.

Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro, kylänpappi, hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli hyväluontoinen ja hilpeä vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän maailmaakin; ja siitä ehkä johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin ankara ripille tullutta syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi antaa jonkun hyvän neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen Josélle, ja kun Pepita päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein puhunut tytöstä vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli opetettava pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava häntä. Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta tukka kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli tehnyt sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella tytöllä pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin kovassa työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi ihmistä ennen aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja elämän tieltä.

Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta maan kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle lapsilaumalle. Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut käynyt Pepitan äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä ja kovasta kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?

Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän tämänkin kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden ainesten lomassa.

»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka voisi pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin, tulee hänellekin paremmat olot.»

Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen, monien toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden pettymyksen jälkeen koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen menettää parhain ja kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt tyhjänä, ja José, Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.

Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre Alessandron ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa työtä, ja hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut rikkaaksi. Ja mökki vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine huoneineen ja pienine puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä verrattuna oikea palatsi. Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea sopeutua uusiin oloihin Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä, että oli riittävästi ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä luonnotonta ja ikäänkuin jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.

Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki sen riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin lähellä suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen ihanuudet, kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin huvituksiin — tuo oli korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli hän nyt kymmentä kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä avartuivat ilosta ja ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein tanssiaskelin, hipiä oli heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä toi hänelle uusia viattoman ilon aiheita.

Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen viereensä istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän nähnyt palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen, oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista huvia. Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan muu ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä, mennyt häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa, että vanha saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja senjälkeen aina oli kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä sanonut eräälle naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen sensijaan niin viehättävän veikeä».

Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa. Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä, kuinka kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja kaikki tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku kunnon mies rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän hyörisi iloisena päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän oivallisen tuuman tiellä, vain yksi pieni este — Pepita itse.

Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä naimattomaksi, ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet häntä kosiskella, hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen rakkaudesta yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli kylmäkiskoisuudessaan viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt tilannetta lieventää. Hän oli kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja laulamaan, mutta kun hän näki herättäneensä hellempiä tunteita, oli hän rehellisyyden perikuva.

»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran. »Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja kosikaa jotakuta toista.»

Ja Josélle hän sanoi:

»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi, täällä kun olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat rumiksi ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän täytyy ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa! Hänen miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän tähystelee Juanitaa ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö molemmat muista, kuinka äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan rakastaa ketään enkä koskaan mene naimisiin. Rakastakoot minua, jos ovat niin typeriä, mutta minä haluan olla rauhassa. En välitä ainoastakaan miehestä.»

Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja Jovitan kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän itsekin muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman lapsuutensa ajalta — äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä heidän iloisen, komean isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja raakuuden. Kuinka monta kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan ryömineet iltasilla johonkin ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin nyyhkytykset ja monesti iskujen läiskähdykset ja kiroukset, joita satoi hänen päällensä senvuoksi, ettei hän enää ollut kaunotar ja että oli muita kaunottaria, jotka tuhlasivat hymyjään pulskille miehille, sekä vapaille että avioliiton kahleilla sidotuille. Oli kovin kiusoittavaa kauniille miehelle — niin hän ajatteli — saapua likaiseen kotiin, sitte kun oli pitänyt hauskaa muualla, ja pakosta joutua tuijottamaan köyhyyttä kasvoista kasvoihin ja katselemaan repaleisia lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret, itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja José muistivat kaiken tämän, ja Pepitan luonteeseen se oli jättänyt ihmeellisiä merkkejä.

Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän — joukossa oli ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi voinut valita itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen ynseän kaunottaren ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin paheksuivat hänen mielettömyyttänsä ja vihdoin lähettivät hänet Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita häikäilemättä polkenut hänet pienillä jaloillansa maahan.

»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi hän ja loi häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan raivonsa. »Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille valinnut — jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä eikä minua panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä lähelläni.»

Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä, mutta Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui, eikä hän epäröinyt lausua paheksumistansa.

»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta tämä on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun on sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei ole minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»

»Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän avasi mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.

»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä kertaa pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään ovat liian hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa, kun tapaavat mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin kypsä rypäle.»

»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta kuin närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää miehiä. Ne ovat kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä tahtovat, eivätkä saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt voivat vastata kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja rukoilevat, kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän vastauksen, en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua katkeroittaa. He saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»

»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»

Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen silmiinsä asti.

»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti päiväpaisteiseen viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te ette ole nainen — te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa sydäntänne tai voittaa teitä'. Minä tahdon olla velho.»

Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että oli velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja siis voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä, että miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut olla syytä.

Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti hartaasti Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja eläimiä, ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä, jotka tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista hilpeyttänsä. Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle rakkautta, hän ei osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä asioita ymmärtänyt.

TOINEN LUKU

Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon, loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön. Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa, vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.

Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.

Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta. Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi, ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä, siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä vaaralliseksi ja sekä härkäin että _toreadorien_ osoittaessa erityistä rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan areenalle syöksyviä _picadoreja, banderilleroja_ heittokeihäineen ja nauhoineen sekä _matadorin_ uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.

Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi areenalla! Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja sanoi: »Minä kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän näytelmän korkea-arvoisen ja mainion presidentin kunniaksi» ja viskasi hattunsa ilmaan astuessaan eteenpäin ja heiluttaessaan punaista viittaansa, niin millaista ihastusta hän herättikään! Hänestä laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan koristettiin viuhkoja ja hänen rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille vallasnaisille, jotka rakkaudesta häneen olivat itkeneet silmänsä päästä. Mitä taas hänen oman säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut ainoatakaan tyttöä Madridissa, joka ei hänestä uneksinut.

»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.

»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi Manuelo liioitellen.

»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.

»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä kysymyksessä esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä kaikkien luonnollisten syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi, että hän on kookas ja vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän on rohkeampi ja notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on Sebastiano.»

Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.

»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela, »hän on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan, joka aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran härkätaistelussa eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän ei voinut ajatella ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman yksinkertainen sitä salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi Sebastianoa tämän näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun Sebastianon tuttavista, ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi hänelle suositellakseen hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle Sebastianosta. Pari kertaa hän tapasi Sebastianon, ja koska hän oli niin pieni ja herttainen tyttönen, puhutteli Sebastiano häntä ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen silmistään ja tanssistaan. Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen rakastunut.»

Pepita nauroi taas.

»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan; ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin voi.»

Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä. Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa kertomustaan.

»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut», sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»

»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä välinpitämättömämpänä.

»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi... siksi että niin käy kaikille.»

Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin hänen pieni pilkallinen suunsa.

»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle _divisansa_ [härkätaistelijan kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita, mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»

»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään, »mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä voikaan.»

Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään maalaistyttö!

Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä vähääkään häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko mahdollista, että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin kaunis? Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys. Hän välitti siitä paljon.

Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja lähteen vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja pehmeine huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat lapselliset kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja vanhemmaksi tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin, nimittäin sen, että hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima — voima, jota ihmiset tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille mitään nimeä eikä vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt. Usein hän sitä ihmetteli ja usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa, että paholaisella oli siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman pienintäkään ponnistusta, vain syrjässä seisoen ja katsellen muita, pienellä hymyllä oli esiin loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka häntä suorastaan tympäisivät. Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä Maria eikä Isabella, vaikka hekin olivat kauniita. Ja vaikka he olivat kauniita, täytyi heidän luoda silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia ja haastaa tullakseen huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi olla Pepita.

Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa, missä ilma oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien tuoksusta, teki hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli varmaan jotakin suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous, niin koreita värejä, tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä paremmin kuin Manuelo. Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä niistä tiesi.