Part 5

»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy olla, sano hänelle... sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!» ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin kuritettu lapsi.

SEITSEMÄS LUKU.

Kului taas viikkoja ja kuukausia, ennenkuin hän ensi kerran kuuli sanaakaan Sebastianosta. Näinä viikkoina hän toisinaan vihasi Joséta siksi, että tämä ei kertaakaan puhunut siitä, mitä hän halusi kuulla. Itse hän ei voinut puhua, hän ei voinut häneltä mitään kysellä, hän saattoi ainoastaan odottaa — kaivaten ja epätoivossa. Ne eivät edes tahtoneet sanoa, nuo ihmiset, oliko hän matkustanut Amerikan kuninkaan luo vai ei — oliko hän toisessa maailman ääressä vai ainoastaan toisessa kaupungissa. Totuus oli, että José oli varoittanut muita puhumasta henkilöstä, josta Pepita ei tahtonut kuulla puhuttavan.

»Hän ei pidä hänestä», sanoi veli surullisesti. »Tytöt ovat toisinaan niin kummallisia. Hän tulee vallan vihaiseksi, jos Sebastianoa mainitaan.»

Mutta hitaudessaankaan hän ei ajan pitkään voinut olla huomaamatta, että oli jotakin, mikä vaivasi Pepitaa. Välistä tämä tuskin ollenkaan puhui eikä leimahtanut liekkiin, kun Jovita häntä torui, — ikäänkuin ei olisi sitä kuullutkaan. Hänen silmänsäkin olivat tulleet suuremmiksi, ja niissä oli polttava kiilto. Näytti aina siltä kuin ne kyselisivät jotakin. Usein, kun hän katsahti Pepitaan, hän huomasi tämän tuijottavan häneen ikäänkuin tahtoen pakottaa toista johonkin. Suruton linnunkatse oli poissa, eikä huoleton ilkkuva nauru enää kaikunut.

Hän alkoi vähitellen luulotella, että tyttö aina ajatteli jotakin, mikä häntä tuskastutti ja teki hänet levottomaksi. Mutta eihän ollut mitään levottomuuden aihetta. Olihan hänellä kaikki, mitä halusi. Hänellä oli yhtä paljon koruja kuin muillakin tytöillä — olipa enemmänkin. Hänellä oli niin vähän tehtävää, että hän aikansa kuluksi oli etsinyt työtä kodin ulkopuolelta — eikä hän rakastanut ketään. Niiden miesten joukossa, jotka hän tunsi, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut hänen pienimmästä viittauksestaan. Mitä se sitten saattoi olla?

Ja hän oli kovin kaunis — kauniimpi kuin koskaan, nyt kun hänellä oli tuo polttava hehku silmissään ja jotakin muuta — jotakin veljelle käsittämätöntä — jotakin levotonta viehätystä liikkeissä, ikäänkuin hän aina olisi ollut varuillaan.

»Eikö sinusta enää ole hauskaa Madridissa?» kysyi José häneltä kerran.

»On kyllä», vastasi hän.

»Toivotko sinä jotakin?»

»En».

»Minun mielestäni», sanoi veli hitaasti ja hyvin varovaisesti, »näyttää siltä kuin kaikki ei enää huvittaisi sinua niin paljon kuin alussa».

»Eihän se ole enää niin uutta», vastasi sisar, »mutta silti vieläkin hyvin hauskaa».

Hetkisen olivat hänen suuret silmänsä kiinnitetyt Joséhen, sitten hän astui verkalleen hänen luokseen, laski kätensä hänen leveälle hartialleen ja virkkoi:

»Sinä olet hyvä veli! Sinä olet hyvä veli!»

»Minä olen sinua aina rakastanut», sanoi toinen vaatimattoman ylpeästi. »Tiedäthän, että lapsina ollessamme aina lupasin sinulle toimittaa paremmat päivät.»

Pepita oli unohtanut laskea vuorokaudet ja viikot tai kiinnittää mitään huomiota eri vuodenaikoihin, kun José eräänä kesän ensimmäisistä päivistä tuli kotiin rehelliset kasvot kuvastaen vilpitöntä iloa.

Hän katsahti kysyvästi Pepitaan ja rykäisi pari kertaa.

»Nyt se ehkä ei enää kiusaa sinua», aloitti hän. »On jo kulunut niin pitkä aika, ja kaikki on unohtunut. Sebastiano on tullut takaisin. Hän ei matkustanutkaan Amerikaan. Hän on Madridissa tänään. Hän astui minua vastaan kadulla — ei välttänyt minua, oli päinvastoin iloinenkin kohtaamisesta. Hänen laitansa näkyi taas olevan hyvin, sanoi Manuelo minulle sitten. Hän lienee tavannut harvinaisen kauniin tytön Lissabonissa, ja tyttö on nyt täällä. Sanotaan, että hän aikoo naida hänet.»

Pepita puristi kätensä yhteen ja tuijotti häneen silmillä, jotka paloivat hurjemmin kuin koskaan ennen.

»Se ei ole totta!» sai hän hampaittensa välistä sanotuksi.

»Se ei ole totta!»

José liikahti kaksi askelta taaksepäin.

»Ei totta?» änkytti hän. »Miksei? Kaikki siitä puhuvat.»

»Mies, joka kaataa härkiä niinkuin hän, ei unohda naista yhtenä päivänä», sanoi tyttö.

José hämmästyi yhä enemmän.

»En luullut sinun ajattelevan hänestä muuta kuin pahaa», huomautti hän. »Mitä on tapahtunut? Sinä olet vihainen — vihainen.»

»Se, mitä siitä Lissabonin tytöstä kerrotaan, ei ole totta», sanoi Pepita. »Se on valhe, jota ne huvikseen levittävät.»

Kelpo José ei ollut eläissään joutunut niin hämilleen. Tämä meni hänen tajuntansa yli. Hän ei tohtinut puhua ja istui vilkuillen sisareensa nauttiessaan lientänsä, mutta tyttö ei virkkanut mitään enempää. — »Mitä on tapahtunut?» kyseli hän itseltään kerran toisensa perään. »Eikö hän tahtoisi sallia hänen menevän toisen kanssa naimisiin, vaikkei itse hänestä huoli?»

Sitten José lähti ulos jälleen. Täytyi myöntää, että hän meni toivoen tapaavansa Sebastianon tai edes kuullakseen hänestä jotakin. Ei ollutkaan vaikeata saada hänestä kuulla. Kahviloissa ja kadunkulmissa ei puhuttu muusta kuin hänestä. Mistäpä muusta ihmiset olisivat puhuneet, kun tiesivät hänen palanneen? Pian taas tulisi hauskaa — mitä riemun ja innostuksen juhlahetkiä olikaan odotettavissa! Elämä alkoi näyttää vilkkaammalta ja mielenkiintoisemmalta. Mitä hän olikaan tehnyt Madridista lähdettyään? Millaisia voittoja — millaisia suosionosoituksia! Hänen ihailijoistaan tuntui, että hänellä oli ollut koko maailma jalkainsa juuressa.

Siellä täällä kuultiin laulunpätkiä, joiden loppusäveleessä mainittiin hänen nimensä. Vain siksi, että hän niin suuresti rakasti omaa kansaansa, hän oli kieltäytynyt Amerikan kuninkaan loistavista tarjouksista. Hän oli hylännyt ne — oli mieluummin jäänyt Espanjaan. Oli tullut takaisin Madridiin. Pian hän jälleen esiintyisi heille. Hän oli tullut vielä entistä voimakkaammaksi ja taitavammaksi, ja hänen ulkomuotonsa taas — ah! mikä häikäisevän komea mies!

Josélla oli onni saada nähdä hänet jälleen ja puhuakin hänen kanssaan. Tosiaankin suuri onni! Sävyisä José tunsi itsensä ylen riemastuneeksi. Nyt heistä jälleen tulisi ystävykset!

Oli jo varsin myöhä, kun hän vihdoin läksi astumaan kotiin päin valkoista tietä pitkin. Hän oli juonut kylliksi viiniä tunteakseen itsensä iloiseksi ja riemastuneeksi, ja kävellessään hän vähän väliä lauloi säkeistöä jostakin härkätaistelun tenhoa kuvailevasta laulusta.

Päästyään puolitiehen kotimatkallaan hän luuli kuulevansa askeleita takaansa — keveiden jalkojen nopeita juoksuaskeleita. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Mitä hän näki tai luuli näkevänsä? Oliko siellä pieni musta hahmo hiipimässä puiden varjossa? Se muistutti naista, joka ei tahtonut itseänsä nähtävän. No, ei hän sitten häntä katselisikaan. Mitä hyödytti häntä pahottaa? José astui siis eteenpäin, ehkä hiukan hitaammin. Oli myöhäistä naisen olla yksinään ulkona tällä autiolla tiellä. Varmaan oli jo yli puolenyön. Sitten juolahti hänen mieleensä, että olento kenties halusi päästä hänen ohitseen. Siinä tapauksessa hän, José, voi katsella toisaalle, tien toiselle puolelle. Ja hän siirtyi tosiaankin toiselle sivulle, jättääkseen tien avoimeksi ja jatkoi hyväluontoisesti lauluansa varsin äänekkäästi ja perin väärällä säveleellä. Niin, hän oli ollut oikeassa. Pian tulivat askeleet lähemmäksi — varjossa hiipivä varjo livahti ohitse, juoksi nopeasti.

Mutta nyt ne olivat ehtineet lähelle hänen kotiansa, ja edessä oli tienpätkä, jota mitkään puut eivät varjostaneet. Pieni haamu epäröitsi, kiiti kuin nuoli valkean tien yli, ja kun José sai sen näkyviinsä valoisammassa kohdassa, parkaisi hän ja syöksähti sen jälkeen. Jo muutaman minuutin päästä hän oli sen saavuttanut ja tarttui sen käsivarteen, tuntien hennon vartalon, hengästyneen ja vapisevan tytön.

»Pepita!» huudahti hän. »Sinäkö se olet?»

Haamu pudotti viitan kauluksen kasvoiltaan ja seisoi katsellen häntä.

»Niin», vastasi hän, »minä olen Pepita, eikä sinun tarvitse mitään kysellä — minä en kuitenkaan vastaa. Olen ollut katsomassa... katsomassa jotakin; enkä minä sen enempää sano.»

José nosti kätensä ja riuhtaisi kiihkeästi otsatukkaansa. Senjälkeen hän lausui:

»Minä en kysy sinulta. Sinä et tee mitään sopimatonta. Sinä olet hyvä tyttö; mutta...»

»Sinä luulet, että olen tullut hulluksi», sanoi Pepita muuttuneella äänellä ja säälittävästi vavahtaen. »Ken tietää? Ehkä joku on iskenyt minuun pahan silmän. Mutta minä en ole tehnyt mitään, mikä on väärin, enkä teekään.»

»Et», sanoi veli hiukan loukkaantuneena. »Sinä et tee mitään, mikä on väärin. Mennään nyt sisälle.»

Ja sanaa sanomatta he menivät majaan, Pepita venyäkseen valveilla vuoteellaan ja tuijottaakseen pimeään, José istuakseen pää käsien varassa ja ajatellakseen tuhat hurjaa ajatusta, kunnes vaipui uneen.

Hän ei voinut tietää, että missä hän oli ollut, siellä oli Pepitakin käynyt — että laulujen kajahdellessa tyttö oli niitä kuunnellut — oli kuunnellut, kun ihmiset juttelivat Sebastianosta, — oli Sebastianon seisoessa kirkkaassa kuutamossa seisonut varjossa ja katsellut häntä. Hän ei ollut ajatellut mitään vaaraa tai että hänet voitaisiin huomata. Hän oli vain ajatellut yhtä asiaa ja kuunnellut yhtä asiaa, ja kerran hän oli kuullut muutamien suulaiden nuorien chulojen siitä keskustelevan.

»Hän on kaunis nuori tyttö», sanoivat ne. »Ei niin kaunis kuin se toinen, mutta varsin viehättävä sentään. Se oli pieni paholainen, se toinen. Mutta hänenlaisensa miehen ei tulisi mennä naimisiin. Kuinka hän voi ilomielin, panna henkensä alttiiksi, kun hänellä on nainen riippumassa kaulassaan?»

Pepita oli nojautunut seinää vasten ja puristanut kädellä kurkkuansa.

»Sitä hän ei tee», kuiskasi hän ja kuumeni koko ruumiiltaan. »Ei, hän ei ole unohtanut! Minä olen lahjoittanut pyhälle neitsyelle pienen kultasydämen ja kynttilöitä ja kukkia. Ja hän ei voi unohtaa, kun minä... Hänen _täytyy_ tulla takaisin.»

Hän asettui vastarintaan niin intohimoisesti kuin ainakin itsepintainen lapsi. Koska hän ei tahtonut luopua Sebastianosta, niin tämä oli hänen.

Mutta hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tässä omituisessa kuumeessa, kurjuudessa ja levottomuudessa. Tilanne kävi päivä päivältä pahemmaksi — ja härkätaistelussa, jos Sebastiano vain katsahtaisi häneen, ehkä... niin, jos hän näkisi hänen kasvonsa, hän ymmärtäisi ja palaisi hänen luokseen.

Suuren näytännön edellisinä päivinä hän oli kuin metsästäjäin ajama otus. Tuskin hän saattoi sietää, että joku häntä puhutteli. Kerran hän meni kirkkoon ja lankesi polvilleen tavallisuuden mukaan — mutta kun hän katsahti ylös, oli hänen silmissään vihainen ilme.

»Ellei hän tule», huusi hän vahakuvalle, »en enää koskaan sinua rukoile — en koskaan!»

Hän tiesi, että tämä oli herjausta, mutta siitä hän ei välittänyt, ja ennen kotiin tuloansa hän osti terävän veitsen ja kätki sen povelleen.

»Tällä», kuiskasi hän, »tällä — jos kertomus Lissabonin tytöstä on totta. Mutta se ei ole totta!»

KAHDEKSAS LUKU

Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä. Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.

Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas. Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään, aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen ruusun, punaiset huulet.

Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet säteilemään.

»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.

Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas, ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.

* * * * *

Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja lopuksi pientä terävää veistä povellaan.

Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne. Saattoiko tuo olla Sebastiano?

Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä! Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.

Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut. Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.

Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain uudistaakseen hyökkäyksen.

»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»

Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!» kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.

Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi, kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat, ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen _divisansa_ värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.

»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».

Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi, kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää, huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.

»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»

Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi, kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.

Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, — hän puhui Sebastianolle.

»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita — Pepita!»

Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti sykkivän sydämensä tulen.

»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»

Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.

Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.

Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei, ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas, turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti. Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.

* * * * *

»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä, — kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu — kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»

»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran, kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa, kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»

»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.

Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.

Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin valmistuneen sielun luota.

Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta, vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.

Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli elävää totta.

José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina häneen.

»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.

»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut, kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin, että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit tapahtuvan, ja kun _divisa_ putosi jalkojeni juureen, kätkin sen povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki, mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle. Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja. Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»

Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen sieluansa.

»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit», jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»

»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»

Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.

»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.

Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa.

»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani. Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja antaneesi itsesi minulle.»

»Minä viivyn täällä päivin ja öin», vastasi tyttö. »Ne eivät saa minua täältä, ellen sitä tahdo. Ne antavat minun aina tehdä niinkuin haluan. Niin on aina ollut — itse Pyhä Neitsytkin on täyttänyt toivomukseni.»

Ja se näkyikin olevan totta. Muutamia kuukausia myöhemmin saattoivat sunnuntaisin kaupunginpuistossa kulkevat ihmiset nähdä nuoren parin kävelemässä yhdessä.

»Tuolla menee kaksi, jotka ovat hulluina rakkaudesta toisiinsa», sanottiin. »Sebastiano ja hänen vaimonsa. Hän on se, jolle hän heitti _divisansa_, kun luuli olevansa kuolemaisillaan. Oli tapana nimittää häntä 'Josén kauniiksi sisareksi'.»