Part 9

Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen housuntaskuunsa.

Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan pennitön.

Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."

Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.

Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.

Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?

Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.

Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi, sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua. Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."

Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi jonkinlaisesta korvauksesta.

Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.

Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.

Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.

Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan. Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut hänet?"

Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään viha ja huulillaan kiivaat sanat!

Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse, ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan. Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."

Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"

Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.

Tyttö jatkoi: "Mitä nyt? Oletko tullut kuuroksi torstain jälkeen?"

Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.

Rachel purskahti nauruun, kiukkuiseen nauruun, ja sanoi:

"Vai niin, oletko mykkä? Onko rouvasi purrut kielesi poikki?"

Duroy liikahti vihaisesti ja vastasi raivoissaan:

"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen poliisin."

Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa. Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut..."

Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan uloskäytävää.

Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"

Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen käsistä ja laahasi hänet kadulle.

Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."

Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti: "Kuule, pikku Clo! Pikku Clo... anna minun selittää! Se ei ollut minun syyni... Tunsin tämän naisen aikoinani... ennen vanhaan..."

Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon, mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin, ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh... sinä lurjus... sinä konna... sinä kurja roisto!... Onko se mahdollista?... mikä häpeä?... Oh, Jumalani!... mikä häpeä!..."

Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät: "Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen antanut tuolle miehelle rahaa... tuota kokottia varten... Oh, senkin roisto!"

Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa, joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!... sika... sika... Sinä olet maksanut hänelle minun rahoillani... sika... sika!..."

Hän ei keksinyt muita sanoja, vaan hoki yhä: "Sika... sika!..."

Lopuksi hän kumartui ulos vaunuista, nykäisi kuskia hihasta, käski hänen pysähdyttää, avasi oven ja hyppäsi kadulle.

Duroy tahtoi seurata häntä, mutta nainen huusi: "Minä kiellän sinua tulemasta mukaani!" Hän huusi niin kovalla äänellä, että ohikulkijat pysähtyivät piiriin hänen ympärilleen, eikä Duroy uskaltanut liikahtaakaan skandaalin pelosta.

Rouva de Marelle otti esiin rahakukkaronsa ja alkoi vaunujen lyhdyn valossa poimia siitä rahoja. Hän otti kaksi frangia ja viisikymmentä centimea, jotka hän painoi ajurin käteen sanoen vapisevalla äänellä: "Olkaa hyvä... tässä ovat rahanne... Minä maksan... Viekää kotiinsa tuo rähjä... rue Boursault, Batignolles."

Ympärillä seisova ihmisjoukko riemuitsi. Eräs herrasmies sanoi: "Mainiota, tyttöseni!" Ja eräs vaunujen luona seisova sakilainen pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta ja huusi kimakalla äänellä: "Hyvästi, äijä!"

Vaunut lähtivät liikkeelle naurunremakan seuraamana.

6

Seuraavana päivänä Georges Duroy heräsi sangen murheellisena.

Hän pukeutui hitaasti ja istuutui sitten ikkunan ääreen miettimään. Koko hänen ruumistaan kivisti, aivan kuin hän olisi illalla saanut hyvän selkäsaunan.

Pakko hankkia rahaa teki hänet levottomaksi, ja hän lähti Forestier’n luo.

Hänen ystävänsä otti hänet vastaan työhuoneessaan, lämmitellen jalkojaan pesän edessä.

"Oletpa sinä aikaisin liikkeellä."

"Tärkeä asia. Olen joutunut kunniavelkaan."

"Pelissäkö?"

Duroy epäröi, mutta tunnusti sitten: "Pelissä."

"Onko velka suurikin?"

"Viisisataa frangia."

Hän oli velkaa vain kaksisataakahdeksankymmentä.

Forestier kysyi epäilevänä:

"Kenelle olet ne velkaa?"

Duroy ei tietänyt, mitä olisi vastannut:

"Niin... eräälle... eräälle herra de Carlevillelle."

"Vai niin, missä hän asuu?"

"Hän asuu... hän asuu..."

Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni. Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."

Duroy otti tarjotut kaksikymmentä.

Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.

Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."

Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi vapisemaan.

Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.

Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"

Duroy koetti nauraa: "No, no, älä nyt ole lapsellinen."

Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."

Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.

Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."

Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään tyytyväisenä suunnitelmaansa.

Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.

Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.

Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen nimi?"

Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."

Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen. Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!

Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."

Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli: "Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.

Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä näkemättä."

Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä tarkoitatte?"

"Mitäkö? Ettekö arvaa?"

"En".

"Koska olen teihin rakastunut... oh! vain vähän, aivan vähän... enkä ole tahtonut rakastua korviani myöten..."

Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja vastasi rauhallisesti:

"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan rakastanut."

Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."

Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita tunteitaan?"

Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria, jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua jonkinlaiseksi... jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen. Mutta... katsokaa minua oikein silmiin..."

Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät, ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne... Ja nyt... kun leikkaus on tehty... haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta, kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"

Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva Forestier’lle molemmat kätensä:

"Olen teidän, rouva, aivan kuten haluatte."

Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä hänkin ojensi molemmat kätensä.

Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen, joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.

Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla kun hän kosketti hänen käsivarttaan:

"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas ystävä..."

Hän epäröi ja kysyi: "Voinko puhua vapaasti?"

"Olkaa hyvä!"

"Aivan vapaasti?"

"Niin."

"Hyvä. Menkää siis tervehtimään rouva Walteria, joka pitää teitä suuressa arvossa, ja olkaa hänelle jollakin tavoin mieliksi. Voitte hyvin imarrella häntä, vaikka hän onkin kunniallinen, ymmärrättekö, ehdottomasti kunniallinen. Oh, sillä taholla teillä ei ole mitään... mitään valloituksen toiveita. Mutta voitte saavuttaa paljon, jos osaatte tehdä itsenne suosituksi. Minä tiedän, että teillä on varsin vähäpätöinen toimi sanomalehdessä. Mutta älkää pelätkö, he ottavat yhtä hyväntahtoisesti vastaan kaikki toimittajansa. Voitte hyvin mennä sinne, luottakaa minuun!"

Duroy vastasi hymyillen: "Kiitos, te olette enkeli... oikea suojelusenkeli." Sitten he puhuivat muista asioista.

Duroy viipyi kauan tahtoen osoittaa, miten hyvin hän viihtyi rouva Forestier’n seurassa. Ja hyvästellessään hän vielä kysyi: "Onko siis sovittu, että olemme ystäviä?"

"Sovittu."

Koska hän oli huomannut äskeisen kohteliaisuutensa tehon, hän lisäsi vielä:

"Ja jos joskus tulette leskeksi, niin pyydän, että pidätte minut muistissanne."

Hän poistui nopeasti, jottei rouva Forestier olisi ennättänyt osoittaa suuttumustaan.

Meno rouva Walterin luokse teki Duroyn vähän levottomaksi, sillä häntä ei ollut koskaan pyydetty käymään johtaja Walterin kotona, eikä hän tahtonut tehdä mitään tyhmyyttä. Johtaja osoitti häntä kohtaan hyväntahtoisuutta, piti arvossa hänen palveluksiaan ja lähetti hänet mielellään suorittamaan vaikeita tehtäviä. Mikä esti häntä käyttämästä hyväkseen johtajansa suopeutta ja yrittämästä päästä suhteisiin hänen perheensä kanssa.

Eräänä päivänä Duroy siis nousi varhain, meni halliin ja osti kymmenellä frangilla tusinan hyviä päärynöitä. Hän sulloi ne huolellisesti koriin, niin että ne näyttivät kaukaa maaseudulta tulleilta, ja vei ne johtajan portinvartijalle, jolle hän samalla jätti seuraavasti tekstatun nimikorttinsa:

GEORGES DUROY

pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.

Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "_Lähettäen kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai_."

Seuraavana lauantaina Duroy meni rouva Walterin vastaanottoon.

Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija, jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja tulipunaisin taittein varustettu takki.

Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana, jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen nimensä tyhjään huoneistoon.

Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.

Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.

Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on kunnia..."

Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava, herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.

Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.

Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen. Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.

Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut, keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia Afrikassa.

Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan olivat harjoitelleet.

Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen nainen.

Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi. Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, _Don Quijoten_ kauniin runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.

"Se tulee, niinkuin tiedätte, esitettäväksi Odéonissa."

"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin mielenkiintoista kirjallista koetta."

Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat aina etukäteen valmiit.

Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien päivällistensä kutsukortit.

Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.

Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta. Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te, herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte etusijan?"

Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy, mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan, sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on, että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi tätä selitystä.