Part 8

Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi "sinilintu", jossa kerrottiin:

"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta. Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! _Clo_.""

Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet tuntemaan.

Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.

Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa: "Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."

Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa. Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet. Olen järjestänyt iltani vapaaksi."

Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.

Hän vastasi: "Mielelläni, rakkaani, minne vain haluat."

Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille. Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"

Duroy kysyi: "Tahtoisitko Lathuillen ravintolaan?"

Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah, jospa olisimme voineet mennä maalle!"

Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä, he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.

Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa, ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten. Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan, jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula, leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä, joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin alla.

Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa. Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.

Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi." Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän pani silkkihattunsa eräälle tuolille.

He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia. Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on _La Reine Blanche._"

Duroy kysyi hämmästyneenä: "Kenen kanssa sinä siellä olet käynyt?"

Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi: "Erään ystävän kanssa..." Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi: "...joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin luonnollinen surun ilme.

Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin, mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!...

Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi _La Reine Blancheen_. Ilta olisi silloin täydellinen!"

Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."

Ja hymyillen hän vastasi: "Vien sinut sinne mielelläni, rakkaani."

Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi. Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."

Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan, liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta." Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet ajurilla hänen asuntoonsa.

Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista syrjäkaupungin pikkukapakoissa.

Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy. Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan, rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan, ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että ne ovat väärennettyjä kiviä."

Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.

Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.

Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra." Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.

He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla. Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria, toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.

Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun tunteen.

Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta vaarasta.

Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"

Duroy vastasi urhealla äänellä: "Puolustaisin sinua, saakeli soikoon!"

Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten, tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.

Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa, alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja ruoan maksamiseen.

Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa, sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.

Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista. Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.

Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.

Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta. Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa, se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia rahoja...

Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.

Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti työskennellen.

Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."

Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle." Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä kohtauspaikassamme."

Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.

Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.

Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."

Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:

"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"

"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"

Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.

Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.

Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."

Duroy vastasi kiivaasti: "Miksi menisimme ulos? Täällähän on hyvä olla."

Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana kävelemään."

"Mahdollisia kyllä, mutta minä puolestani en välitä kävelemisestä."

Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se suututtaisi sinua."

Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."

Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys saattaa raivoon.

Ylpeästi ja jäätävän kylmästi hän sanoi:

"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen siis yksin. Hyvästi."

Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:

"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä, ymmärräthän, toimituksessa."

Vähän leppyneempänä, mutta silti vielä tuohtuneena Clotilde vastasi:

"Se ei kuulu minuun! En halua olla pahantuulisuutenne maalitauluna."

Duroy suuteli häntä ja talutti hänet leposohvan luo:

"Kuule minua, rakas pikku ystäväni, en tahtonut loukata sinua. En ajatellut, mitä sanoin."

Hän oli pakottanut Clotilden istuutumaan ja polvistui nyt hänen eteensä: "Oletko antanut minulle anteeksi? Sano, että olet antanut anteeksi!"

Clotilde mutisi kylmästi: "Olkoon menneeksi, mutta älä tee sitä uudelleen." Ja noustuaan hän lisäsi:

"Mennään nyt kävelemään."

Duroy oli vielä polvillaan syleillen molemmin käsivarsin hänen jalkojaan sekä sammaltaen: "Pyydän sinua, ollaan täällä. Rukoilen sinua. Tee se minun takiani. Tahtoisin tänä iltana niin mielelläni pitää sinut vain itseäni varten, tässä hiilloksen ääressä. Sano, että suostut!"

Clotilde vastasi kylmästi ja kovasti: "Ei. Tahdon mennä ulos. En halua myöntyä oikkuihisi."

Duroy oli itsepäinen: "Pyydän sinua! Minulla on eräs syy. Hyvin tärkeä syy..."

Clotilde sanoi uudelleen: "Ei. Ja koska et tahdo lähteä ulos kanssani, niin menen tieheni. Hyvästi."

Hän irrottautui äkkiä ja lähti ovea kohden. Duroy juoksi hänen jälkeensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen:

"Kuule, Clo, pikku Clo’ni, kuule, jää tänne minun takiani..." Clotilde pudisti mitään vastaamalta päätään, koetti välttää hänen suudelmiaan ja vapautua hänen syleilystään yrittäen yhä poistua.

Duroy sopersi: "Clo, pikku Clo, minulla on eräs syy."

Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet... Mikä syy?"

Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena: "Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.

Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan souta..."

Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"

Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa, jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän. Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme..."

Clotilde katsoi häntä vakavasti: "Onko... se... siis totta?"

Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa, liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"

Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa hänen kaulaansa ja sopersi:

"Voi oma, oma rakkaani... oma rakkaani... jospa olisin tietänyt...! Kuinka sinun näin on käynyt?"

Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa, suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.

Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.

Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota niihin tuhlataan."

Clotilde kuiskasi hänen korvaansa: "Minä lainaan sinulle. Tahdotko?"

Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni, mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain loukkaisi minua."

Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi: "Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."

Siitä tuli heidän parhaita lemmenöitään.

Tehdessään lähtöä Clolilde sanoi hymyillen:

"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin väliin."

Duroy vastasi syvästi vakuuttuneena: "Niinpä niin, hitto vieköön!"

Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.

Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot kajahtelivat katukäytävillä.

Hyvästi sanoessaan Clolilde kysyi: "Haluatko, että kohtaamme ylihuomennakin?"

"Tietysti, kultaseni."

"Samaan aikaan?"

"Samaan aikaan."

"Hyvästi, rakkaani."

Ja he suutelivat toisiaan hellästi.

Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä. Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.

Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli louisdori, kaksikymmentä frangia.

Hän luuli tulleensa sekapäiseksi.

Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut voinut hänen taskuunsa tipahtaa!

Multa äkkiä asia hänelle selvisi, ja hän harmistui.

Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut hänelle tämän almun. Mikä häpeä!

Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa siitä hänelle hauska hetki!"

Ja hän meni vuoteeseen, sielu kapinassa kiukusta ja häpeästä.

Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen, jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.

Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä huomenna hänelle takaisin."

Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."

Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen centimeen.

Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja kaksikymmentä centimeä.

Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun ensi kerran tapaamme."

Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.

Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin. Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."

Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.

Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin suloinen.

He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.

Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi, että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.

Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.

Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.

Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen kultarahan.