Part 7

Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta, mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla vaatimuksilla."

Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin... niin... on ihanaa rakastaa..."

Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita, joita ei uskalleta sanoa.

Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän mieltään.

Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä pienillä tukevilla parsavuoteilla.

"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin kerma.

Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka häntä ympäröi."

Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri oli.

Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä rakastan sinua.'"

Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."

Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin hänen sanansa.

Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa, nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"

Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen on vain... pidättäydyttävä."

Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin, nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta, sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin. Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan, nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan. Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi: "Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."

Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.

Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen tietoisesti lisää entistä humalaansa.

Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy, joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään, noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai äkkiä yskänkohtauksen.

Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati vainosi hänen ajatuksiaan.

"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.

Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään, ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi nähdä, olen aivan sekaisin."

Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.

Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun, antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"

"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."

Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin nuorelle naiselle ja kysyi:

"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"

"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."

He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä ajopeleissä.

Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa, sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli puuduttanut hänet.

"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.

Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui valonsäde kadulta.

Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia päättäväisesti ja häikäilemättä.

Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen, hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti, heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään hänen paljasta ihoaan.

Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.

Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle, eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä. Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.

Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten: "Koska saan nähdä teidät jälleen?"

Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään, minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.

Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein, voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.

Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut niin helposti ja odottamatta!

Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen, harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit, lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että hän oli asiasta aivan ymmällä.

"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa. Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."

Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat, kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen, joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.

Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.

Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan? Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut...? Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.

Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo palvelijattarenkin kasvoissa.

"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.

"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.

Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä huoneen kynnykseltä.

Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.

Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan. Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.

Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa ääretöntä syvyyttä.

Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen toverinsa luokse."

Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin teitä."

Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten istuutuivat.

Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:

"Te ette siis ole minulle vihainen?"

Nainen laski kätensä hänen huulilleen:

"Ole vaiti!"

He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa polttavista käsistä.

"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"

Nainen toisti:

"Vaiti! Vaiti!"

Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.

Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää malttini."

Ovi avattiin: "Pöytä on katettu."

Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.

He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä kaikin voimin.

Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja, kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.

Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten leposohvalle.

Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti: "Varokaa, joku voi tulla."

Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"

Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."

Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta... mutta minä... asun hyvin vaatimattomasti."

Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän asuntoanne."

Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat kahden kesken nautittuja aterioita.

Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki: "Huomenna... sanokaa... huomenna."

Vihdoin rouva de Marelle myöntyi: "No, olkoon, huomenna. Kello viisi."

Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.

Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan nopeasti.

Rouva de Marelle mutisi: "Se on kai vain Laurine."

Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti: "Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]

Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne. Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"

Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.

Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen. Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle: "Huomenna kello viisi."

Nuori nainen vastasi hymyillen: "Niin." Sitten hän katosi.

Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki tallustelevia pieniä mustia ukkoja.

Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja, joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.

Sitten hän meni maata, ja junien vihellykset tuudittivat hänet uneen.

Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla; pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.

Sitten hän odotti.

Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto, vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."

Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja otsaansa harson ja hatun lävitse.

Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi: "Tiistaina, samaan aikaan."

Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.

Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.

Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes osaa varoa lapsia portaissa!"

Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana olevasta kerroksesta.

Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:

"Kuulitko?"

Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:

"En. Mitä sitten?"

"Minua häpäistiin!"

"Kuka häpäisi?"

"Alakerran roskaväki."

"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"

Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.

Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä, panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen raivostunut vihansa purkautui ilmoille.

Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.

Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä. moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"

Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia: "Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne." Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."

Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:

"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän sinulle huomenna 'sinilinnun'."

Siten hän nimitti pariisilaisia paikallissähkeitä.

Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.

Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä hän tunsi jalkojensa pettävän.

He eivät kohdanneet ainoatakaan ihmistä.

Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".

Duroy avasi sen ja luki:

"Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta

_Clo’ltasi_."

Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"

"Täältä, herra."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne."

Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta isosta avainnipustaan samalla kysyen:

"Varmaankin olette herra Duroy?"

"Olen, tietysti."

Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.

Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää, keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto, joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.

Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa. Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.

Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan hullutusta hänen puoleltaan."

Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"

Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli hänen huulillaan.

Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan, pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina pyrkivät menemään sekaisin.

Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi innoissaan.

Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa. Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa nimeäni."

Duroy kysyi:

"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."

Nainen vastasi mutkattomasti: "Mutta kaikki on jo maksettu, rakkaani."

Duroy jatkoi: "Minä jään sinulle velkaa?"

"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä pientä ylellisyyttä halusin."

Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en salli."

Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen, jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano, että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"

Hän rukoili rakastettuaan katseellaan, huulillaan, koko olemuksellaan.

Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.

Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän on sentään hyvin mukava."