Part 10

Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja sairaita."

Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni: 'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema ja neljäkymmentä ukkoa'."

Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa, alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista perää.

Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan. Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin, älkääkä välittäkö muusta."

Sitten hän poistui ylväästi kumartaen.

Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee vielä pitkälle."

Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"

Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.

Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.

_La Vie Française_ oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja. Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti suuressa arvossa.

"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti, joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa. Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro, joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.

Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten, että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea, kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.

Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma, tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu. Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.

Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus, mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien ajatusten arvaamiseen.

Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert de Varenne sanoi.

_La Vie Françaisen_ poliittisina johtajina ja todellisina julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä. Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet. He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.

Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja uuden koulun pakinoitsija.

Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat, poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.

Ja _La Vie Française_ eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien hoitaessa lankoja.

Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki: "Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."

Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.

Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.

Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa, ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.

Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun kaukaisempiin aikoihin.

Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä, sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin päällä.

Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit. Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.

Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.

Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi."

Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella jonkinlaista arvoa _La Vie Françaisen_ toimituksessa.

Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti jälleen.

Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse muina miehinä.

"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.

Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.

Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."

Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän kirjeestä samanlaisen johdannon:

"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin mainita..."

Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia, naapureita ja saloa kohtaan.

Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä, jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön, kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan toisiaan vastapäätä lientään hörppien.

Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä." Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos.

Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet, erehtyneet henkilöstä... Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi, oikeaksi maailmanmieheksi.

Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle palvelijalle.

Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat edustajakamarin jäseniä ja _La Vie Françaisen_ salaisia toimittajia. Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.

Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat. Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi: "Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."

Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.

Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.

Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin silkkilankarullia.

Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat joutuneet toiseen ilmapiiriin.

Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.

"Tässä on maisemia", hän selitti.

Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.

Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia". Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen "Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in "Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia, jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman kirkkonsa seinän vierellä.

Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.

Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen: "Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"

Sitten hän selitti: "Lambert’in 'Hätäapu'."

Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se epäröi. Mitähän se päättäisi?

Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta, joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."

Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on ihastuttava, todella ihastuttava, ihast..." Äkkiä hän keskeytti. Hän oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.

Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.

Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä, kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä, rohkeina, tavallaan ihaillen...

Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia. Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja. Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta, ei niin ainoatakaan..."

Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä ihmiset siitä ajattelisivat?

Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.

Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan väsynyt niiden ihailemiseen.

Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa, herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.

Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla mielihyvällä..."

Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.

Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"

Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle kätensä.

Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:

"Mikä teihin on mennyt? Eihän teitä enää näe koskaan."

Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."

Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."

Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.

Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi rouva Forestier’lta:

"Kuka tuo on?"

"Varakreivitär de Percemur, nimimerkki 'Valkoinen käpälä’."

Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen käpälä! Eipä ole hullumpi!"

Palvelija näyttäytyi ovella ja ilmoitti: "Rouva, pöytä on katettu."

Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit, joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman, vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt, epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa. Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti, melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.

Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.

Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa alkoi uudelleen.

Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.

Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan ja epäröimättä.

Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur, joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:

"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"

"Tietysti: paronitar de Livarin?"

"Painaako hänkin yhtä paljon?"

"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta ajoilta."

"Mistä, Herran nimessä, moiset elukat on löydetty?"

"Nousukasporvaristo pyydystää aina verkkoihinsa ylhäisön hylyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."