Part 11

Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto, jota riitti jälkiruokaan asti.

Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät kotiin tänä iltana?"

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."

"Milloin saan tavata teidät?"

"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."

Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.

Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan isällistä hyväntahtoisuutta.

"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.

Duroy vastasi: "Mielelläni, rakas mestari."

Ja he lähtivät kulkemaan pitkin boulevard Malesherbes’iä hitain askelin.

Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta, jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.

Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi jotakin sanoakseen:

"Herra Laroche-Mathieu tuntuu hyvin älykkäältä ja taitavalta mieheltä."

Vanha runoilija mutisi: "Vai sellaiselta hän teistä tuntuu."

Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."

"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas. Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan, väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään, ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine Asnières’in kohdalla.

"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."

Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen maan kaltaisena.

Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"

Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."

Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin... kuolemaa."

Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."

Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.

"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä vastaan tirkistelee kuolema.

"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.

"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin, etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni, hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se minulta pian riistää.

"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä. Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen, kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.

"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.

"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten olette voimaton.

"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja huutaisitte öisin luuvalon takia?

"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen hedelmiä rakkauden muodossa?

"Ja sitten? Aina vain kuolema kaiken loppuna.

"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden. Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee.

"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren, kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista hengittää."

Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen, itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.

Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei milloinkaan... Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin. Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava avunhuutonsa? Mihin uskottava?

"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema on varma."

Hän pysähtyi, tarttui Duroyn rintapieliin ja sanoi hitaasti:

"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää, monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin talousarviokäsittely."

Hän joudutti askeliaan.

"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan. Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.

"Mutta kukaan ei tule.

"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.

"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."

Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä ja alistuneella äänellä:

"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä, ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."

Sitten, hetken vaiettuaan, hän virkkoi: "Minulla on vain runo."

Ja luoden katseensa kohti kalpean täysikuun hopeoimaa taivasta hän deklamoi:

"Mä tutkin taikasanaa oudon ongelman tuikkeesta taivaan ja tähden kalpean."

He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti. Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin, hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en osaa odottaa mitään ääniä."

Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi, lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."

He olivat tulleet rue de Bourgognen puoliväliin. Runoilija pysähtyi korkean talon edustalle, soitti, puristi Duroyn kättä ja sanoi: "Unohtakaa kaikki tämä ukkorähjän lörpöttely, nuori mies, ja eläkää ikänne mukaisesti: hyvää yötä!"

Ja hän katosi mustaan porttikäytävään.

Duroy jatkoi alakuloisin sydämin yksin matkaansa. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi näytetty kuoppaa, joka oli täynnä lahoavia ihmisjätteitä, väistämätöntä kuoppaa, johon hänenkin jonakin päivänä täytyi pudota. Hän mutisi: "Perhana, eipä hänellä taida olla hauskaa kotonaan. Enpä haluaisi istua aitiossa katselemassa hänen ajatustensa revyytä!"

Hän pysähtyi päästääkseen erään hajuvesiltä tuoksuvan naisen ohitseen. Nainen oli tulossa kotiinsa ja laskeutui juuri vaunuistaan. Duroy hengitti pitkään ja ahnaasti ilmassa leijuvaa rautayrtin ja iiriksen tuoksua. Hänen keuhkonsa ja sydämensä alkoivat äkkiä paisua toivosta ja ilosta, ja ajatus, että hän seuraavana päivänä jälleen tapaisi rouva de Marellen, täytti hänet päästä jalkoihin.

Kaikki hymyili hänelle, elämä kohteli häntä ystävällisesti. Oli suloisia saada toiveensa täyttymään!

Hän nukahti huumaansa ja nousi aamulla jo varhain tehdäkseen kävelymatkan avenue du Bois-de-Boulognelle ennen lemmenkohtaukseensa menoa.

Tuuli oli kääntynyt, sää oli yön kuluessa tullut lauhemmaksi, huhtikuun aurinko paistoi, ja ilma oli ihana. Kaikki Boulognen metsän vakinaiset vieraat olivat tänä aamuna noudattaneet lempeän, kirkkaan taivaan kehotusta ja lähteneet kävelylle.

Duroy asteli hitaasti hengittäen raikasta ilmaa, joka oli keväisen suloinen. Hän kulki Riemukaaren ohitse ja saapui tuolle lavealle valtakadulle, joka oli täynnä ratsastajia. Hän katseli noita tämän maailman rikkaita, herroja ja naisia, jotka ratsastivat neliä tai ravia, ja tuskinpa hän nyt enää heitä kadehti. Hän tunsi heidät nimeltä melkein kaikki, tiesi heidän omaisuutensa suuruuden ja heidän elämänsä salaiset tarinat, sillä hänen toimensa oli tehnyt hänestä Pariisin kuuluisuuksien ja häväistysjuttujen tietosanakirjan.

Naisratsastajia kiiti ohitse. He olivat kireävyötäröisiä, aivan kuin tummiin verkapukuihinsa valettuja ja vaikuttivat, kuten yleensä satulassa istuvat naiset, ylpeiltä ja saavuttamattomilta. Ja kuin kirkossaan messua lukeva pappi Duroy höpisi huvikseen puoliääneen noiden naisten kuviteltujen ja todellisten rakastajien nimiä, arvonimiä ja toimia.

Tämä leikki huvitti häntä suuresti. Juhlavan kuoren alta hän aivan kuin kiskoi päivänvaloon ihmisten ikuisen ja uskomattoman kauhean kierouden, joka näytti häntä ilahduttavan, riemastuttavan ja lohduttavan.

Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat juorut.

Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.

Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä, joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän kulissiensa taakse.

Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa heillä sitten viikset tai poskiparta.

Duroy nauroi toistellen: "Koreita miehiä olette, pirun roistot!"

Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen, tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti hyväkseen yhtä karkeita keinoja.

Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.

Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian. Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja esittelen sinut."

Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi luullut sinua noin lapselliseksi."

Duroy loukkautui: "No hyvä, minä tulen maanantaina."

Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita vastaan."

Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta. Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä tarkemmin mitä.

Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä tuttavuuttanne."

Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.

Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut sanomalehtialalla?"

Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia."

"Niinkö! Te olette edistynyt nopeasti."

"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas, jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne. Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.

Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten aina oli tapana tehdä.

Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä. Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.

Herrasväki Forestier’in saapuessa kaikki pelästyivät Charlesin huonoa tilaa. Yhden ainoan viikon kuluessa hän oli laihtunut ja tullut kauhean kalpeaksi, ja hän yski lakkaamatta. Hän kertoi, että he lääkärin nimenomaisesta määräyksestä matkustaisivat seuraavana torstaina Cannes’iin.

He poistuivat aikaisin, ja Duroy sanoi päätään pudistaen:

"Eipä hänellä luulisi olevan hauskaa. Hän ei arvattavasti tule kovin vanhaksi." Rouva de Marelle vakuutti juhlallisesti: "Oh, hän on mennyttä miestä. Mutta hänen on onnistunut saada kyvykäs vaimo."

Duroy kysyi: "Rouva Forestier kai auttaa miestään paljon?"

"Hän toisin sanoen tekee kaiken. Hän on perillä kaikesta ja tuntee kaikki ihmiset, vaikka näyttää siltä, kuin hän ei koskaan tapaisi ketään. Hän saavuttaa kaiken, mihin hän pyrkii, ja hän saavuttaa sen sillä tavalla ja sillä hetkellä, jonka hän suvaitsee määrätä. Oh, tuo olento on viekkaampi, taitavampi ja juonittelevampi kuin useimmat muut. Hän on oikea aarre miehelle, joka tahtoo päästä eteenpäin."

Georges sanoi: "Hän menee kyllä pian uusiin naimisiin."

Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä jo nyt olisi joku kiikarissa... joku edustajakamarin jäsen... sillä mikäli... hän, se joku... tahtoo... niin... pitäisi olla suuria esteitä... moraalisia... No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."

Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."

Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.

Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.

Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä, niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."

Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.

Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan takia?

Näyttääkseen kohteliaalta sanomalehtimies tervehti häntä innokkaasti.

Kreivi vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta vähän pidättyvästi.

Herrasväki Forestier matkusti torstai-iltana.

7

Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa _La Vie Françaisen_ toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi, että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja terävänäköiseksi poliitikoksi.

Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan _La Vie Françaisen_ "Nähtyä ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten päällikkönä, kuten mainitun lehden, _La Plumen_, nimetön toimittaja lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia, purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.

Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te kärsivällinen."

Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi hänelle _La Plumen_ numeron:

"Katsokaahan, tuossa taaskin teihin kohdistettu hävytön juttu."

"Mikä nyt on ollut aiheena?"

"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi on pidättänyt."

Georges otti lehden ja luki jutun, joka kuului seuraavasti:

DUROY PILAILEE.