Part 12

_La Vie Françaisen_ kuuluisa reportteri ilmoittaa tänään, että rouva Aubert, jonka pidättämisestä eilen kerroimme, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Mainittu henkilö asuu kuitenkin Montmartrella rue de l’Ecureuil’n numerossa 18. Käsitämme muuten varsin hyvin, että Walterin koplan kätyrien kyllä kannattaa tukea poliisipäällikköä, joka suvaitsee heidän puuhiaan. Mitä erikoisesti sanottuun raporttiin tulee, hän tekisi viisaimmin tarjoamalla meille jonkin niistä hälyuutisista, joiden alalla hän on sellainen taituri: jonkin kuolemantapauksen, joka peruutetaan seuraavana päivänä, jonkin tiedon taistelusta, jota ei ole ollut, jonkun hallitsijan tärkeän lausunnon, jota ei ole koskaan annettu. Tällaisten herra Walterin harrastuspiiriin kuuluvien juttujen ohessa hänen sopisi julkaista naisesta, jolla on ollut _menestystä,_ tai uutisiaan erinäisten tuotteiden erinomaisuudesta — tuotteiden, jotka ovat niin suurena tulolähteenä muutamille virkaveljillemme.

Nuori mies joutui pikemmin hämilleen kuin suuttui. Hän ymmärsi vain, että asia oli hänelle jollakin tapaa hyvin kiusallinen.

Boisrenard jatkoi: "Mistä saitte sen uutisen?"

Duroy mietti, mutta ei voinut muistaa. Äkkiä asia kuitenkin selvisi hänelle:

"Oh! Aivan niin. Se oli Saint-Potin." Sitten hän luki uudelleen _La Plumen_ sepustuksen ja punastui ankarasti, kun hän pääsi lahjomissyytökseen.

Hän huudahti: "Mitä? Hän väittää, että minua lahjotaan..."

Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan voisi sattua usein..."

Samassa Saint-Potin tuli huoneeseen. Duroy juoksi häntä vastaan:

"Oletteko lukenut _La Plumen_ jutun?"

"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa, mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."

Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."

Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18, rue de l’Ecureuil, Montmartre.

Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen. Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?" hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.

Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."

Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian laita on?"

"Niin. Teidät pidätti eräs siveyspoliisi?"

Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita, kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut. Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en halua rettelöidä."

Hän vaikeni. Duroy kysyi: "Siinäkö kaikki?"

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden vääristä painoista.

Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:

Eräs nimetön kirjoittaja _La Plumessa_ hakee kanssani riitaa erään vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha, ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin kansliassa.

Tämä on koko totuus.

Mitä tulee _La Plumen_ toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei sitä paitsi kannata vastata.

_Georges Duroy_.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen _La Plumen_ numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat, jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle _La Plumen_ avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään. Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli työnnetty kahden tähden väliin.

_La Vie Françaisessa_ herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella, mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle. Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen, nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla kuin heidän kynänsäkin.

Minkä täten nimelläni allekirjoitan:

_Louis Langremont_.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty, vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa _La Plumea_. "No", hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa, joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä. Kuka teillä on toisena todistajana?"

"En tiedä, ei minulla ole ketään."

"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"

"Niin, Boisrenard."

"Osaatteko käytellä sapelia?"

"En lainkaan."

"Jumaliste! Entä pistoolia?"

"Osaan vähän ampua."

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä, ajeltuna ja hienona.

"Tulkaa mukaan", hän sanoi.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista, takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte — te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa? Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä, että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta. Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä, synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan, kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi... kiitos." Pakinoitsija jatkoi: "Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme. Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen. Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Sitten hän sanoi: "Nyt menemme syömään. Kello on kaksitoista."

Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.

Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa kaksintaistelun piti tapahtua.

Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu! Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia, tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä metsäkarjuja.

Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176, rue Montmartre. Ei mitään muuta.

Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut riitaan lihakauppiaansa kanssa!

Hän virkkoi vielä kerran ääneen: "Se elukka!"

Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.

Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Hän sanoi: "Ei, minun täytyy olla rohkea."

Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi lasin vettä ja meni makuulle.

Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki silmänsä.

Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas oikealle.

Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"

Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä määrin hän oli hermostunut.

Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta: "Pelkäänkö minä?"

Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin, mitä tapahtuisi silloin?

Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.

Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea, tavattoman kalpea.

Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.

Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut. Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää voi liikkua.

Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.

Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän väistyi hytisten sivuun.

Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti, hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.

Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka minun käy?"

Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti, keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."

Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman varalta."

Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta, armas äiti..."

Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että..."

Hän ei uskaltanut kirjoittaa jatkoa, vaan ponnahti äkkiä pystyyn.

Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella. Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.

Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän kysyi itseltään:

"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti, yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.

Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi ulos.

Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja" joka aamu.

Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.

Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.

Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.

Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.

Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.

Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei, ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on ainoa keino pysyä rohkeana."

Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli kasvojaan.

Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.

Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen, niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.

Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!

He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja selitti:

"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"

"Kiitos, oikein hyvin."

"Oletteko levollinen."

"Hyvin levollinen."

"No, lähdemme siis. Oletteko syönyt ja juonut jotakin."

"Kiitos. En tarvitse mitään."

Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki, vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen rintapielessään.

He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen: "Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.

Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan tohtorin viereen.

Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.

Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.

Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava pelko, että hän rupeaisi tärisemään.

Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän. Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä, nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka eivät lämmittäneet.

Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän ja vastustajaimme revolvereista."

Duroy vastasi koneellisesti:

"Kiitoksia paljon."

Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään: 'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.

"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen kuin on laskettu kolmeen."

Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta, kohotan käteni."