Part 13

Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin! Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.

Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian. Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi katkaista jalkansa!...

Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä hänen oli hyvin vaikea hengittää.

Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan. Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin, aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä liikkeitä.

Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:

"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"

"Kiitos, en tarvitse mitään."

Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.

Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään.

Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien arvonnassa."

Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.

Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.

Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen vastustajansa.

Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi: "Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."

Silloin sama ääni komensi: "Tulta!..."

Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta kaikin voimin.

Eikä hän kuullut mitään.

Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta. Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen valkean savupilven.

He olivat molemmat ampuneet. Kaksintaistelu oli päättynyt.

Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?" Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."

Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin, ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan. Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään. Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan. Nyt se oli ohitse! Mikä onni!

Hän tunsi olevansa kyllin rohkea uhmatakseen ketä hyvänsä.

Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"

Rival vastasi: "Kyllä huomasimme. Hoiditte itsenne mainiosti."

Kun pöytäkirja oli kirjoitettu, se annettiin Duroylle, jonka piti julkaista se omassa osastossaan. Hän hämmästyi lukiessaan siitä, että hän oli vaihtanut kaksi laukausta herra Louis Langremont’in kanssa ja kysyi hieman huolestuneena Rivalilta: "Mutta mehän ammuimme vain yhden laukauksen?"

Toinen hymyili: "Niinpä niin, laukaus mieheen tekee kaksi laukausta."

Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili häntä:

"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut _La Vie Françaisen_ värejä! Mainiota!"

Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa, joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.

He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut, he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa vastustajan kuulan viheltävän.

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen: "Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle, niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä ihailen sinua. — Clo."

Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä peittäen hänet suudelmillaan.

"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon tietää kaikki."

Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde kysyi:

"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"

"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."

"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro siitä!"

Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle, mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa. Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."

Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan, aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:

"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani..."

Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi: "Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"

Duroyn päähän juolahti keino, ja hän kysyi:

"Paljonko maksat tästä huoneistosta?"

"Sata frangia kuussa."

"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone, jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."

Rouva de Marelle mietti hetken ja vastasi sitten:

"Ei, minä en tahdo."

Duroy hämmästyi:

"Miksi et tahdo?"

"Siksi, että..."

"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:

"Muuten se on vuokrattukin minun nimiini."

Mutta rouva de Marelle vastusti yhä: "Ei, ei, minä en tahdo..."

"Mutta sano nyt, miksi et tahdo?"

Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."

Duroy loukkaantui: "Ei, sitä en tee! Tuhat tulimmaista! Lupaan sen sinulle."

"Älä lupaa, teet sen kuitenkin."

"Minä vannon!"

"Oikeinko todella? Kunniasanallasi? Tämä on meidän kotimme, vain meidän."

Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"

Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet mennessään talon ohitse.

"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni mielistyi sinuun suuresti."

Duroy oli hyvillään.

"Oh, todellako?"

"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran, että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"

"Niin, miksi sitä kysyt?"

"Silloin kai ymmärrät vähän maanviljelystä?"

"Kyllä."

"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää sellaisesta."

"Hyvä. En unohda sitä."

Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.

Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"

Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."

8

Kaksintaistelu kohotti Duroyn _La Vie Françaisen_ johtavien pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).

Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat minulle vastaisuudessa mainetta."

Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta, riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.

Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.

Laurine nukahti myös usein milloin isänsä, milloin Bel-Amin polvelle.

Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki vähäpätöisimmätkin seikat.

Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.

Duroyn taivas oli pilvetön.

Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki ja luki:

Cannes, Villa Jolie.

Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän vihjauksen.

Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita, joiden puoleen voisin kääntyä.

Uskollinen ystävänne

_Madeleine Forestier_.

Ihmeellinen tunne valtasi Georgesin sydämen. Se tuli kuin tuulenpuuska, vapauttavana ja näköaloja avartavana, ja hän mumisi: "Tietysti matkustan, Charles parka! Mitä me ihmiset oikeastaan olemme?"

Johtaja, jolle hän kertoi nuoren naisen kirjeestä, antoi muristen hänelle luvan matkustaa, mutta toisti moneen kertaan:

"Tulkaa pian takaisin. Me tarvitsemme teitä."

Seuraavana päivänä kello seitsemältä Georges Duroy matkusti Cannes’iin pikajunassa ilmoitettuaan ensin sähkeellä lähdöstään herrasväki de Marellelle.

Hän saapui perille kello neljältä seuraavana iltapäivänä.

Kantaja saattoi hänet Villa Joliehin. Se sijaitsi Cannes'in ja Juanin lahden välisellä kuusimetsän rinteellä, joka oli täynnä valkoisia taloja.

Villa Jolie oli aivan tien vieressä. Se oli matala ja italialaiseen tyyliin rakennettu. Tie poimutteli puiden välissä, ja joka mutkassa avautui ihana näköala.

Palvelijatar avasi oven ja huudahti:

"Oh herra Duroy! Rouva on odottanut teitä hyvin kärsimättömästi."

Duroy kysyi:

"Kuinka isäntänne voi?"

"Huonosti, herra. Hänellä ei ole jäljellä montakaan päivää."

Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala kaupunkiin ja merelle.

Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila! Mistä hitosta he saavat rahaa?"

Hameen kahina sai hänet kääntymään.

Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten he katselivat toisiaan.

Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin ennen. Hän kuiskasi:

"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"

Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."

Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän noutamaan matkalaukkunne."

Duroy kumarsi kohteliaasti: "Kuten tahdotte."

"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.

Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona, nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies, jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä Forestier.

Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään taivaanrantaa kohden:

"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä. Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin, jonka juuret kylpivät meressä.

Rouva Forestier osoitti sitä: "Tuo tuolla on Esterel."

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi, hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee. Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule, minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava..." Ja hänen laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Rouva Forestier avasi ikkunan selkosen selälleen.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily. Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä: "Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.

Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."

Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu _Voltairen_ pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?... Kahdeksan... kymmenen... viisitoista tai kaksikymmentä... ehkä kolmekymmentä... mutta ei enempää... Teillä on aikaa, teillä... minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin... niinkuin minä edelleenkin olisin mukana..."

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe... Se on kamalaa... Sitten en enää näe mitään... en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni... en pienimpiäkään esineitä... laseja... lautasia... sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä... vaunuja... Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla... Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois... Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko päivälliselle kanssamme?"

Sairas vastasi: "Tulen syömään."

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana, jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon koneellinen, säännöllinen tikutus.