Part 14

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa. Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä, himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen. Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.

Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja, jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen, etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät. Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden nimiä: _Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le Dévastation_ ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on _La Dévastation_."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi: "Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta: "Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen, kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa, sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut. Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään. Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi hiljaa: "Niin, se on parasta... monessakin suhteessa... Minä valmistan häntä... sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä... niin, no niin... sanon mitä tahansa... Olisitte hyvin ystävällinen, jos noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin... aivan kuin hän olisi tuntenut... tuntenut... tuulahduksen... te ymmärrätte... Hän tietää, että loppu lähestyy... että hän jo voi laskea tunnit..."

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman. Hän näki sen..."

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei, en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten, kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta. Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa _Confiteor_... Ehkä olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni: _'Confiteor... Deo omnipotenti... Beatae Mariae semper virgini_'..."

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää. Sitten hän sanoi:

"Ja tunnustakaa nyt syntinne..."

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:

"Teillä on ollut syntisiä haluja... minkälaisia, poikani?"

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille, kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa, suloista tuoksuaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:

"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"

Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan kotiin."

Duroy jatkoi:

"Eikö hänellä ole sukulaisia?"

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja... Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he palasivat yhdessä taloon.

Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen huomenaamulla."

Ja hän lähti.

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut... pelasta minut... rakkaani... en tahdo kuolla... en tahdo kuolla... Voi, pelasta minut... sano, mitä minun pitäisi tehdä... mene hakemaan tohtoria... teen kaiken, mitä hän tahtoo... En tahdo... en tahdo..."

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei, ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!... Oi, Jumalani... Jumalani... Jumalani... mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa nähdä mitään... en mitään... Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa... minä... Jumalani..."

Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua. Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan. Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen. Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja, jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen, joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut, kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja... kuolee... Hyvästi! Mies tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu, jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia. Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä. Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä, jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive. Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä, sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi? Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin? Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita? Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista, joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Duroy kuiskasi:

"Oletteko kovin väsynyt?"

Madeleine vastasi:

"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.

Duroy jatkoi:

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."

Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.

Duroy jatkoi edelleen:

"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti: "Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla urhea."

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen. Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin, joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden, loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet, tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Hän kysyi:

"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."

Madeleine vastasi:

"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.

Hän kääntyi Madeleinea kohden:

"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."

Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis... Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.