Part 15

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy välttämättä panna kirstuun huomenna."

Madeleine vastasi:

"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti. Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan, ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen, huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh, katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa, kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä, kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut... jo nyt... kaikkea sitä, mistä puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole... jollette ole... sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä, tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa, mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi, ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta, katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta. Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.

TOINEN OSA

1

Georges Duroy oli palannut vanhoihin tapoihinsa.

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään. Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.

Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:

"Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.

_Madeleine Forestier_."

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."

Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi:

"No!... miksi... miksi... ette voisi ryhtyä... siihen ammattiin uudelleen... Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten, hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi, vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät lupauksestanne."

Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi, parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Duroy punastui: "Kyllä, jo huomenna."

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Tottelen ilolla kaikessa."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska se on syntymäpäiväni."

"Siis toukokuun kymmenentenä."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin olette ainakin minulle kertonut."

"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."

"Mitä väkeä he ovat?"

"He... he elävät pienillä koroillaan."

"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta... mutta asia on niin... että he ovat..."

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he... he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi... mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa... paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."

Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on... heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä... vähän aateloida itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

"Kuinka niin?"

Duroy purskahti nauruun: "Koska pelkään tekeväni itseni naurettavaksi."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton, liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Rouva Forestier kysyi: "Teidän kotipaikkanne on Canteleu?"

"Niin?"

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa... Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de Cantel."

Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:

"Se on mainio!"

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel, Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä. Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de' tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

"Alexandre."

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre", kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä, viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

"Nimeni on Du Roy de Cantel."

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista seuraavaksi päiväksi.

"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen niskoilleni."

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista, joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan, joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten, ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

"Mikä sinua vaivaa?"

"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain harson otsalleen ja odotti.

Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle. Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten, ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää: "Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni. Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria, liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla, mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin tylsyyteen vajonneena: "Oh!... Jumalani...!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa vain tietäisit!... On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa miehesi..."

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä, jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

"Kuka hän on?"

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän, katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko tuskan, sekä sopersi: "Minulla... minulla ei ole... mitään... sinulle sanottavaa... minulla ei enää... ole täällä mitään tekemistä... Olet oikeassa... sinä... sinä... olet valinnut... sen, jonka tarvitsit..."

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki on kunnossa... ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti..."

Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.

"Eikö hän tullut surulliseksi?"

"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel, "Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa, vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.