Part 16

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran, jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä. Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset, näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä." Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."

"Miksi niin?"

Rouva näytti hämmästyneellä.

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut, ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n tuttavuuteen?"

Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:

"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"

Duroy punastui: "Olen aasi. Mutta te teette minut todella häveliääksi."

Madeleine ihastui: "Minä! Mahdotonta! Mistä se johtuisi?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Madeleine ravisti itseään: "Mutta lopettakaahan!"

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin hän pääsi vapaaksi ja toisti:

"Lopettakaa toki!"

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan tyynyille.

Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti seisaalleen:

"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia. Voimme kai odottaa Roueniin asti!"

Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."

"Siinä tapauksessa puhun minä", Madeleine vastasi.

Ja hän istuutui hiljaa miehensä viereen.

Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi myös periä Forestier’n palkan ja toimen _La Vie Françaisessa_.

Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.

He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä, jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut. Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka, kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen omaisuuden."

Duroy ei enää kuunnellut. Häntä askarruttivat toiset ajatukset.

Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja jatkoi sitten:

"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."

Georges, jota opetus rupesi pitkästyttämään, vastasi:

"En luullut, että me matkustaisimme Roueniin puhuaksemme hänestä."

Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä olen väärässä."

Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti käsiään polvillaan.

"Te olette hassun näköinen istuessanne tuolla tapaa", Madeleine sanoi.

Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."

Madeleine kysyi:

"Minkä tähden?"

"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."

Madeleine hämmästyi:

"Mitä tarkoitatte?

"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta, jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä tarkoitan."

Madeleine huudahti:

"Tuo on liian paksua!"

Duroy vastasi:

"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä... mutta te tunnette miehet, te, koska olette leski... ja siis teidän on opetettava minua... tänä iltana... voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte..."

Madeleine oli hyvin huvittunut:

"Jopa nyt jotakin! Ettäkö te muka tarvitsisitte siinä minulta opetusta!"

Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä, tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen opetuksen... kaksikymmentä oppituntia... kymmenen alkeisaineissa... lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa... kymmenen aritmetiikassa ja korkeammassa matematiikassa... Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."

Madeleine kirkaisi ihastuneena:

"Oh, oletpa sinä tyhmä!"

Duroy jatkoi:

"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."

Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien boheemitapoihin ja kujeisiin.

Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen, mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.

Punastuneena omista ajatuksistaan, jotka alkoivat häntä vaivata, hän sanoi:

"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne turmelevat ruokahalun."

Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata satoa, ennen kuin se on kypsä."

Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten: "Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt olen terästä."

Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa, joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa. Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.

Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.

Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.

Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.

Hän kuiskasi hiljaa: "Pikku Made, minä rakastan sinua."

Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja ojensi hänelle huulensa.

Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään, mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina, mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että lähestyttiin jotakin asemaa.

Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."

Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku Made."

Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.

He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna, kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.

Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa, otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua äärettömän paljon... paljon... paljon..."

Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin kuiskasi: "Minä myös... ehkä."

Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:

"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia eivätkä mitään teatteritalonpoikia."

Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa. No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."

Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei Canteleussä tunneta."

Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa nukkua huonosti... sinun... sinun kanssasi... ja herätä kukonlauluun."

Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun, jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin jälki kosketuksesta Forestier’hen.

Ja hän meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen.

Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:

"Hitto, kylläpä täällä on kaunista!"

Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui. Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh, miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon laivoja!"

Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa, jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.

Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.

Hänen miehensä herätti hänet:

"Katso!" hän sanoi.

He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat aina tuotiin.

Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä. Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen, ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina, sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko. Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu, mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen — maailman korkein kirkontorni.

Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin tehtaanpiiput.

Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.

Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa, ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta, olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.

Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet. Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista ihastusta.

Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat! Minä tunnen heidät!"

Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä, kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä kapakkavieraiden kanssa.

Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä, jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän poikansa vaimo.

He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.

He menivät ohitse. Georges huusi nauraen: "Päivää, isä Duroy!"

Molemmat pysähtyivät heti aivan mykkinä hämmästyksestä. Eukko tointui ensin ja änkytti paikallaan seisten: "Sinäkö se olet, poika?"

Nuori mies vastasi: "Minähän se olen, äiti kulta." Ja hän meni muorin luo ja painoi hänen molemmille poskilleen voimakkaan, pojallisen suudelman. Sitten hän hieroi ohimoitaan isän ohimoita vasten. Ukko oli ottanut hatun päästään, mustasilkkisen rouenilaishatun, joka oli hyvin korkea ja muistutti karjakauppiaiden päähinettä.

Sitten Georges esitteli: "Vaimoni." Ja molemmat maalaiset tuijottivat Madeleinea. He tuijottivat häntä kuin ihmettä jonkinlaisen levottoman säikähdyksen vallassa, johon isässä liittyi eräänlaista tyytyväistä hyväksymisiä, äidissä taas mustasukkaista vihamielisyyttä.

Mies, joka oli vilkas, makean omenaviinin ja alkoholin läpiliottama luonne, rohkaisi vihdoin mielensä ja kysyi silmiään veitikkamaisesti räpyttäen: "Saa kai sinulle sentään antaa pusun?"

Poika vastasi: "Tottakai, hitto vieköön." Ja Madeleine ojensi epämääräisiä vastenmielisyyttä tuntien molemmat poskensa vastaanottamaan talonpoikaisukolta kaksi kajahtavaa suudelmaa, joiden jälkeen ukko pyyhki suunsa kämmenensä selkäpuolella.

Kun tuli eukon vuoro, hän suuteli poikansa vaimoa epäluuloisen karsaasti. Ei, tämä ei ollut se miniä, josta hän oli uneksinut, tämä ei vähääkään muistuttanut lihavaa, tervettä talonpoikaisnaista, joka on punainen kuin omena ja pyöreä kuin siitostamma. Hän oli lutkan näköinen, tuo nainen hetaleineen ja myskinhajuineen. Sillä kaikki, mikä kävi hajuvesistä, oli eukolle samaa kuin myski.

Ja jälleen lähdettiin kulkemaan ajopelien jäljessä, kuljettivat vastanaineiden matkatavaroita.

Ukko tarttui poikansa käsivarteen pidätti hänet toisten jälkeen ja kysyi jännittyneenä:

"No, onko taloutesi hyvällä tolalla?"

"Onpa niinkin, kaikki on hyvässä kunnossa."

"Mainiota. Mutta entä vainiosi, onko hänelläkin rahoja?"

Georges vastasi: "Neljäkymmentätuhatta frangia."

Isä päästi pienen ihailevan vihellyksen ja saattoi vain mutista itsekseen: "Piru vieköön!" Sillä summa teki vaikutuksensa. Sitten hän lisäsi vilpittömästi vakuuttuneena: "On se tosiaankin hieno nainen." Madeleine oli näet hänen makunsa mukainen, ja häntä oli pidetty suurena tuntijana, juuri häntä, ennen vanhaan.

Madeleine ja äiti astelivat rinnakkain puhumatta sanaakaan toisilleen. Molemmat miehet tavoittivat heidät.

Tultiin kylään, pieneen tien reunalla olevaan kylään, johon kuului kymmenkunta taloa tien molemmilla puolilla, hienoja tiilitaloja ja kalkkisohjosta rakennettuja hökkeleitä, joista edellisissä oli liuskakivi-, jälkimmäisissä olkikatot. Ukko Duroyn majatalo, mökki, johon kuului pohjakerros, ja ullakko, oli aivan kylän alkupäässä vasemmalla. Kuusenoksa, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle, ilmoitti vanhan tavan mukaan, että janoisilla ihmisillä oli oikeus astua sisään.

Kapakkasaliin ruoka oli katettu kahdelle toistensa jatkoksi siirretylle pöydälle, joita peitti kaksi pöytäliinaa. Eräs naapurieukko, joka oli pyydetty avuksi, tervehti syvään niiaten nähdessään niin kauniin, hienon naisen, mutta sitten hän äkkiä tunsi Georgesin ja parkaisi: "Herra Jeesus, oletko se sinä, poika!"

Duroy vastasi iloisesti: "Minäpä tietenkin, muori Brulin!"

Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja äitiään.

Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat riisua hattusi."

Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään, tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä, oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.

Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka tapauksessa hauskaa."

Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa ruoka on valmiina."

Oli siis istuuduttava pöytään.

Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana. Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja lantatunkioiden hajua hän rakasti.

Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.