Part 17
Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena. Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt, murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo. Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten uneksinut?
Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan, kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi, koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat, tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki mitä he sanoivat.
Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään, vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.
Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"
Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja valkoisia luulevyjä.
Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä esiliinallaan.
Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."
Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle. Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.
Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.
Ja Madeleine vastasi ihastuneena: "Mielelläni. Lähdetään heti!"
He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen tuudittamina.
Hämärän tullen he palasivat kotiin.
Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.
Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui kuin villipedon kita.
Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen juomatavaroiden ilkeä haju.
Heidän tultuaan ulos Georges sanoi:
"Sinulla on jo ikävä."
Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."
Madeleine kuiskasi:
"Lähden kyllä mielelläni."
He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana heidän molemmilla puolillaan.
Madeleine kysyi:
"Missä me olemme?"
Georges vastasi:
"Metsässä?"
"Onko se suurikin?"
"Hyvin suuri. Ranskan suurimpia."
Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.
Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli. Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä, kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.
Hän kuiskasi:
"Minua vähän pelottaa. Tahtoisin jo palata."
"Niinkö, voimmehan sitten kääntyä."
"Ja... huomenna matkustamme Pariisiin?"
"Niin, huomenna."
"Huomenaamulla?"
"Huomenaamulla, jos tahdot."
He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.
Hän nousi ja oli valmis matkustamaan jo aamun ensimmäisessä sarastuksessa.
Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös oli lähtöisin.
Isä kysyi yksinkertaisesti:
"Saammehan pian taas nähdä sinut?"
"Varmasti. Joskus kesällä."
"Sepä hyvä."
Ukko mutisi:
"Kunhan et vain katuisi kauppojasi."
Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat vanhuksia ja lähtivät.
Heidän ajaessaan mäkeä alas Duroy alkoi nauraa:
"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."
Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia Pariisista."
Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel... Saatpa nähdä, ettei kukaan ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan päivää vanhempiesi maatilalla."
Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"
Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.
2
Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan politiikkaan.
Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan. Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse, hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia nuppuja.
Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen tulonsa tähän taloon.
Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.
Georges kysyi: "Onko rouva kotona?"
"Kyllä, herra."
Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen, joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.
Astuessaan salonkiin hän kysyi: "Oletko kutsunut tänne jonkun?"
Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."
Georges mutisi: "Vai niin, hyvä on."
Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi: "Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"
Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:
"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"
Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.
Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten, riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:
"Miten hauskaa! Nyt uunini on kauniisti koristettu."
Vakuuttuneen näköisenä hän melkein heti lisäsi:
"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen kanssaan."
Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu, rakas Du Roy?"
Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen. Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.
Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden. Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien miesten katseiden seuraamana.
Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä, että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.
Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.
Hänen lähdettyään Madeleine sanoi miehelleen:
"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä. Oh, ilman häntä..."
Hän ei lopettanut lausettaan, ja Georges vastasi:
"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti hyvät ystävät."
Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri. Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."
Georges otti lampun ja he menivät työhuoneeseen.
Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat pureskelleet.
Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin suunnitelman.
Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä, joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli Georgesin näkökohtia.
Yhtenään hän mutisi: "Niin... niin... mainiota... erinomaista... hyvin osuvaa..."
Ja kun Du Roy vuorostaan oli lopettanut, Madeleine määräsi:
"Ja nyt kirjoittamaan!"
Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen korvaansa.
Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi:
"Niin kai oli tarkoituksesi sanoa?"
Du Roy vastasi: "Aivan niin."
Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä. Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot oikeiksi.
Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu suorin sanoin.
Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse, kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.
Du Roy otti lampun: "Ja nyt, rakkaani!" hän sanoi silmät hehkuen.
Madeleine vastasi:
"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.
Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti hänen hoitoonsa _La Vie Françaisen_ poliittisen osaston. "Nähtyä ja kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.
Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia, milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.
Toiset lehdet lainasivat otteita _La Vie Françaisen_ artikkeleista, leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan, eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja katkeran vihollisen suuta.
Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi. Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.
Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine. Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.
"Hänestä olisi voinut tulla taitava diplomaatti", hän ajatteli.
Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä, punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes harsoaan:
"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."
Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen, joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:
"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko onnistua."
Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan oli tavoitellut.
Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja. Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa. Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen taistelupukari.
Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen, tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava. Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat nykyhetken vallassaolijat.
Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.
Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.
Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut muuttunut.
Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi häntä suututtaa.
Häntä sanottiin nyt vain Forestier’ksi.
Hänen tullessaan toimitukseen joku huusi: "Hei, Forestier!"
Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua naurua.
Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu, hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh, suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä. Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."
Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.
Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi, voimakkaampi kuin Forestier."
Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin, hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier & Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."
Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen kuulivat:
"Tylsimyksiä ja kateellisia ihmisiä on kaikkialla."
Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.
Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.
Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle: "Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn. Ilman häntä et olisi mitään!"
Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea. Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!
Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine, kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut, mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet pikkuseikat.
Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut ja omistanut.
Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään: "Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa minut raivoon."
Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä naimisiin sellaisen hölmön kanssa."
Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"
Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen, milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.
Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:
"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske valmistamaan sellaista."
Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi..."
Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt hillitsemään:
"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."