Part 18

Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.

Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä vastannut mitään.

Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:

"Charles’in kintut kai aina palelivat?"

Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista. Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."

Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin." Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa kättä.

Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa: "Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"

Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa, jonka hän solmi otsalleen."

Georges kohautti olkapäitään ja sanoi halveksuen, kuten ainakin väkevämpi:

"Se rähjä!"

Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.

Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten, että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan, luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.

Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat voimakkaampia kuin laihat?"

Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:

"Äh, kerro nyt vain. Mahtoi hän olla hyvin naurettava sellaisina hetkinä!"

Madeleine mutisi hiljaa:

"No, no, anna hänen nyt vihdoinkin olla rauhassa!"

Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi hyvin tökerösti sängyssä?"

Ja hän lopetti aina johtopäätökseen: "Hölmö hän oli, suuri hölmö!"

Eräänä kesäkuun iltana, kun hän poltteli savuketta ikkunansa ääressä, saattoi vielä illalla vallitseva ankara kuumuus hänet haluamaan pientä retkeilyä.

Hän kysyi: "Pikku Made, etkö haluaisi lähteä Boulognen metsään?"

"Lähden kernaasti."

He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta, jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja puiston väliä.

Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut. Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina, viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä. Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.

Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin. He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät valtasi.

Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."

Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä, josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.

Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.

Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä, kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän, että Sevres on puiston toisella puolella."

Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä, kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de forestier — Suom.]

Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan, hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta, ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.

Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"

Madeleine vastasi: "Olin kyllä, hyvin useinkin."

Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into, joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.

Vihaisella äänellä hän sanoi:

"Sano minulle eräs asia, Made."

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Teitkö Charles raukan aisankannattajaksi?"

Madeleine mutisi halveksuvasta "Sinä olet tyhmä lörpötyksinesi."

Mutta Du Roy ei luopunut ajatuksestaan.

"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi, varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"

Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa kaikkia naisia.

Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään huomannut?"

Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein hauskaa."

Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää. Ja kuitenkin... kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.

Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made, tunnusta nyt!"

Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.

Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin... kas niin... tunnusta!"

Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"

Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.

Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin näkyvinä, hitaasti uiskenteli.

Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.

Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta. Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen päästään!

Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!

Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi, tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen, mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista, kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?

Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia. Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."

Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy asettautua kaiken yläpuolelle."

Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen murtama jättiläinen.

Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella. Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin ja rakkauteen."

Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.

Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita, takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen humalluttamana.

Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli, kysyi lempeällä äänellä:

"Mitä mietit, ystäväni? Puoleen tuntiin et ole sanonut sanaakaan."

Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella muutakin tekemistä."

Madeleine kuiskasi: "Niinpä kyllä... mutta on se sentään joskus suloisia."

"Onhan se suloista... suloista... kun ei ole mitään parempaa tekemistä!"

Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi, kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa Charlesille: "Terve, vanha veli!"

Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"

Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.

Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri, kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.

Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet jäätä.

Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan sisäänkäytävän eteen.

3

Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä Boisrenard’in.

"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen, että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi, että olit todistajana kaksintaistelussani."

Boisrenard otti suorittaakseen tehtävän.

Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"

Palvelija vastasi: "Rouva Walter ja rouva de Marelle."

Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai niin", ja avasi oven.

Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana. Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin. Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.

Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka on kulunut viime tapaamisestamme?"

Rouva de Marelle vastasi huolettomasti: "Kiitos, hyvin. Entä te, Bel-Ami?"

Ja kääntyen Madeleinen puoleen hän lisäsi:

"Sallithan, että edelleenkin sanon häntä Bel-Amiksi?"

"Tietysti, rakas ystävä. Suostun kaikkeen, mitä haluat."

Madeleinen sanoihin tuntui kätkeytyvän pieni ivan vivahdus.

Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen. Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on poissa siihen aikaan."

Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."

Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan, mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia, vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.

Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä, joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.

Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi torstaina kello kahdelta."

Du Roy vastasi: "Saavun varmasti, rouva."

Rouva Walterin lähdettyä alkoi myös rouva de Marelle hankkiutua pois:

"Näkemiin, Bel-Ami."

Nyt Clotilde vuorostaan puristi Georges’in kättä hyvin lujasti ja hyvin kauan, ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut tästä mykästä tunnustuksesta. Hänet valtasi äkkiä lämmin tunne tuota pientä porvariboheemia kohtaan, tuota hyvää lasta kohtaan, joka ehkä rakasti häntä vilpittömästi.

"Menenpä tervehtimään häntä huomenna", hän ajatteli.

Kun aviopuolisot olivat jääneet kahden, Madeleine purskahti nauruun, vastustamattomaan, iloiseen nauruun ja katsoi miestään silmiin: "Tiedätkö, että olet herättänyt oikean intohimon rouva Walterissa?"

Georges vastasi epäillen: "Mitä kummia?"

"Oikein totta, vakuutan sinulle. Hän on puhunut sinusta aivan naurettavan innostuneesti. Sangen omituista, kun hänestä on kysymys! Hän tahtoi saada tyttäriään varten kaksi sinun kaltaisiasi miestä!... Mitä häneen itseensä tulee, niin asialla ei onneksi ole mitään merkitystä."

Georges ei käsittänyt, mihin Madeleine pyrki: "Mitä? Ei mitään merkitystä?"

Vakuuttuneena kuin ainakin nainen, joka on varma asiastaan, Madeleine vastasi: "Oh, rouva Walter on niitä, joista kenelläkään ei koskaan ole ollut mitään kuiskailtavaa, ymmärrätkö, ei koskaan! Häneen ei missään suhteessa voi päästä käsiksi. Sinä tunnet hänen miehensä yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta häntä et. Hän on kärsinyt aivan tarpeeksi jouduttuaan naimisiin juutalaisen kanssa, mutta hän on ollut hänelle uskollinen. Hän on kunniallinen nainen."

Du Roy hämmästyi: "Minä luulin, että hänkin on juutalainen."

"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin. En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko silmänsä."

Georges mutisi: "Ah... ja hän... hän on nyt siis... ihastunut minuun...?"

"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään... Suzannen kättä... mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"

Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä madonsyömä."

Mutta Madeleine tuli kärsimättömäksi:

"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään. Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."

Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin Suzannen kanssa...?"

Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!... Hullutuksia... Isä ei koskaan olisi minua hyväksynyt."

Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.

Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä katsomaan häntä huomenna."

Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa, hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä herralle kuuluu?"

Hän vastasi: "Kiitos, hyvää, tyttöseni."

Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.

Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

"Olen ajatellut teitä paljon", hän sanoi.

"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.

He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien halua saada suudella.

"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."

"Minäkin rakastan teitä."

"Sinä... siis... sinä et enää ole minulle vihainen?

"Tavallaan olen, tavallaan en... Olin ensin vihoissani, mutta sitten ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä takaisin jonakin päivänä'!"

"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu. Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja katosi vihaisen näköisenä."

"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."

"Älä nyt!"

"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää sinua herra Forestier’ksi."

Du Roy punastui. Sitten hän siirtyi lähemmäksi nuorta naista:

"Ojenna minulle suusi."

Clotilde totteli. "Missä tapaamme jälleen?" Georges kysyi.

"Mutta... rue de Constantinoplella tietenkin."

"Ah!... Eikö huoneita ole vuokrattu muille?"

"Ei... Minä olen ne pitänyt."

"Oletko pitänyt ne?"

"Olen. Ajattelin, että sinä tulisit takaisin."

Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä, rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.

Hän kuiskasi: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi: "Miten voi miehesi?"

"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän matkusti toissapäivänä."

Du Roy ei voinut olla nauramatta: "Sepä sopi mainiosti!"

Clotilde vastasi viattomasti: "Todella mainiosti. Mutta eihän hän muutenkaan paljon häiritse ollessaan täällä. Vai mitä?"

"Olet oikeassa. Hän on muuten hyvin hauska mies."

"Entä sinä, mitä pidät uudesta elämästäsi?"

"Käyhän se laatuun. Vaimoni on toverini, liikekumppanini."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään muuta... Mitä sydämeen tulee..."

"Kyllä ymmärrän. Mutta hän on joka tapauksessa hyvin kiltti?"

"Niin, ei hän minua häiritse."

Georges lähestyi Clotildea ja kuiskasi: "Koska tapaamme?"

"Koska... koska vain haluat... huomenna?"

"Hyvä, huomenna. Kello kaksi?"

"Kello kaksi."

Du Roy nousi lähteäkseen, mutta änkytti sitten vähän hämillään:

"Tahtoisin ottaa, ymmärrätkö, yksinäni haltuuni rue de Constantinoplen huoneiston. Tahdon ehdottomasti. Puuttuisipa vielä, että sinä edelleenkin maksaisit sen vuokran."

Nyt oli Clotilden vuoro ihaillen suudella rakastettunsa käsiä: "Saat tehdä kuten haluat. Minulle riittää, että olen pitänyt huoneet meitä varten voidaksemme siellä jälleen tavata."

Ja Du Roy lähti sydän täynnä tyytyväisyyttä.

Kun hän meni erään valokuvausliikkeen näytekaapin ohitse, niin erään komean, suurisilmäisen naisen kuva johdatti hänen ajatuksensa rouva Walteriin: "Miksipä ei" hän ajatteli, "hän voi vielä olla sangen hyvä. Kuinka on selitettävissä, etten koskaan aikaisemmin ole sitä huomannut? Onpa hauska nähdä, kuinka hän suhtautuu minuun torstaina."

Kävellessään hän alituisesti hieroi käsiään. Sen aiheutti sisäinen riemu, kaikkinaisen menestyksen aiheuttama riemu, onnen suosiman taitavan miehen itsekäs riemu, se suunnaton riemu, jossa yhtyvät mairiteltu turhamaisuus ja naisten suosion kautta saatu aistillinen tyydytys.

Kun torstai tuli, hän sanoi Madeleinelle: "Etkö lähde mukaan Rivalin miekkailunäytökseen?"

"En. Se ei huvita minua. Aion mennä edustajakamariin."

Ja Du Roy lähti noutamaan rouva Walteria avovaunuissa, sillä oli suurenmoinen ilma.