Part 4

Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.

Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä miehellä oli ollut onnea.

Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä oli lähdössä ulos.

"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"

Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen lähtiessään kotoa, änkytti:

"Asianlaita on niin... sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin. Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita ilmaisuja."

Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi:

"Kyllä ymmärrän!"

Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin alkuaikoina. Kuitenkin, niin... tulin kuitenkin pyytämään sinulla hyviä ohjeita... Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."

Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä olalle ja sanoi:

"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa, muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."

Duroy lannistui äkkiä, epäröi eikä uskaltanut:

"Mutta enhän minä voi mennä vaimosi luokse näin aikaisin."

"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani järjestämässä muistiinpanojani."

Toinen kieltäytyi menemästä.

"Ei... ei... Se on mahdotonta."

Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut uudelleen ja selittäisin asiasi."

Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa, että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut, tekemään tämän vierailun."

"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä unohda kello kolmea."

"Ole huoletta."

Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja kädessään.

"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.

Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka tapasin kadulla."

Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja ilmoitti: "Rouva odottaa."

Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset, antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.

Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä, paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen käsivartensa.

"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan vain pieni vaatimaton kysymys."

Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."

Rouva osoitti tuolia: "Istukaahan kuitenkin ja kertokaa."

Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli. Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.

Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.

Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota... en oikein uskalla... Asia on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas tänä aamuna varhain... saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt... Mutta minun on mahdotonta saada mitään kokoon... olen repinyt kaikki konseptini... En ole tottunut sellaiseen työhön... ja lähdin tänne pyytämään Forestier’ltä apua... vain tämän kerran..."

Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena, mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän teki oikein kiltisti..."

"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian paremmin kuin hän... Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te ymmärrätte?"

Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen, kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."

Duroy istuutui, tarttui kynään, otti paperiarkin eteensä ja odotti.

Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen ja sytytti sen.

"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte kirjoittaa?"

Duroy kääntyi hämmästyneenä häntä kohden.

"Mutta juuri sitähän en tiedä! Juuri siksihän olen tänne tullut."

Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta ensiksi minun on saatava paisti."

Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden: "Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen..."

Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä otetaan kirjoitukseen."

Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän oli nähnyt.

Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni. Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi...'"

Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti lakkasi teräskynän rapiseva ääni.

"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi, Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen, ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.

"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa. Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono merimies. Juuri niin on minun laitani.

"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla, kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.

"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua, ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.

"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton. Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin hyvinansaittua lepoa.

"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."

Rouva Forestier hieroi käsiään ylen ylpeänä keksinnöstään.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana, hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat savupätkät hitaasti katosivat.

Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.

Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja, kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.

Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio- ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä tärkeitä kysymyksiä.

Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia naisia.

"Kaikki se kiinnostaa yleisöä", hän sanoi.

Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman, karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.

Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."

Duroy epäröi.

"No, kirjottakaahan!"

Duroy purskahti nauruun ja kirjoitti paperin alareunaan:

"_Georges Duroy_."

Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki, mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen, tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili, liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.

Kesken kaiken tämä kysyi:

"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"

Duroy hämmästyi: "Mielestäni... mielestäni hän on sangen suloinen."

"Todellako?"

"Aivan varmasti."

Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei uskaltanut.

Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne, todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."

Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa. Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.

Hän kysyi: "Vai niin... Hän on naimisissa? Entä mikä hänen miehensä on?"

Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan, ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain epämääräisiä selityksiä.

"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös 'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin, huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä jonakin päivänä."

Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan. Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta sisään.

Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa kaulalta kasvoille:

"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."

Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja läheisin ystävämme."

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.

Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.

Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä, alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä, joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat alituisesti hänen mieleensä.

Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät meissä herättämään.

Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva Forestier’n luona.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme, hän kapusi _La Vie Françaisen_ toimitukseen.

Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti, vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren lehden hallissa.

Duroy tiedusteli: "Onko herra Walter tavattavissa?"

Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.

Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja, kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä, paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit, joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu; hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta, jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin pilautunut lemmenhajuvesi.

Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan, ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen tulleen pyytämään almua.

Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia oli jo kulunut.

Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier täällä!"

Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän pöydän ympärillä.

Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä — kaksikymmentäviisi."

"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä. "Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi. Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."

Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:

"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."

Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"

Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon sen tänne huomenna, jos tahdot."

"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei ole koskaan liiaksi."

Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään illalla."

He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen luokseen.

Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.

Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat johtajan huoneeseen.

Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli. Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.

Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti, nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti sikaria.

Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta hajusta.

Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja ja kaikenlaisia painotuotteita.

Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:

"Tässä on ystäväni."

Johtaja katsahti Duroyta silmälasiensa takaa ja kysyi:

"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."

Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"

Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi: "Onko minun luettava se lävitse?"

Forestier kiiruhti vastaamaan:

"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."

Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra, kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa: "Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle? Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"

"Tehkää niin."

Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan johtajan jatkaessa peliään.

Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi luottaa kunnia-asioissa.

He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan jäsenen kanssa."

Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä, tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin erittäin tärkeää sähkösanomaa.

Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi —, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa. Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista — kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista. Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta saat kirjoittaa — kahdeksan."