Part 3

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita, joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta, niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä, niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä, erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin; sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella, tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin." Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta, ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno putoamaisillaan oleva vesipisara.

Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: _"La Vie Françaisen_ onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä, eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten esiintyvänsä tyhmästi:

"Ne ovat ihastuttavat... mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia, rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma: maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.

"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

"Kiitos, rouva."

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille jokin kohteliaisuus!"

Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle; keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy ryntäsi esiin.

"Sallitteko minun auttaa?"

"Kiitos!"

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte, miten hauskoja hetkiä _La Vie Française_ on minulle valmistanut erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista, kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko, pikku neiti, että suutelen teitä?"

Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen: "Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."

"En unohda, älä pelkää!"

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.

3

Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut, ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa, joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan, mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle, mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

"_Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_."

Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.

Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän kirjoitti:

"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska, väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi toipua..."

Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.

Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki..." Mutta enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut.

Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.

Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.

Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää, kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän alennustilan loppua.

Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään. Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja, noita ihmisen pelottavia serkkuja.

Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä, ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren jyskyttäessä ohimoissa.

Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.

Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.

Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.

Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin. Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään onneaan Pariisista.

Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.

Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.

Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.

Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet. Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi, jossa oli vähän yhtä ja toista.

Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.

Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi silmäyksellä...

Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä päivän vaivoista.

Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:

"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."

Hän meni vuoteeseen, sammutti kynttilän ja nukahti melkein heti.

Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen oli tapana sanoa.

Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta, häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.

Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti: "Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin, että hän oli sairaana.

Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt mitään.

Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin. Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."

Ja hän pukeutui.

Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.

Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.

Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti varmaan jotakin naista.