Part 5

Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista — kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi: "Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste, varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"

Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä, nousivat arvostelemaan peliä.

Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.

Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten ystävältään:

"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään sinua varten. Voit mennä, jos haluat."

"Ja... meidän... artikkelimme... tuleeko se lehteen huomenna?"

"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello kolmelta niinkuin tänäänkin."

Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli keveänä.

4

Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.

Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että _La Vie Française_ tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa. Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja odottaa.

Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa. Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli _Le Figaro, Le Gil-Blas, Le Gaulois, L’Evénement_ ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta _La Vie Française_ puuttui.

Hänet valtasi säikähdys. Ehkä _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_ oli lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan miellyttänyt johtaja Walteria!

Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän, vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!

Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla, kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa _La Vie Française_, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden. Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu. Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle _La Vie Française!_"

Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:

"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain _Le Rappel, Le Siècle, La Lanterne_ ja _Le Petit Parisien_."

Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka! Menkää heti ostamaan minulle _La Vie Française!_"

Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.

Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:

"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"

Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."

Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan ottavan _La Vie Françaisen_ pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.

Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä yllätyksestä.

Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä, koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.

Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän. Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö, joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.

Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta päivää.

Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:

"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä. Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman lääkärintodistusta."

Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:

"Siitä minä vähät välitän!"

Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.

Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.

Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden: "Mitä sanoitte?"

"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi _La Vie Françaiseen_, ja siellä saan palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut: lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."

Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli ollut liian voimakas.

Vaikutus oli täydellinen. Kukaan ei liikahtanut.

Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa, joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:

"Ahaa, siinä te olette! Ettekö tiedä, etten minä salli..."

Duroy keskeytti hänet:

"Ei teidän sen takia tarvitse noin huutaa!"

Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.

Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."

Ja hän poistui. Hän oli suorittanut kostonsa.

Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.

Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti _La Vie Françaisen_ ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa, joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän lisäsi: "_La Vie Françaisen_ toimittaja".

Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa: "Paketti on jätettävä portinvartijalle."

Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen uusi yhteiskunnallinen asemansa.

Sitten hän lähti toimitukseen.

Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha, sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten. Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.

Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies, lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.

Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä haastatteluillesi?"

"Kello neljältä."

"Ota mukaasi tämä nuori mies ja paljasta hänelle ammatin salaisuudet."

"Hyvä."

Forestier kääntyi ystäväänsä päin ja jatkoi:

"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on herättänyt suurta huomiota."

Duroy änkytti hämillään: "Ei... luulin ennättäväni kirjoittaa sen iltapäivällä... minulla on ollut joukko asioita toimitettavana... en ole voinut..."

Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi, niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta, niin petyt."

Hetken vaiettuaan hän lisäsi: "Rauta on taottava kuumana, hitto vieköön!"

Saint-Potin vastasi: "Minä olen valmis."

Forestier käännähti tuolillaan, otti melkein juhlallisen asennon ja ryhtyi antamaan ohjeitaan sanoen ensin Duroylle: "Siis. Pariisissa on oleskellut jo kaksi päivää kiinalainen kenraali Li-Theng-Fao, joka asuu Continentalissa, ja rajah Taposahib Ramaderao Pali, joka asuu Bristolissa. Teidän on mentävä heitä haastattelemaan."

Sitten hän kääntyi Saint-Potinin puoleen: "Älä unohda pääkohtia, jotka olen sinulle sanonut. Kenraalilta ja rajahilta on tiedusteltava heidän mielipidettään Englannin puuhista Kauko-Idässä, heidän ajatuksiaan siirtolaisuuskysymyksestä ja vieraasta yliherruudesta sekä heidän toiveitaan Euroopan ja erittäinkin Ranskan väliintulon suhteen."

Hän vaikeni ja lisäsi sitten teatterimaisella äänellä: "Lukijakunnalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin saada samalla kertaa tietää, mitä Kiinassa ja Intiassa ajatellaan näistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä niin suuresti huolestuttavat yleistä mielipidettä."

Duroylle hän huomautti: "Ota varteen, kuinka Saint-Potin työskentelee. Hän on mainio reportteri. Koeta oppia taito urkkia ihmisiltä tiedot viidessä minuutissa."

Sen jälkeen hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, kasvoillaan vakavuus, josta huomasi selvän tarkoituksen pidentää välimatkaa ja pidättää vanha toveri uusine virkaveljineen oikealla paikallaan.

Heti kun he olivat tulleet kadulle, Saint-Potin alkoi nauraa ja sanoi Duroylle: "Kylläpä hän teeskentelee! Hän koettaa asettua yläpuolellemme. Voisi todellakin luulla, että hän pitää meitä suurena yleisönä."

He menivät bulevardille päin, ja reportteri kysyi: "Joisitteko jotakin?"

"Kernaasti. Nyt onkin lämmin."

He menivät erääseen kahvilaan ja tilasivat virvoitusjuomia. Ja Saint-Potin alkoi jutella. Hän juorusi lehdestään ja kaikista ihmisistä ladellen ällistyttävän runsaasti jos jonkinlaisia yksityiskohtia.

"Johtaja? Oikea juutalainen! Ja tiedättehän, ettei juutalaisia voi koskaan muuttaa. Kummallinen rotu!" — Ja hän kertoi ihmeellisiä piirteitä ahneudesta, Israelin lapsille ominaisesta ahneudesta, tavattomasta säästäväisyydestä, inhottavista tinkimisistä, rumista alennuksista, joita vaadittiin ja saatiin sekä kokonaisesta koronkiskomis- ja panttilainausjärjestelmästä.

"Ja kaikesta huolimatta hän on kunnon mies, joka ei usko mihinkään ja joka osaa pitää kaikki ihmiset puuhassa. Sanomalehtensä, joka on puoluelehti, katolilainen, vapaamielinen, tasavaltalainen ja legitimistinen, kerman ja rahan äänenkannattaja, hän on perustanut tukeakseen pörssikeinottelujaan ja kaikkia muita sekä mahdollisia että mahdottomia yrityksiään. Sellaisessa hän on erittäin taitava ja ansaitsee miljoonia yhtiöillä, joiden osakepääoma tuskin on neljää souta..."

Hän puhui väsymättä ja nimitti Duroyta koko ajan rakkaaksi ystäväkseen.

"Se veitikka puhuu asioita, jotka olisivat Balzacin arvoisia! Ajatelkaahan, olin hiljattain hänen huoneessaan Norbert’in, tuon vanhan pöhkön, ja Don Quijote Rivalin kanssa, kun Montelin taloudenhoitaja, tuli huoneeseen kainalossaan nahkasalkku, jonka koko Pariisi tuntee. Walter nosti nenänsä ja kysyi: 'Mitä uutta kuuluu?'"

Montelin vastasi viattomasti: 'Olen maksanut ne kuusitoistatuhatta frangia, jotka olimme velkaa paperinvälittäjälle.'

Johtaja ponnahti pystyyn hämmästyneenä:

'Mitä sanotte?'

'Olen maksanut herra Privas’n laskun.'

'Mutta tehän olette hullu.'

'Miksi?'

'Miksi... miksi... miksi...'

Hän otti silmälasinsa nenältään ja pyyhki ne. Sitten hän hymyili sitä hullunkurista hymyään, joka kiertää hänen paksuja poskiaan joka kerta, kun hän aikoo sanoa jotakin pahaa tai mahtipontista, ja selitti äänellä, joka vaikutti sekä leikilliseltä että vakavalta:

'Miksi? Siksi, että olisimme voineet saada alennusta noin neljä- tai viisituhatta frangia.'

Montelin vastasi hämmästyneenä: 'Mutta, herra johtaja, laskuthan olivat järjestyksessä, minä olin ne varmentanut ja te olitte ne hyväksynyt.'

Silloin johtaja tuli vakavaksi ja selitti: "Ihminen ei saa olla niin tyhmä kuin te. Ettekö tiedä, herra Montelin, että täytyy aina kartuttaa velkojaan, jotta voisi tinkiä."

Ja pudistaen tietorikasta päätään Saint-Potin lisäsi: "No, eikö se ole Balzacia, häh?"

Duroy ei ollut lukenut Balzacia, mutta hän vastasi jyrkästi:

"On, hitto vie!"

Sitten reportteri puhui rouva Walterista, jota hän piti suurena hanhena, Norbert de Varennesta, joka oli vanha epäonnistunut huuhkaja, ja Rivalista, joka on itserakas narri. Sitten tuli Forestier’n vuoro: "Mitä häneen tulee, niin hänen on onnistunut päästä naimisiin todellisen naisen kanssa, siinä kaikki."

Duroy kysyi: "Mikä hänen rouvansa oikeastaan on?"

Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle myötäjäiset..."

Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi: "Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi vaatimattomasti:

"Ei, nimeni on Thomas. Saint-Potiniksi minua sanotaan vain toimituksessa."

Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä? Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."

Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin kuin he, mitä heidän on ajateltava _La Vie Françaisen_ lukijoille! Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua, chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty _Le Figarohon_ tai _Le Gaulois’han_. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."

Duroy kysyi: "Sellaisin ehdoin kannattaa kai mainiosti olla reportterina?"

Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja mainoksia."

He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:

"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en tarvitse teitä."

Duroy puristi hänen kättään ja lähti.

Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen, kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä ajanut ihmiset pois Pariisista.

Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui pöytänsä ääreen tekemään lyötä.

Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka jatkanut.

Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive, että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.

Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.

Kello oli yli kymmenen, kun hän soitti ystävänsä ovikelloa.

Palvelija ilmoitti:

"Herralla ei ole aikaa. Hän työskentelee."

Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on kysymyksessä tärkeä asia."

Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen, jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.

Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.

Duroy pysähtyi kynnykselle ja änkytti: "Pyydän anteeksi, häiritsenkö?"

Hänen ystävänsä, joka käänsi häntä kohden kasvonsa, vihaisen näköiset kasvonsa, tiuskaisi: "Mitä sinä nyt taas tahdot? Sano nopeasti! Meillä on kiire!"

Toinen sammalsi hämmentyneenä: "Suokaa anteeksi, en mitään erikoista."

Mutta Forestier suuttui: "Tuhat tulimmaista, älä tuhlaa aikaa! Et suinkaan ole tunkeutunut tänne vain sanoaksesi meille hyvää huomenta."

Duroy hämmästyi yhä enemmän ja teki päätöksensä: "Niin... asia... asia on sillä tavalla... etten... etten minä kykene saamaan kokoon artikkeliani... ja koska sinä olit niin... koska te olitte niin... ystävällisiä viime kerralla, niin minä toivoin... että rohkenisin tulla..."

Forestier keskeytti hänet: "Oletpa sinä aika poika! Kuvitteletko ehkä, että minä tekisin sinun työsi ja sinun vain tarvitsisi käydä nostamassa palkkasi kuukauden lopussa? Oletpa sinä todella leikillinen!"

Nuori nainen vain poltti savukettaan mitään sanomatta, huulillaan alituinen epämääräinen hymynsä, joka nyt näytti ivallisten ajatusten peittämiseksi valitulta rakastettavalta naamiolla.

Duroy punastui ja änkytti: "Pyydän tuhannesti anteeksi... luulin... ajattelin..." Äkkiä hänen äänensä muuttui täysin hallituksi: "Pyydän anteeksi, rouva. Pyydän vielä kerran saada sydämellisesti kiittää teitä siitä erinomaisesta artikkelista, jonka teitte minulle eilen."

Sitten hän tervehti ja sanoi Charlesille: "Kello kolme olen toimituksessa." Ja hän poistui.

Hän juoksi takaisin asuntoonsa mutisten itsekseen: "Hyvä, minä teen sen itse, ja he saavat nähdä..."

Kotiin tultuaan hän heti ryhtyi kirjoittamaan vihan kiihottamana.

Hän jatkoi rouva Forcstier’n aloittamaa seikkailua, liitti siihen yksityiskohtia jatkoromaaneista, ihmeellisiä tapahtumia ja mahtipontisia kuvauksia, käyttäen kömpelöä lyseolaistyyliä ja tavallisia aliupseerien ilmaisuja. Tunnin kuluessa hän oli saanut valmiiksi artikkelin, joka oli täynnä mitä suurimpia mielettömyyksiä, ja vei sen itsetietoisena _La vie Françaisen_ toimitukseen.

Ensimmäiseksi hän tapasi Saint-Potinin, joka puristi hänen kättään rikostoverin tarmolla ja kysyi:

"Oletko lukenut kiinalaisen ja intialaisen haastattelut? Eivätkö ne ole mainiot? Koko Pariisilla on ollut hauskaa. Enkä minä ole nähnyt heidän nenänpäätäänkään!"

Duroy ei ollut niitä lukenut, mutta hän otti lehden, jossa hänen silmäänsä osui pitkä artikkeli: "Intia ja Kiina." Hän lukaisi sen läpi Saint-Potinin osoittaessa hänelle sormellaan mielenkiintoisimpia paikkoja.

Forestier tuli puhkuen sisään, kasvoillaan kiirehtivä ja huolestunut ilme:

"Hyvä on, tarvitsen teitä molempia."

Ja hän mainitsi joukon poliittisia uutisia, joista heidän oli otettava selko vielä samana iltana.

Duroy ojensi hänelle artikkelinsa.

"Tässä on jatko Algerian juttuun."

"Mainiota! Anna tänne! Minä vien sen johtajalle."

Siinä kaikki.

Saint-Potin otti uudelleen virkaveljensä mukaansa, ja kun he tulivat eteiseen, hän kysyi:

"Oletteko käynyt kassassa?"

"En. Minkä tähden?"

"Minkä tähden? Hakemassa palkkaanne! Nähkääs on aina parasta ottaa kuukausi etukäteen. Eihän voi tietää, mitä tapahtuu."

"Mutta... en todellakaan pyydä parempaa.

"Minä esittelen teidät kassanhoitajalle. Hän ei rettelöi. Hän on reilu mies."

Ja Duroy meni nostamaan palkkansa, kaksisataa frangia, sekä kaksikymmentäkahdeksan frangia edellisen päivän artikkelistaan. Nämä rahat sekä hänen rautatieltä saamansa kuukausipalkan jätteet tekivät yhteensä kolmesataa neljäkymmentä frangia.

Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa rikas määräämättömäksi ajaksi.

Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin. Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja hienouden avulla omalle lehdelleen.

Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi eräälle kontrollöörille:

"Nimeni on Georges Duroy, _La Vie Françaisen_ toimittaja. Olin täällä äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."

Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä. Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:

"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän kyllä järjestää asianne."

Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.

Nainen tuli hänen luokseen: "Päivää, rakkaani, kuinka voit?"

"Erittäin hyvin! Entä sinä itse?