Part 27

Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin! Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut hänen kevyen nukensielunsa.

Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.

Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.

Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi panna kovan kovaa vastaan.

Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.

Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.

Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.

Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.

Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!

Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella meriministeriön pilaririvien eteen.

Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma särkyy. Hän ei tule."

Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.

Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"

"Tekö se olette, Suzanne?"

"Minä juuri."

Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki lakkaamalta: "Ah,... tekö se olette... tekö se olette... tulkaa sisään."

Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille: "Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Suzanne huohotti kykenemättä ensin puhumaan mitään.

Du Roy kysyi: "No kuinka se tapahtui?"

Melkein pyörtymäisillään Suzanne kuiskasi:

"Oh, se oli kauheaa, varsinkin äidin luona."

Du Roy tuli levottomaksi ja alkoi vavista.

"Äitinne? Mitä hän sanoi? Kertokaa!"

"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani, jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin, etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin, että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä nyt olen. Minne menemme?"

Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!

Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja Bonnières’in välillä."

Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei minkäänlaisia!"

Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy kyllä perillä."

Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.

Hän kysyi pelästyneenä: "Miten on laitanne, pienokaiseni?"

Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."

* * * * *

Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.

Kun Suzanne oli mennyt huoneesta, rouva Walter jäi kahden miehensä kanssa.

Hän kysyi, epätoivoissaan ja murtuneena:

"Hyvä Jumala! Mitä tämä merkitsee?"

Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"

Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin, tässä on nyt palkkiosi!"

Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?... Minäkö olisin häntä houkutellut?"

Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää pyytämättä häntä tulemaan tänne?"

Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni kauppapuodissa."

Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.

Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen, oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.

Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!

Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille, ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut kiskaista pois.

Olisi mahdotonta elää ilman Georgesia. Ennemmin hän vaikka kuolisi.

Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi, tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui tietämättömyydestään.

Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään Suzannen ja kysyn häneltä."

Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä vuoteessa.

Hän kysyi pelästyneenä:

"No, kuinka on laitasi?"

Rouva Walter änkytti:

"Oletko nähnyt Suzannea?"

"Minäkö? En. Kuinka niin?"

"Hän on... hän on... poissa. Hän ei ole huoneessaan."

Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.

Nähtyään sen hän ymmärsi asian heti. Suzanne oli paennut.

Herra Walter vaipui nojatuoliin ja laski lampun lattialle eteensä.

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi: "No?"

Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia vihaan, hän vaikeroi:

"Liian myöhään. Hän on saanut tytön. Me olemme hukassa."

Rouva Walter ei ymmärtänyt.

"Kuinka? Hukassa?"

"Tietysti. Nyt Suzannen on pakko mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Walter päästi eläimellisen äänen:

"Hänen kanssaan! Ei koskaan! Sinä olet järjiltäsi!"

Walter vastasi surullisesti:

"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei tarvitse saada tietää asiasta mitään."

Rouva Walter toisteli kauhean liikutuksen järkyttämänä:

"Ei koskaan! Hän ei koskaan saa Suzannea! En ikinä anna suostumustani."

Murtuneena Walter mumisi:

"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi meidän on taivuttava heti."

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi yhä:

"Ei! Ei! En suostu koskaan!"

Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on meitä puijannut... Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että ministeri."

Rouva Walter selitti, korostaen villin tarmokkaasti sanojaan:

"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa... Ymmärrätkö... en koskaan!"

Walter suuttui ja alkoi käytännöllisenä miehenä puolustaa Bel-Amia:

"Vaikene nyt jo... Sanonhan, että se on välttämätöntä... ehdottomasti välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua. Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää, kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."

Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa. Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:

"Hän ei saa... minä... en... tahdo!"

Walter nousi, otti lampun ja jatkoi:

"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin... te olette tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen... Se on välttämätöntä."

Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen, yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi huoneeseensa.

Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua, saada apua.

Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä. Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi, ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.

Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän tännekään voinut jäädä.

Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."

Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan. Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.

Tämä salonki oli kuin jonkinlainen kappeli keskellä harvinaisia puita.

Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna, tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.

Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta, muodottomilta pedoilta.

Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan hänestä, ja lankesi polvilleen.

Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja, intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.

Rouva Walter sopersi: "Jeesus... Jeesus... Jeesus!" Ja myös Georges’in nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!

Rouva Walter hoki: "Jeesus... Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä... tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa... oli yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen, tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.

Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja sammui.

Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa rakkauttaan.

Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa, jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten, kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista ja uuvuttavista trooppisista kasveista.

Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä. Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti itkuun.

Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi tyttärensä käden nuorelle miehelle.

Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä, jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta, mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.

Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.

Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin aikaa näkymättömissä.

He olivat viettäneet kuusi päivää Seinen rannalla La Roche-Guyonissa.

Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.

Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero, vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli niin hauska olla vaimonne!"

10

Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla, olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:

"Sinä siis menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa?"

Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt sitä?"

Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni kertoi sen minulle tänä aamuna."

Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään. Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.

Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta kiihtyneenä:

"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi. Sinä olet petkuttaja!"

Georges kysyi:

"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä on?"

Rouva de Marelle mutisi vavisten:

"Oh, sinä olet hyvin viekas ja vaarallinen!"

Georges rupesi jälleen nauramaan:

"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:

"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."

Georges’in kasvot vetäytyivät arvokkaisiin ryppyihin:

"Pyydän sinua harkitsemaan mitä sanoja käytät."

Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"

Georges nousi huulet vavisten:

"Vaikene, tai ajan sinut täällä ulos!"

Clotilde sopersi:

"Ajat minut ulos... minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä... sinä... sinä?"

Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä, aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi, tuli niin että paukkui:

"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä... Kuka sen edelleenkin piti?... Se olin minä... Ja sinä tahdot ajaa minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi naimisiin..."

Georges tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä:

"Älä puhu hänestä! Kiellän sen!"

Coltilde huusi:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan, tiedän sen!"

Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan, nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti kihelmöimään lyömisen halusta.

Hän toisti:

"Vaikene... varo itseäsi... vaikene..." Ja hän ravisti Clotildea kuin ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.

Clotilde ulvoi, hattu vinossa, suu auki, silmät sekaisina:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä kerran:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt miestä.

Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli valittavia kirkaisuja.

Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien katsomaan, mitä Clotilde teki.

Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään permannolla ja itki hiljaa.

Du Roy kysyi:

"Joko pian lopetat vetistelemisesi?"

Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.