Part 28

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta: "Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."

Hän lähti, sulki oven, meni portinvartijan luokse ja sanoi:

"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista, niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."

Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.

Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin, että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.

Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen tyttärensä luostariin.

Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.

Syyskuun alkupäivinä _La Vie Française_ ilmoitti, että paroni Du Roy de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin pysyessä toimeenpanevana johtajana.

Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia, taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.

Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää _La Vie Françaisesta_ puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.

_La Vie Françaisen_ päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien pikku-uutisosastoissa.

Vihkiäiset tapahtuivat kirkkaana syyspäivänä.

Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle, että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.

Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja naimajuhliinsa.

Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.

Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle, saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt keräytyi joka hetki.

Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän äärimmäisille tuoleille.

Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa, sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin, mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.

Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista, joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.

Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat, juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.

Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.

"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä." Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.

Rival kysyi: "Tiedättekö, minne hänen entinen vaimonsa on joutunut?"

Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta... on olemassa eräs mutta... jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän, että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."

Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan, kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron jälkeen?"

Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan naimisissa."

"Miten niin?"

"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."

Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä, jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin, ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he pitivät itseään.

Rival jatkoi:

"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu toisilleen?"

"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään. Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla. Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti, itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas, ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän jos kukaan osaa hillitä itsensä!"

Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.

Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa. Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.

Suzanne muistutti vieläkin lelua, herkullista, kukin koristettua lelua.

Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.

Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena. Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina nenällä.

Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät tanssimestarilta opituilta.

Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin. Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.

Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.

Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.

Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei tuntenut.

Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää, kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta. Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.

Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti varakreivitär de Percemuriä.

Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne, markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano, ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat, ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.

Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia, rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.

Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.

Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra, niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.

Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.

Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä? Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua, sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja polttava kuin avoin haava.

Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään! Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"

Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu hän on!"

Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte, johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on kaunis esimerkki annettavananne..."

Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.

Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan, mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.

Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa vastavihittyjen kunniaa.

Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja, jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille, hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja, ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi maailmaksi.

Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat. Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen voiton.

Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.

Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku. Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin: "Olette hyvin rakastettava."

Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään, heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana rakastajatar."

Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan. Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä, olen sinun!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin näkemiin, herra."

Georges vastasi iloisesti: "Pikaisiin näkemin, rouva."

Ja rouva de Marelle poistui.

Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon lävitse.

Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin, pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt ketään. Hän ajatteli vain itseään.

Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan, kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.

Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.