Part 26

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle ja veivät hänet Coq-Faisanin, erään tämän kaupunginosan suosiman keskisäädynravintolan edustalle. Georges meni ravintolaan ja söi hitaasti katsahtaen silloin tällöin kelloaan. Hän joi kahvinsa, otti kaksi lasia konjakkia ja sytytti levollisesti hyvän sikarin. Kun kello tuli puoli kahdeksan, hän meni ulos, otti toisen ajurin ja ajoi sillä erään rue La Rochefoucauld’illa olevan talon eteen.

Kysymättä portinvartijaa hän kapusi talon kolmanteen kerrokseen ja tiedusteli ovea avaavalta palvelustytöltä: "Onko Guilbert de Lorme kotona?"

"Kyllä, herra."

Tyttö ohjasi hänet salonkiin, jossa hän sai odottaa hetken. Sitten huoneeseen astui pitkä, kunniamerkkinauhan koristama sotilaallisen näköinen herrasmies, jonka tukka oli harmaa, vaikka hän vielä oli nuori.

Du Roy tervehti ja sanoi sitten: "Kuten arvasittekin, herra komissaari, vaimoni syö parhaillaan päivällisiä rakastajansa kanssa eräässä kalustetussa huoneistossa, jonka he ovat vuokranneet rue des Martyrs’n varrelta."

Virkamies kumarsi: "Olen käytettävissänne."

Georges jatkoi: "Aikaahan on kello yhdeksään asti, vai kuinka? Teillähän ei ole sen kellonlyönnin jälkeen oikeutta tunkeutua yksityiseen huoneistoon toteamaan aviorikosta?"

"Aivan niin, kello seitsemään talvella ja kello yhdeksään maaliskuun viimeisestä päivästä. Tänään on huhtikuun viides, ja meillä on siis aikaa kello yhdeksään asti."

"No, herra komissaari, minulla on tuolla alhaalla vaunut. Voimme ottaa mukaamme ne konstaapelit, jotka seuraavat teitä, ja sitten odotamme hetken oven ulkopuolella. Mitä myöhemmin tulemme, sitä suurempi mahdollisuus meillä on yllättää heidät verekseltään."

"Kuten haluatte, herra."

Komissaari poistui huoneesta ja tuli takaisin yllään päällystakki, joka kätki hänen kolmivärisen virkanauhansa. Hän väistyi sivulle antaakseen sanomalehtimiehen mennä edellään. Mutta sanomalehtimies, jonka ajatukset pyörivät jossakin muussa, kieltäytyi menemästä edellä ja hoki hajamielisenä: "Teidän jälkeenne... teidän jälkeenne."

Virkamies sanoi: "Menkää toki, herra, minähän olen täällä kotonani."

Du Roy meni silloin kumartaen hänen edellään ovesta.

He ajoivat ensin poliisiasemalle noutaakseen kolme siviilipukuista konstaapelia, jotka odottivat heitä, sillä Georges oli päivällä etukäteen ilmoittanut illalla tapahtuvasta yllätyksestä. Yksi miehistä kapusi kuskin viereen, ja muut kaksi asettuivat vaunuihin, jotka nyt lähtivät ajamaan kohti rue des Martyrs’iä.

Du Roy sanoi: "Minulla on pohjapiirros. Huoneisto on kolmannessa kerroksessa. Ensin tullaan pieneen eteiseen, ja sisin huone on sänkykamari. Huoneistoon kuuluvat kolme huonetta ovat peräkkäin, eikä ole olemassa mitään käytävää, josta voisi päästä pakoon. Aivan lähellä asuu seppä, ja hän on valmiina tulemaan apuun teidän määräyksestänne."

Heidän tullessaan talon edustalle kello oli vain neljänneksen yli kahdeksan. He odottivat hiljaa parikymmentä minuuttia. Mutta kuullessaan kellon lyövän kolme neljännestä Georges sanoi: "Menkäämme sisään." Ja he menivät porraskäytävään välittämättä ovenvartijasta, joka muuten ei heitä huomannutkaan. Yksi konstaapeleista jäi kadulle vartioimaan uloskäytävää.

Toiset neljä herrasmiestä pysähtyivät kolmannessa kerroksessa, ja Du Roy pani korvansa ovea vasten ja katsoi sitten sisään avaimenreiästä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän soitti.

Komissaari sanoi apulaisineen: "Te jäätte tänne, kunnes kuulette merkin."

Ja he odottivat. Parin kolmen minuutin kuluttua Georges veti uudelleen kellonnauhasta useita kertoja peräkkäin. He kuulivat jonkin äänen sisältä ja sitten kuului kevyitä askelia. Joku tuli kuuntelemaan. Silloin sanomalehtimies koputti etusormensa rystysellä kovasti ovilasiin.

Ääni, naisen ääni, joka koetti pysyä tuntemattomana, kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisiupseeri vastasi: "Avatkaa lain nimessä."

Ääni toisti: "Kuka siellä?"

"Poliisikomissaari. Avatkaa! Muuten särjen oven."

Ääni jatkoi: "Mitä tahdotte?"

Du Roy vastasi: "Minä täällä! Ei kannata temppuilla!" Kevyet askelet, paljaiden jalkojen askelet, poistuivat ja tulivat takaisin muutaman sekunnin kuluttua.

Georges sanoi: "Ellette avaa, niin iskemme oven säpäleiksi." Hän tarttui messinkiseen ovenkahvaan ja painoi hitaasti olkapäällään. Kun kukaan ei vastannut, hän töytäisi ovea niin voimakkaasti, että vanha lukkorähjä särkyi, irrottuneet ruuvit lensivät irti puusta, ja nuori mies oli vähällä kaatua Madeleinen päälle. Tämä seisoi eteisessä yllään vain paita ja hame, tukka epäjärjestyksessä, jalat paljaina ja kynttilä kädessä.

Du Roy huusi: "Se on hän! Nyt hän on klikissä!" Ja hän syöksyi huoneistoon. Komissaari, joka oli ottanut hatun päästään seurasi jäljessä. Ja kauhistunut nuori nainen tuli heidän perässään valaisten tietä kynttilällä.

He menivät läpi ruokasalin, jonka pöydällä vielä oli aterian jätteitä: tyhjiä samppanjapulloja, avonainen hanhenmaksatölkki, kaluttuja kanankoipia ja puoliksi syötyjä leivänviipaleita. Astiakaapin päällä oli kaksi lautasta tyhjine osterinkuorineen.

Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.

Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa, eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän, tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.

Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.

Komissaari kääntyi nopeasti ja katsoi Madeleinea suoraan kasvoihin:

"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty vaimo?"

Madeleine vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin olen, herra."

"Mitä teette täällä?"

Madeleine ei vastannut.

Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti. Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin minun on pakko itse ottaa selko asiasta."

Sängystä, peitteen alta, häämöttivät jonkun vartalon ääriviivat.

Komissaari lähestyi sänkyä ja huusi: "Hyvä herra."

Sängyssä oleva mies ei liikahtanut. Hän näytti makaavan selkä huoneeseen päin ja pää kätkettynä tyynyn alle.

Poliisiupseeri kosketti jotakin, joka näytti olevan olkapää, ja toisti: "Älkää pakottako minua, pyydän, käyttämään väkivaltaa."

Mutta mies pysyi edelleenkin liikkumattomana kuin hän olisi ollut kuollut.

Du Roy, joka oli kiivaasti astunut sängyn luo, tempaisi peitteen pois, heitti tyynyn menemään ja paljasti herra Laroche-Malhieun lyijynharmaat kasvot. Hän kumartui ministerin ylitse ja, vavisten halusta tarttua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, sähisi hampaittensa välitse: "Rohjetkaa nyt edes vastata inhottavasta menettelystänne!"

Virkamies kysyi jälleen: "Kuka olette?" Kun pelästynyt rakastaja ei vastannut, hän jatkoi: "Olen poliisikomissaari ja velvoitan teidät sanomaan nimenne."

Georges, jota eläimellinen viha tärisytti, huusi: "Vastatkaa pelkuri, roisto, tai minä ilmoitan nimenne!"

Silloin sängyssä oleva mies sopersi: "Herra komissaari, teidän ei tule antaa tuon miehen loukata minua. Hänen kanssaan vaiko teidän minun on selvitettävä tämä asia? Teillekö vai hänelle minun on vastattava?"

Häneltä näytti loppuneen sylki suusta.

Poliisiupseeri vastasi: "Teidän on vastattava minulle, vain minulle. Kysyn teiltä, kuka te olette?"

Toinen vaikeni. Hän piti lakanaa kaulaansa vasten ja pyöritti pelästyneitä silmiään. Hänen ylöspäin kierretyt viiksensä vaikuttivat aivan mustilta hänen kalmankalpeita kasvojaan vasten.

Komissaari jatkoi: "Ette halua vastata? Silloin minun on pakko pidättää teidät. Olkaa joka tapauksessa hyvä ja nouskaa vuoteesta. Kuulustelen teitä, kun olette pukeissanne."

Ruumis liikahti sängyssä, ja pääpuolesta kuului kuiskaus: "Mahdotonta, en voi teidän läsnäollessanne."

Virkamies kysyi: "Miksi ette?"

Toinen änkytti: "Koska... koska... koska olen aivan alasti."

Du Roy purskahti pilkalliseen nauruun ja otti lattialle pudonneen paidan, jonka hän heitti sänkyyn huutaen: "Tuossa on... nouskaa... Koska olette voinut riisuutua vaimoni läsnäollessa, niin kaiketi voitte pukeutua minun läsnäollessani."

Sitten hän käänsi selkänsä ja meni uunin luokse.

Madeleine oli saanut takaisin kylmäverisyytensä, ja kun hän näki kaiken olevan hukassa, hän oli valmis mihin tahansa. Hänen silmänsä kiiluivat ivallista uhmaa. Hän kiersi kokoon kappaleen paperia ja sytytti kuin suurta juhlaa varten kymmenen vahakynttilää, jotka seisoivat kurjien jalkojensa kannattamina uuninkulmalla. Sitten hän nojautui uunia vasten ja ojensi hiillosta kohden toisen paljaista jaloistaan, niin että löysänä vyötäröltä roikkuva hame nousi ylös takaa. Sitten hän otti savukkeen paperisesta rasiasta, sytytti sen ja alkoi polttaa.

Komissaari oli tullut takaisin hänen luokseen odottaessaan hänen rikostoverinsa pukeutumista.

Madeleine kysyi julkeasti: "Harjoitatteko useinkin tällaista ammattia, herra?"

Poliisiupseeri vastasi vakavasti: "Mahdollisimman harvoin, rouva."

Madeleine hymyili vasten hänen silmiään: "Siinä tapauksessa onnittelen teitä, sillä virkanne ei ole siisti."

Miestään hän ei ollut näkevinäänkään.

Mutta sängyssä oleva herra pukeutui. Hän oli vetänyt housut jalkaansa, solminut kengännauhansa ja lähestyi nyt liivejään napittaen.

Poliisiupseeri kääntyi hänen puoleensa:

"Nyt, herra, ehkä haluatte sanoa minulle, kuka olette."

Toinen ei vastannut.

Komissaari sanoi: "Olen pakotettu pidättämään teidät."

Silloin herrasmies huudahti kiivaasti: "Älkää koskeko minuun. Olen loukkaamaton!"

Du Roy hyökkäsi nyt esiin aivan kuin iskeäkseen hänet maahan ja sähähti päin hänen kasvojaan: "Te olette joutunut kiinni itse teosta... itse teosta. Voin antaa vangita teidät, jos haluan... niin, vangita!"

Ja sitten hän lisäsi vapisevin äänin: "Mies on Laroche-Mathieu, ulkoministeri."

Poliisikomissaari horjahti pelästyneenä ja änkytti: "Todellako, todellako? Ettekö, hyvä herra, sentään itse sanoisi, kuka te olette?"

Herrasmies epäröi hetken ja sanoi sitten lujasti: "Tällä kertaa tuo roisto ei ole valehdellut. Olen todella Laroche-Mathieu, ministeri."

Sitten hän näytti sormellaan Georgesin rintaa, jossa pienen punaisen liekin kaltaisena kiilsi kapea nauha, ja lisäsi: "Ja tuo konna on saanut minulta tuon ritarimerkin, jota hän kantaa rinnassaan."

Du Roy oli tullut tuhkanharmaaksi. Kiihkeällä liikkeellä hän repäisi tuon nauhanpätkän napinreiästään ja heitti sen uuniin: "Tuon arvoisena pidän koristusta, jonka on antanut teidän kaltaisenne sika."

He seisoivat vastatusten silmä silmää vasten, vihasta kiehuen ja kädet nyrkissä. Toinen oli laiha, ja hänen viiksensä uhosivat ylöspäin, toinen taas oli lihava, ja hänen viiksensä törröttivät sekaisina ja sikin sokin.

Komissaari kiiruhti heidän väliinsä ja erotti heidät: "Hyvät herrat, te häpäisette itsenne, unohdatte arvokkuutenne!"

Molemmat herrat vaikenivat ja kääntyivät erilleen toisistaan. Madeleine seisoi koko ajan liikkumattomana ja poltteli hymyillen savukettaan.

Poliisiupseeri jatkoi: "Herra ministeri, olen yllättänyt teidät ollessanne täällä kahden kesken rouva Du Royn kanssa; hän oli melkein alasti ja te vuoteessa. Vaatteenne olivat hajallaan epäjärjestyksessä pitkin huonetta. Siinä on riittävästi todistuksia siitä, että on tapahtunut aviorikos. Ette voi kieltää. Mitä voitte vastata?"

Laroche-Mathieu murahti: "Minulla ei ole mitään sanottavaa, tehkää velvollisuutenne."

Komissaari kääntyi nyt Madeleinen puoleen: "Tunnustatteko, rouva, että tämä herra on rakastajanne?"

Madeleine selitti häpeämättä: "En kiellä. Hän on rakastajani!"

"Se riittää."

Virkamies teki joitakin muistiinpanoja huoneen kunnosta ja kalustuksesta. Ministeri, joka oli pukeutunut valmiiksi ja odotti nyt päällystakki käsivarrella, kysyi komissaarin lopetettua kirjoittamisensa.

"Tarvitsetteko minua vielä, herra komissaari. Mitä minun on tehtävä? Voinko poistua?"

Du Roy katsahti häneen ja nauroi hävyttömästi: "Miksi poistuisitte? Me olemme lopettaneet. Voitte mennä sänkyyn takaisin, me jätämme teidät rauhaan."

Sitten hän kosketti sormellaan poliisiupseerin hihaa.

"Nyt lähdemme herra komissaari, meillä ei ole täällä enää mitään tekemisiä."

Hieman hämmästyneenä poliisiupseeri seurasi häntä, mutta makuuhuoneen ovella Georges pysähtyi antaakseen hänen mennä edellä. Toinen kieltäytyi kohteliaasti.

Du Roy oli itsepintainen: "Teidän jälkeenne, pyydän." Komissaari sanoi: "Teidän jälkeenne." Silloin sanomalehtimies kumarsi ja sanoi ivallisen kohteliaasti: "Nyt on teidän vuoronne, herra komissaari, minähän olen täällä melkein kuin kotonani."

Sitten hän sulki varovasti oven kasvoillaan säädyllisen hienostunut ilme.

Tuntia myöhemmin Georges saapui _La Vie Françaisen_ toimitukseen.

Johtaja Walter oli jo siellä, sillä hän johti ja valvoi edelleenkin huolellisesti lehteään, joka nyt oli päässyt suunnattomaan vauhtiin ja suuresti edisti hänen pankkinsa yhä kasvavia rahakeinotteluja.

Johtaja kohotti päätään ja kysyi: "Kas, te olette täällä? Minkä tähden olette niin kummallisen näköinen? Miksi ette tullut meille päivälliselle? Missä olette ollut?"

Nuori mies, joka oli varma sanojensa vaikutuksesta, selitti, korostaen jokaista sanaa:

"Olen kukistanut ulkoministerin."

Toinen luuli hänen laskevan leikkiä.

"Kukistanut... Mitä tarkoitatte?"

"Olen kaatanut hallituksen. Ei muuta. Olikin jo aika ajaa pellolle se hylky."

Ukko luuli, että hänen kronikoitsijansa oli humalassa. Hän mutisi: "No, no, lörpöttelette turhia."

"En lainkaan. Yllätin juuri herra Laroche-Mathieun itse teosta vaimoni kanssa. Poliisikomissaari on todennut rikoksen. Ministeri on kukistunut."

Walter työnsi ällistyneenä silmälasinsa otsalleen ja kysyi: "Ettehän vain tee minusta pilaa?"

"En ollenkaan. Vieläpä aion kirjoittaa pienen pätkänkin tästä jutusta."

"Mutta mihin oikeastaan pyritte?"

"Tahdon kukistaa huijarin, roiston, yhteiskunnan pahantekijän!" George laski hattunsa tuolille ja lisäsi: "Varotkoot itseään ne, jotka asettuvat tielleni. Minä en koskaan anna anteeksi."

Johtaja ei vieläkään oikein ymmärtänyt. Hän mumisi: "Mutta... vaimonne?"

"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin Forestier-vainajalle."

"Aiotte ottaa avioeron?"

"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt selvä. Olen tilanteen herra."

Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."

Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa... Minulla on vähän omaisuutta. Aion lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin vartioida tuota vehkeilijätärtä."

Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli aisankannattaja... hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."

Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."

Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."

Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. _La Vie Françaisella_ ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää häntä."

Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".

9

Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu. Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä huviretki jonakin päivänä ennen eroa.

Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.

Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa. Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta edellisenä iltana.

Ajettiin neliä pitkin Champs-Elysées’tä ja sitten läpi Boulognen metsän.

Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut. Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.

Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin puolella.

Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.

Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan". Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.

Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja onnellinen.

Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään terassille.

Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly rehevän lehtimetsän peittoon.

Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen terävä kirkontorni.

Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa. Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."

Sitten lähdettiin hitaasti kävelemään ja nauttimaan näköalasta.

Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan mielettömästi."

Suzanne kuiskasi: "Ja minä teitä, Bel-Ami."

Georges jatkoi: "Ellen saa teitä vaimokseni, lähden ainaiseksi Pariisista ja koko maasta."

Suzanne vastasi: "Mutta kysykää sentään isältä. Ehkä hän suostuu."

Georges teki kärsimättömän eleen: "Ei, sanon teille kymmenennen kerran, ettei se kannata. Hän sulkee minulta ovensa, hän ajaa minut lehdestä, emmekä me saa enää edes nähdä toisiamme. Se olisi minun kosintani viehättävä tulos. Teidät on luvattu markiisi de Cazolles’ille. Toivotaan vain, että vihdoin vastaatte: 'Kyllä'. Ja odotetaan."

Suzanne kysyi: "Mitä sitten on tehtävä?"

Georges epäröi katsellen tyttöä sivulta: "Rakastatteko minua niin paljon, että voisitte tehdä jonkin mielettömyyden?"

Suzanne vastasi päättäväisesti:

"Rakastan."

"Suuren mielettömyyden?"

"Niin."

"Suurimman kaikista mielettömyyksistä?"

"Niin."

"Onko teillä tarpeeksi rohkeutta uhmataksenne isäänne ja äitiänne?"

"On."

"Oikeinko totta?"

"Niin."

"Hyvä. On yksi keino, yksi ainoa! Asian täytyy saada alkunsa teistä eikä minusta. Te olette hemmoteltu lapsi, teillä on lupa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan ihmettele rohkeutta, jos te sitä osoitatte. Kuulkaa siis. Kun tulette tänä iltana kotiin, niin menkää ensin äitinne luo, kun hän on aivan yksinään. Ja hänelle te tunnustatte, että haluatte mennä kanssani naimisiin. Hän tietysti kiihtyy suunnattomasti, suuttuu kovasti..."

Suzanne keskeytti: "Oh, äiti kyllä suostuu!"

Georges jatkoi kiivaasti: "Ei. Ette tunne häntä. Hän suuttuu ja raivostuu vielä enemmän kuin isänne. Saattepa nähdä, että hän kieltää. Mutta pitäkää puolenne älkääkä taipuko. Sanokaa yhä uudelleen ja uudelleen, että tahdotte mennä naimisiin vain minun kanssani, ei kenenkään muun kuin minun kanssani. Teettekö sen?"

"Teen."

"Ja kun olette ollut äitinne luona, niin menette isänne luokse ja ilmoitatte hyvin vakavana ja hyvin päättäväisen näköisenä saman asian."

"Hyvä, hyvä. Entä sitten?"

"Ja sitten alkaa asian vakava puoli. Jos olette oikein päättänyt, oikein, oikein, oikein päättänyt tulla vaimokseni, niin... rakas, rakas pikku Suzanne... niin minä tulen... ryöstämään teidät!"

Suzanne aivan horjahti riemusta ja oli vähällä taputtaa käsiään: "Oh, mainiota! Te ryöstätte minut! Koska te ryöstätte minut?"

Yöllisten naisenryöstöjen koko vanha romantiikka, postivaunut, majatalot, kaikki kirjojen kertomat viehättävät seikkailut vilahtivat salamannopeasti tytön sielun silmien ohitse hurmaavana unena, joka nyt oli vähällä toteutua. Hän toisti: "Koska te ryöstätte minut?"

Georges vastasi hyvin hiljaa: "Tänä iltana... ensi yönä." Suzanne kysyi vavisten: "Minne me menemme?"

"Se on minun salaisuuteni. Mutta ajatelkaa, mitä teette. Ajatelkaa, että sellaisen paon jälkeen voitte vain tulla vaimokseni! Se on ainoa keino, mutta se on... se on hyvin vaarallinen... teille."

Suzanne selitti: "Olen tehnyt päätökseni... Missä voin tavata teidät?"

"Pääsettekö talosta ulos yksinänne?"

"Kyllä. Osaan avata pienen portin."

"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."

"Tulen sinne."

"Aivan varmasti?"

"Aivan varmasti."

Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"

"Oh, en!"

"Tuliko isänne kovin vihaiseksi, kun vastasitte kieltävästi?"

"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."

"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."

"Niin aion ollakin."

Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta. Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne... Georges’n kanssa!... Hänet ryöstettäisiin!... Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä. Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?

Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami siellä puuhailette?"

He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian oltaisiin.

Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä kotiin.