Part 25

Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa, että te olette korvaamaton ystävä."

Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea. Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on aina pysytettävä erillään."

Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."

"Päätetty."

Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee sentään jotakin, kun on liikeälyä."

Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla tai toisella."

Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."

Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen suusta.

Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä, laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä paljon vähemmän.

Du Roy huudahti:

"Sekalainen seurakunta!"

Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.

Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä kammiossa.

Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä. Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan: "Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät siitä, mitä ihmiset sanovat."

Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut tungoksessa.

Du Roy kysyi: "Onko Laurine yhä vihainen minulle?"

"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta puhutaan, hän menee tiehensä."

Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.

Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:

"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle huoneeni."

Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.

Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan. Kuulkaa, on välttämätöntä... aivan välttämätöntä, että saan puhua kanssanne tänä iltana... tai muuten... tai muuten... ette tiedä, mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"

Du Roy vastasi ylhäisesti:

"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne paikassa."

He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin, joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.

Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto, täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää, nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien häikäisevästä valosta.

Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo. Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter, käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:

"Ah, vihdoinkin tulet! Haluatko ihan surmata minut?"

Du Roy vastasi levollisesti:

"Pyydän, ei mitään kohtauksia, tai menen heti tieheni."

Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren miehen suuta hipoen:

"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."

Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani toimeen jonkin kohtauksen."

"Minulla ei ole rakastajatarta."

"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta, että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."

Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.

Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:

"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden. Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."

Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin rintamuksille ja kuiskasi:

"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."

"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."

Rouva Walter sopersi:

"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä yksi suudelma... viimeinen."

Georges kielsi lempeästi.

"Ei, meidän on pidettävä sopimuksemme."

Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:

"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki..."

Du Roy halusi kieltäytyä: "Ei, noita rahoja en ota vastaan."

Rouva Walter kiihtyi: "Oh, et tahdo tehdä minulle enää edes sitä palvelusta! Nehän ovat sinun, vain sinun! Ellet ota niitä, niin heitän ne katuojaan. Ethän sentään sitä tahdo, Georges?"

Du Roy otti tuon pienen käärön ja työnsi sen taskuunsa.

"Meidän täytyy mennä sisään", hän sanoi. "Sinä voit saada keuhkotulehduksen."

Rouva Walter mutisi: "Olisikin parempi, jos saisin kuolla." Hän tarttui Du Royn käteen, suuteli sitä intohimoisesti, hurjistuneen epätoivoisesti ja lähti sitten juoksemaan taloa kohden.

Du Roy palasi hitaasti ja miettiväisenä takaisin. Hän tuli talvipuutarhaan pää pystyssä ja hymy huulilla.

Hänen vaimonsa ja Laroche eivät enää olleet siellä. Vierasjoukot alkoivat huveta. Nähtävästi ei aiottu jäädä tanssiin. Hän huomasi Suzannen, joka kulki käsityksin sisarensa kanssa. He tulivat molemmat hänen luokseen pyytääkseen häntä tanssimaan ensimmäisen katrillin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa.

Du Roy hämmästyi:

"Vielä yksi, kuka hän on?"

Suzanne vastasi vähän pahanilkisesti:

"Hän on eräs sisareni uusi ystävä."

Rose punastui ja sopersi:

"Sinä olet paha, Suzanne. Ei hän ole enemmän minun kuin sinunkaan ystäväsi."

Du Roy hymyili: "Kyllä ymmärrän."

Rose käänsi heille vihoissaan selkänsä ja katosi.

Du Roy tarttui tuttavallisesti toisen tytön käsivarteen ja sanoi hyväilevällä äänellään: "Kuulkaahan, pikkuiseni, pidättekö minua ystävänänne?"

"Tottakai, Bel-Ami."

"Luotatteko minuun?"

"Täydellisesti."

"Muistatteko, mitä äsken teille sanoin?"

"Mistä asiasta?"

"Naimisiinmenostanne, tai oikeammin siitä miehestä, joka menee naimisiin kanssanne."

"Kyllä muistan."

"No, lupaatteko minulle erään seikan?"

"Kyllä. Mutta minkä seikan?"

"Että kysytte joka kerran minulta neuvoa, kun joku pyytää kättänne, ja ettette hyväksy ketään, ennen kuin olette kuullut minun mielipiteeni."

"Lupaan kernaasti."

"Tämä on meidän kahden salaisuus. Ei sanaakaan tästä isällenne tai äidillenne!"

"Ei sanaakaan."

"Vannotteko sen?"

"Vannon."

Rival saapui huolestuneen näköisenä: "Neiti, isänne on kysellyt teitä tanssiin."

Suzanne sanoi: "Tulkaa, Bel-Ami."

Mutta Du Roy kieltäytyi, sillä hän oli päättänyt heti lähteä kotiin saadakseen olla yksinään ja ajatella. Hän oli saanut kokea liian paljon uutta, ja hän ryhtyi etsimään vaimoaan. Hetken kuluttua hän näki hänet tarjoiluhuoneessa juomassa suklaata kahden tuntemattoman herrasmiehen seurassa. Madeleine esitti miehensä mainitsematta herrojen nimiä.

Hetken kuluttua Du Roy kysyi:

"Joko lähdemme?"

"Kuten haluat."

Madeleine otti hänen käsivartensa, ja he kulkivat salonkien lävitse, joissa ihmisjoukot alkoivat harventua.

Madeleine kysyi: "Missä rouva Walter on? Haluaisin sanoa hyvästi."

"Se on tarpeetonta. Hän vain koettaisi saada meidät jäämään tanssiaisiin, ja minä puolestani olen saanut tarpeekseni."

"Se on totta, olet oikeassa."

He olivat vaiti koko matkan. Mutta heti tultuaan huoneeseensa Madeleine sanoi hymyillen, riisumatta edes harsoaan:

"Etpä tiedä, mikä yllätys minulla on sinulle."

Du Roy murahti äreästi:

"Mikä sitten?"

"Arvaa!"

"En viitsi vaivautua."

"No! Ylihuomenna on tammikuun ensimmäinen päivä."

"Niin on."

"Silloin annetaan uudenvuodenlahjoja."

"Aivan oikein."

"Tässä on sinun lahjasi. Laroche antoi sen sinulle äsken." Hän antoi Du Roylle pienen mustan laatikon, joka muistutti jalokivirasiaa.

Du Roy avasi sen välinpitämättömästi ja näki Kunnialegioonan ristin.

Hän kalpeni hiukan, mutta hymyili sitten ja sanoi: "Olisin mieluummin ottanut kymmenen miljoonaa. Tämä ei maksa hänelle paljoakaan."

Madeleine oli odottanut ilonpurkausta ja loukkautui nyt hänen kylmyydestään:

"Sinä olet todella kummallinen. Sinulle ei kelpaa nykyään mikään."

Du Roy vastasi levollisesti: "Mies lyhentää vain velkaansa. Hän on velkaa minulle paljon enemmän."

Madeleine ihmetteli hänen äänensävyään ja jatkoi: "Se on kuitenkin sievä saavutus sinun iälläsi."

Du Roy selitti: "Kaikki on suhteellista. Olisin tänään voinut saavuttaa enemmänkin."

Hän otti rasian ja pani sen avoimena uuninkulmalle sekä katseli hetken siinä olevaa kimaltelevaa tähteä. Sitten hän jälleen sulki sen kannen ja istuutui olkapäitään kohauttaen sängylle.

Tammikuun ensimmäisen päivän _L’Officiel_-lehti julkaisi todella tiedonannon, että herra Prosper-Georges Du Roy, sanomalehdentoimittaja, oli erinomaisista ansioista nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Hänen nimensä oli painettu kahdeksi sanaksi, mikä miellytti Georges’ia enemmän kuin itse ritarimerkki.

Tuntia myöhemmin kuin hän oli lukenut tämän virallisen tiedonannon, hän sai kirjeen rouva Walterilta, joka pyysi häntä ja hänen vaimoaan saapumaan tapahtuman juhlimiseksi päivälliselle samana iltana. Hän epäröi muutaman minuutin, heitti sitten tuleen tuon kirjeen, joka oli laadittu monella tapaa ymmärrettäväksi, ja sanoi Madeleinelle:

"Tänä iltana menemme Walterille päivälliselle."

Madeleine hämmästyi: "Niinkö! Ja minä kun luulin, ettet sinä enää koskaan menisi heidän luokseen."

Georges vain murahti: "Olen muuttanut mielipidettä."

Heidän tullessaan rouva Walter istui yksinään pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä huoneessa, jonka hän oli valinnut yksityiseksi vastaanottohuoneekseen. Hän oli pukeutunut mustiin, ja hänen hiuksensa oli puuteroitu, mikä teki hänet ihastuttavan näköiseksi. Kaukaa hän vaikutti vanhalta, läheltä nuorelta, ja kun katseli häntä tarkoin, hän oli miellyttävä ansa silmille.

"Oletteko saanut surua?" Madeleine kysyi.

Hän vastasi surullisesti: "Tavallaan. En ole kadottanut ketään omaistani. Mutta olen tullut siihen ikään, jolloin ihminen suree omaa elämäänsä. Olen tänään mustissa vihkiäkseni tämän suruni. Mutta sitten kannan sen vain sydämessäni."

Du Roy ajatteli: "Tuleekohan hän pitämään tuon päätöksensä?"

Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai osakseen paljon onnitteluja.

Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa tämä nykäisi häntä käsivarresta.

"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta. Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman, joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä. Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."

Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään hänen ihonsa.

Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."

Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"

Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus: "Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."

Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi: "Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka yliluonnollinen!"

Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset. Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"

Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.

Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän näköinen.

Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.

8

Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.

Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa, kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!... Rakastan sinua!... Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."

Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa. Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.

Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.

He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.

Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle, rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse. Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."

He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät talvipuutarhaan.

Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja. Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään, liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään, pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän, vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta makupalaa.

Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita, nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä reunustavan sinisen verkon.

Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät kuvilleen.

Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne, salailla minulta asioita."

Suzanne kysyi: "Mitä tarkoitatte, Bel-Ami?"

"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan aikana?"

"Enpä oikein muista."

"Lupasitte kysyä minulta joka kerralla, kun joku pyytäisi kättänne."

"No?"

"No, joku on pyytänyt kättänne."

"Kuka?"

"Sen tiedätte itse varsin hyvin."

"En, voin vaikka vannoa."

"Ettekö muka tiedä! Tuo itserakas markiisi de Cazolles!"

"Hän ei ole lainkaan itserakas."

"Mahdollisesti ei, mutta tyhmä hän on. Pelin ja yöelämän turmelema mies. Todella hieno aviomies teille, joka olette niin kaunis, niin raikas, niin älykäs."

Suzanne kysyi hymyillen: "Mitä teillä on häntä vastaan?"

"Minullako? Ei mitään."

"Niinköhän! Hän ei ole lainkaan sellainen kuin miksi te sanotte häntä!"

"Niinkö luulette? Hän on tyhmyri ja vehkeilijä."

Suzanne kääntyi hieman ja lakkasi katselemasta veteen: "Sanokaahan, mikä teitä oikein vaivaa?"

Aivan kuin olisi riistänyt suuren salaisuuden irti sydämestään Du Roy vastasi:

"Katsokaas... katsokaas... minä olen hänelle mustasukkainen."

Suzanne äännähti hämmästyneenä: "Te?"

"Niin juuri, minä!"

"Niinkö? Mutta minkä tähden?"

"Koska olen rakastunut teihin. Sen tiedätte varsin hyvin, ilkimys!"

Silloin Suzanne sanoi ankaralla äänellä: "Te olette hullu, Bel-Ami!"

Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, Suzanne."

Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.

Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei yhtään mitään."

Du Roy kääntyi kiihkeästi tyttöön päin ja sanoi aivan hänen korvaansa:

"Jos olisin vapaa, menisittekö silloin kanssani naimisiin?"

Suzanne vastasi vilpittömästi:

"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."

Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos... kiitos... pyydän teitä, älkää antako myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä teiltä. Lupaatteko?"

Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne kuiskasi: "Lupaan sen teille."

Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.

Kaikki kalat kiiruhtivat nälkäisinä leivän kimppuun, joka oli jäänyt pinnalle, kun eivät mitkään sormet olleet sitä muokanneet, ja alkoivat nykiä sitä ahnain suin. Ne laahasivat sen altaan toiseen päähän uiskennellen sen alla ja muodostaen liikkuvan rykelmän, jonkinlaisen levottoman, pyörivän kasvin, ison elävän kukan, joka oli heitetty veteen, terälehdet alaspäin.

Suzanne nousi ihmeissään ja levottomana ja meni hitaasti sisään. Sanomalehtimies oli poistunut.

Du Roy tuli kotiin hyvin levollisena. Madeleine kirjoitti kirjettä, ja Georges kysyi: "Tuletteko Waltereille päivälliselle perjantaina? Minä aion mennä."

Madeleine epäröi: "En voi oikein hyvin. Jään mieluummin kotiin."

Du Roy vastasi: "Kuten haluat. Ei kukaan pakota sinua." Sitten hän otti hattunsa ja meni jälleen ulos.

Jo pitkän aikaa hän oli vakoillut Madeleinea, vartioinut häntä, hiiviskellyt hänen jäljissään ja oli perillä hänen kaikista puuhistaan. Hetki, jota hän oli odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän ei ollut erehtynyt sävystä, jolla Madeleine oli vastannut: "Jään mieluummin kotiin."

Georges oli hyvin rakastettava vaimolleen seuraavien päivien aikana. Hän vaikutti melkein iloiselta, ja viime aikoina hän oli hyvin harvoin ollut iloinen. Madeleine sanoi hänelle: "Sinähän alat jälleen tulla kiltiksi."

Perjantaina Georges vaihtoi aikaisin pukua mennäkseen, kuten hän sanoi, toimittamaan muutamia asioita ennen päivällistä.

Kello kuuden ajoissa hän suuteli vaimoaan ja nouti ajurin place Notre-Dame-de-Lorettelta.

Hän sanoi: "Pysähtykää kadun toiselle puolelle vastapäätä rue Fontaine’n 17:ää ja seisokaa siinä, kunnes annan merkin. Sitten viette minut ravintola Coq-Faisaniin rue Lafayettelle."

Vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, ja Du Roy laski alas ikkunaverhot. Saavuttuaan oman ovensa edustalle hän piti porttia tarkasti silmällä. Kymmenen minuuttia odoteltuna hän näki Madeleinen tulevan ulos ja lähtevän kulkemaan ulkobulevardeja kohden.

Hänen vaimonsa ennätettyä jonkin matkan päähän, Georges pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja huusi kuskille: "Ajakaa!"