Part 24

Kultaseppä vastasi: "Kolmetuhatta frangia, herra."

"Jos annatte sen minulle kahdella ja puolella, niin asia on selvä."

Mies vastasi epäröiden: "Ei, se on mahdotonta."

Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."

Kultaseppä hämmästyi, mutta suostui lopuksi:

"No, olkoon menneeksi."

Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."

Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.

Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis torstaiksi."

He kulkivat Vaudevillen ohi. Siellä näyteltiin uutta kappaletta.

"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla. Koetetaan saada aitio."

He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä ulkona?"

"Oh, kernaasti!"

Georges oli onnellinen kuin ruhtinas ja koetti keksiä lisää ohjelmaa.

"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi hauskaa puristaa hänenkin kättään."

He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.

Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.

Siitä tuli hauska ateria ja ihastuttava ilta.

Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu. Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti vahatikun.

He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.

He näyttivät aaveilta, jotka hetken kuluttua katoaisivat yöhön.

Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi voitokkaasti nauraen:

"Miljoonan omistajat saapuvat kotiin!"

7

Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia. Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut vallatun maan velat.

Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun nimeä.

Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä, että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.

Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta, raukkamaisuulta ja pelkuruutta.

Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja, hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.

Hän tahtoi sen myös osoittaa.

Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa. Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.

Seuraavana päivänä Walter muutti uuteen asuntoonsa.

Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.

Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.

Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli vuosisadan suurenmoisin mestariteos.

Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä, moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.

Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.

Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.

Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."

Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön jälkeen tanssia."

Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.

Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa, tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet kuten hänkin.

Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat, heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot, joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.

Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta 'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."

Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.

_La Vie Françaisessa_ oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan kiihottaa yleisön uteliaisuutta.

Du Roy oli raivoissaan johtaja Walterin voitosta.

Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen, joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli tullut mitään.

Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä, hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta, jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta itseluottamuksestaan.

Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.

Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."

Du Roy käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut.

Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.

Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle voittanut.

Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen. Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen, polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää olevansa ylpeä.

Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt juhlaan:

"Anna minun olla rauhassa! Jään kotiin."

Mutta päivällisen jälkeen hän äkkiä ilmoitti:

"Ehkä sentään kannattaa alistua tuohon piinaan. Pukeudu nopeasti!"

Madeleine oli tätä odottanutkin.

"Olen valmis neljänneksen kuluttua", hän sanoi.

Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin hän purki sappeaan.

Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän täynnä kateutta.

Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka kiiruhtivat esiin.

Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista! Suurenmoista!"

Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.

Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille. Vieraat olivat ihastuksissaan.

Salongit olivat jo täynnä väkeä.

Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä, jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.

Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan välittämättä isäntäväestä.

Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.

Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen. Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.

Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa nähdä teatterien ensi-illoissa.

Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami! Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"

Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.

Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään. Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole ollut ulkona."

Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä. Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi. Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."

He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.

Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella ilo nähdä tuollaista!"

Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä ajattele mitään."

Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä sietämättömäksi.

Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"

Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."

Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."

Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.

Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."

Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi, että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.

Du Roy nauroi: "Saammepa nähdä, te olette aivan liian rikas."

Suzanne sanoi: "Mutta olettehan tekin saanut periä."

Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."

"Mutta rouvannehan on saanut periä yhtä paljon."

"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."

He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun. Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla, ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.

Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia korukirjailuja.

Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän suuttui voimattomuudestaan.

Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."

Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!" hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja käännytti hänet äkkiä oikealle.

Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden päällä liikkumaton mies.

Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys, näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis perspektiivi.

Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen, jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää Jeesusta.

Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.

Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa tovereilleen.

Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille unelmia vuosikausiksi.

Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.

Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on varaa ostaa tuollaisia koristuksia."

Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota hän silloin tällöin vähän puristi.

Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."

Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot, julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren tavoin.

Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:

"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?

Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.

Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä heitä nyrkeillään.

Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta. Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon, jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?

He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.

Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään. Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami? Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken juomassa lasin viiniä."

Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.

Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi. Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.

"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän samppanjaa, se on mainion hyvää."

Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla miljoonat ovat mitättömiä."

Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."

Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut. Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.

Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään herrasväki de Marellen.