Part 23

Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua, tuo toinen... ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin hänestä... oh, sinä uskoton..."

Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun: "Oh!... Oh!... hän on vanha nainen!... valkoinen hius... Oh! sinä otat nyt vastaan vanhoja naisia... Saatko heiltä maksun... sano... saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia... Silloin et tarvitsekaan minua enää... pidä se toinen..."

Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille, ja pukeutui nopeasti.

Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë... sinä olet tuhma... en tiedä, mistä nuo hiukset ovat... kuule... älä mene... jää tänne..."

Clotilde toisti:

"Pidä sinä vanha naisesi... pidä hänet... tee sormus hänen hiuksistaan... hänen valkoisista hiussuortuvistaan... Se sopii sinulle..."

Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa, kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.

Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!

Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!

Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.

Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.

Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä... ja sitten... ja sitten...

Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa. Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.

Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella. Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa anteeksi.

Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime aikoina."

Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."

Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia, sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.

Hän änkytti: "Kiitos... tulen takaisin..." Mutta hän ei ymmärtänyt omia sanojaan.

Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.

Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen huoneeseensa ja ilmoitti heti:

"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."

Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot... mitä sinä sanot... mitä sinä sanot?"

"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"

Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.

Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen... menen sinne... älä välitä minusta... en tiedä, milloin tulen takaisin... älä odota minua..."

Du Roy vastasi: "Hyvä. Mene vain!"

He puristivat toistensa kättä, ja Madeleine kiiruhti ulos niin joutuin, että unohti hansikkaansa.

Georges, joka sai syödä päivällisen yksinään, alkoi kirjoittaa artikkeliaan. Hän laati sen aivan ministerin ohjeiden mukaan antaen lukijain ymmärtää, ettei Marokon retkikunnasta tule mitään.

Sitten hän vei sen toimitukseen, jutteli hetken johtajan kanssa ja ajoi kotiin poltellen savuketta ja sydän keveänä — miksi, sitä hän ei tietänyt.

Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin. Du Roy meni vuoteeseen ja nukahti.

Madeleine palasi puolenyön tienoissa. Georges heräsi ja kohottautui istualleen sängyssä.

Hän kysyi: "No?"

Hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan niin kalpeana ja liikutettuna. Madeleine kuiskasi:

"Hän on kuollut."

"Ah, entä... eikö hän sanonut mitään?"

"Ei mitään. Hän oli menettänyt tajuntansa ennen minun tuloani."

Georges mietti. Hänen huulilleen nousi kysymyksiä, joita hän ei uskaltanut lausua.

Madeleine riisuutui nopeasti ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä.

Du Roy jatkoi: "Jäikö häneltä sukulaisia?"

"Vain eräs veljenpoika."

"Ah! Tapasivatko he toisensa usein, hän ja veljenpoika?"

"Eivät... en ainakaan luule."

"Silloin... silloin veljenpoika saa periä hänet?"

"En tiedä."

"Oliko hän rikaskin?"

"Kyllä, hyvin rikas."

"Kuinka rikas, suunnilleen?"

"En tiedä tarkoin. Ehkä hänellä oli miljoona tai pari."

Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.

Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi päästäkseen varmuuteen:

"Nukutko jo?"

"En."

Madeleinen ääni oli kyyneleinen ja värisevä. Du Roy jatkoi:

"Unohdin kertoa, että sinun ministerisi vetää meitä nenästä."

"Kuinka niin?"

Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin suunnitteleman yrityksen.

Hänen lopetettuaan Madeleine kysyi:

"Mistä olet saanut tietää tuon kaiken?"

Du Roy vastasi:

"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."

Madeleine mutisi:

"Niin, onhan se mahdollista... Minä aavistinkin, että he puuhaavat jotakin meidän selkämme takana."

Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua eivät tänä iltana hyväilyt huvita."

Du Roy kääntyi alistuvasti seinään päin ja nukahti lopuksi.

6

Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli vihitty aatelismies.

Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.

Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.

Vihdoin, aivan kuin hän olisi puhunut itsekseen, Georges sanoi:

"Se on todella hyvin kummallista!"

Madeleine kysyi:

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Ettei Vaudrec määrännyt testamentissaan meille mitään!"

Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."

Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."

Du Roy mietti ja mutisi sitten:

"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä, ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen. Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä. Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen ystävällisyydestään."

Miettivän ja kylmän näköisenä Madeleine sanoi:

"On kyllä mahdollista, että on olemassa jokin testamentti."

Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi sen ja ojensi sen sitten miehelleen.

M. LAMANEUR.

Asianajotoimisto.

17, Rue des Vosges,

Arvoisa rouva.

Minulla on kunnia pyytää Teitä saapumaan toimistooni kello kahden ja neljän välillä iltapäivällä tiistaina, keskiviikkona tai torstaina, erään asian takia, joka koskee Teitä.

Pyytäen Teitä vastaanottamaan erinomaisen kunnioitukseni vakuutuksen jään odottamaan arvoisaa käyntiänne.

_Lamaneur_.

Asianajaja.

Nyt oli Georges’in vuoro punastua: "Tämän täytyy koskea testamenttia. Mutta onpa hullunkurista, että hän kutsuu sinut eikä minua, joka lain mukaan olen perheen päämies."

Madeleine ei ensin vastannut mitään, mutta sanoi sitten hetken mietittyään: "Haluatko, että menemme sinne heti?"

"Kernaasti."

Heti aamiaisen syötyään he lähtivät.

Heidän saavuttuaan herra Lamaneurin toimistoon ensimmäinen kirjanpitäjä nousi huomattavan innokkaana paikaltaan ja johdatti heidät isäntänsä huoneeseen.

Asianajaja oli pieni pullea herra, jossa kaikki oli pyöreää:

Hänen päänsä oli kuin pallo, joka oli naulattu kiinni toiseen palloon. Siitä taas erkanivat hänen jalkansa, jotka olivat niin lyhyet ja pienet, että nekin muistuttivat kahta palloa.

Hän tervehti, osoitti kahta tuolia ja sanoi kääntyen Madeleinen puoleen: "Hyvä rouva, olen pyytänyt teitä tulemaan tänne ilmoittaakseni teille kreivi de Vaudrecin viimeisen tahdon, joka koskee teitä."

Georges ei voinut olla mumisematta: "Sitä aavistinkin."

Asianajaja lisäsi: "Luen teille heti tämän asiakirjan, joka muuten on hyvin lyhyt."

Hän otti erään paperin, joka oli salkussa hänen edessään, ja luki:

"Allekirjoittanut Paul-Emile-Cyprien-Gontran, Vaudrecin kreivi, ilmoittaa sielultaan ja ruumiiltaan terveenä täten viimeisen tahtonsa.

Kun kuolema milloin tahansa voi meidät kohdata, tahdon, tietäen sen tulon, ajoissa kirjoittaa testamenttini, joka on säilytettävä herra Lamaneurin hallussa.

Kun minulla ei ole rintaperillistä, säädän koko omaisuuteni, jonka muodostavat kuudensadantuhannen frangin arvoiset arvopaperit ja viidensadantuhannen frangin arvoiset kiinteistöt, rouva Claire-Madeleine Du Roylle ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Pyydän häntä vastaanottamaan tämän lahjan kuolleelta ystävältään, joka siten on tahtonut osoittaa lämmintä, syvää ja kunnioittavaa ystävyyttä."

Asianajaja lisäsi: "Siinä kaikki. Tämä asiapaperi on päivätty viime elokuussa, ja sillä korvattiin toinen samanlainen paperi, joka oli laadittu kaksi vuotta sitten rouva Claire-Madeleine Forestier’n nimelle. Minulla on tallella tämä ensimmäinenkin asiakirja, joka, jos suvun taholta tehdään testamenttia vastaan moite, voi todistaa, ettei kreivi de Vaudrec ollut muuttanut tahtoaan."

Madeleine, joka oli hyvin kalpea, tuijotti kengänkärkiinsä. Georges nyki hermostunein sormin viiksenpäitään. Oltuaan hetken vaiti asianajaja jatkoi: "On luonnollista, herra, ettei rouvanne voi ottaa vastaan perintöä ilman teidän suostumustanne."

Du Roy nousi ja vastasi käheästi: "Pyydän miettimisaikaa."

Asianajaja kumarsi hymyillen ja vastasi rakastettavalla äänellä: "Ymmärrän ne syyt, jotka saattavat teidät epäröimään, hyvä herra. Minun on lisättävä, että kreivi de Vaudrecin veljenpoika, joka jo tänä aamuna sai tiedon setänsä testamentista, on selittänyt hyväksyvänsä sen, jos hänelle luovutetaan sadantuhannen frangin suuruinen summa. Minun nähdäkseni on testamentti täysin lainvoimainen, mutta oikeudenkäynti herättäisi huomiota, jota te ehkä haluaisitte välttää. Ihmiset tahtovat mielellään suhtautua asioihin pahansuovasti. Ehkä joka tapauksessa voitte ilmoittaa minulle vastauksenne kaikkiin kohtiin ennen lauantaita?"

Georges kumarsi: "Varmasti, herra." Sitten hän tervehti juhlallisesti, antoi rouvansa, joka ei ollut sanonut mitään, mennä edellään ja poistui niin jäykän näköisenä, ettei asianajaja enää hymyillyt.

Kun he olivat tulleet kotiin, Du Roy sulki nopeasti oven ja heitti hattunsa sängylle:

"Sinä olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine, joka juuri riisui harsoaan, kääntyi hätkähtäen: "Minä? Oh!"

"Niin, juuri sinä. Kukaan ei anna koko omaisuuttaan naiselle, ilman että..."

Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.

"Kas niin... kas niin... sinä olet hullu... sinä olet... sinä olet... sinä olet... Etkö juuri itse... aivan äsken... etkö juuri toivonut... että hän olisi testamentannut jotakin?"

Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:

"Niin... hän olisi voinut antaa jotakin minulle... minulle, sinun miehellesi... minulle, ystävälleen... ymmärrätkö... mutta ei sinulle... sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri, ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja... myös siltä kannalta, mitä ihmiset sanovat."

Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:

"Minusta näyttää kuitenkin siltä... kuin olisi voitu pitää yhtä kummallisena niin suurta testamenttia... sinut hyväksesi."

Du Roy nauroi maltittomasti:

"Miksi niin?"

Madeleine sanoi: "Koska..." Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan... koska minä olin hänen ystävänsä ja aikoja ennen... koska hänen ensimmäinen testamenttinsa, joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."

Georges oli alkanut kulkea edestakaisin pitkin askelin. Hän selitti:

"Sinä et voi ottaa vastaan tätä testamenttia."

Madeleine vastasi välinpitämättömästi:

"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."

Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan, mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin syvyyksiin.

Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan kasvoihin:

"No... tunnusta pois, että olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä... Vaudrec oli hyvin kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt... siinä kaikki."

Du Roy polki jalkaansa: "Valehtelet! Se ei ole mahdollista!"

Madeleine vastasi levollisesti: "Asia on niinkuin sanoin."

Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen: "Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"

Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä: "Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"

Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi epäröidä.

Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia, että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä sellaiseen suostunut, minä en."

Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."

Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.

"Niinpä kyllä! Hm... miljoona... ikävä juttu... Hän ei käsittänyt, kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut... Kaikki tässä elämässä riippuu pikkuseikoista... Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja kaikki olisi ollut kunnossa."

Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan hetkinä.

Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi valitessaan lankoja:

"Minun on vain oltava vaiti. Miettiminen on sinun asiasi."

Du Roy ei kotvaan vastannut. Sitten hän sanoi epäröiden:

"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se merkitsisi sinun puoleltasi... rikollisen suhteen tunnustamista ja minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä... Etkö ymmärrä että menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie, hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja puolet vaimolle."

Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran testamentin sanamuoto on selvä."

Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia, niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."

Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin allekirjoittama paperi."

Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan... Siinä kaikki... Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."

Madeleine loi vielä kerran mieheensä läpitunkevan katseen:

"Kuten haluat. En pane vastaan."

Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi: "Ei... ehdottomasti ei... ehkä on parempi luopua kaikesta... se on arvokkaampaa... soveliaampaa... kunniallisempaa... Kuitenkaan ei tällä tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi taivuttava."

Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat, niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden, jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä asia aiheuttaisi häväistysjutun."

Madeleine sanoi vaatimattomasti: "Tee kuten haluat."

Du Roy tuli yhä puheliaammaksi:

"Niin, asia on päivänselvä, jos perintö jaetaan kahtia. Me saamme perinnön eräältä ystävältä, joka ei ole tahtonut tehdä mitään eroa välillämme, joka ei ole tahtonut suosia toista toisen kustannuksella, joka on tahtonut menetellä aivan kuin hän olisi sanonut: 'En suosi toista enemmän kuin toistakaan kuolemani jälkeen, kuten en tehnyt eläessänikään.' Hän tietysti piti enemmän vaimosta, luonnollisesti, mutta antamalla omaisuutensa molemmille hän tahtoi selvästi ilmaista, että hänen tunteensa oli puhtaasti platoninen. Ja voit olla varma siitä, että jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi, hän olisi niin tehnytkin. Mutta hän ei ajatellut sitä, ei ymmärtänyt seurauksia. Kuten äsken sanoit, hän toi sinulle kukkia joka viikko, ja sinulle hän tahtoi antaa viimeisen muiston, lainkaan ajattelematta..."

Madeleine keskeytti hänet vähän kärsimättömänä: "Hyvä, hyvä. Kyllä ymmärrän. Sinun ei tarvitse niin paljon selitellä. Mene nyt vain heti asianajajan luokse."

Du Roy änkytti punastuen: "Olet oikeassa. Lähden sinne heti."

Hän otti hattunsa, mutta sanoi vielä:

"Koetan järjestää asian veljenpojan kanssa viidelläkymmenellä tuhannella frangilla, eikö niin?"

Madeleine vastasi ylpeästi: "Ei. Anna hänelle hänen pyytämänsä satatuhatta. Ja ota ne vaikka minun osastani, jos haluat."

Du Roy mutisi, äkkiä häpeissään: "Oh, en suinkaan, jaamme tasan. Jos annamme viisikymmentätuhatta kumpikin, niin jäähän kuitenkin miljoona puhdasta."

Sitten hän lisäsi: "Tulen pian takaisin, pikku Made."

Ja hän meni asianajajan luokse selittäen hänelle suunnitelmansa, jonka hän väitti vaimonsa keksimäksi.

Seuraavana päivänä molemmat allekirjoittivat viidensadantuhannen frangin vapaaehtoisen lahjan, jonka Madeleine Du Roy antoi miehelleen.

He lähtivät asianajotoimistosta, ja koska oli kaunis ilma, Georges ehdotti, että he menisivät kävelylle bulevardeille. Hän osoitti vaimoaan kohtaan hyvyyttä, kohteliaisuutta, hienotunteisuutta, hellyyttä. Hän nauroi ja oli onnellinen, kun sen sijaan Madeleine oli miettiväisen ja hieman kärtyisen näköinen.

Oli sangen viileä syyspäivä. Ihmiset kulkivat nopein askelin. Heillä näytti olevan kiire. Du Roy vei vaimonsa myymälän luokse, jonka ikkunan takana hän usein oli katsellut haluamaansa kronometriä.

"Saanko ostaa sinulle jonkin koristeen?" hän kysyi.

Madeleine sanoi välinpitämättömästi:

"Kuten haluat."

He menivät sisään. Du Roy kysyi:

"Minkä ottaisit mieluimmin, kaulanauhan, rannerenkaan vai korvarenkaat?"

Kullan ja jalokivien kimallus karkotti heti Madeleinen tahallisen kylmyyden, ja hän alkoi loistavin, uteliain katsein tutkia koristuksia täynnä olevia lasilaatikoita.

Ja äkkiä häntä alkoi miellyttää eräs esine: "Katsohan, miten komea rannerengas!"

Se oli omituisen muotoinen ketju, jonka jokaisessa renkaassa oli erilainen kivi.

Georges kysyi: "Mitä tuo rannerengas maksaa?"