Part 22

Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja "poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä "ämmäkseen".

Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"

Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.

Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.

Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"

Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan, siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.

Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia vastaan.

Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä. Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi. Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Suzanne huusi häntä alituiseen: "Kuulkaa Bel-Ami! Tulkaa tänne, Bel-Ami!"

Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen kutsuihinsa.

Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä, ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa, joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du Royn menevän ohitse.

Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi, lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi viisaasti lopettaessaan suhteen.

Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat toisensa hänen ovellaan.

Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.

Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa, Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin, kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien epäkauniit huvilat rehottivat.

Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa virran reunalla.

Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä, joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.

Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan kuolemaan. Virginie."

Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa, että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."

Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten, sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien järkkymätöntä järjestystä häirittiin.

Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:

"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne (1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. — Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."

Ja hän saapui huoneistoonsa odottamaan rouva Walteria.

Tämä tuli melkein heti hänen jälkeensä ja huudahti:

"Olet saanut kirjeen! Mikä onni!"

Du Roy vastasi pahantuulisen näköisenä:

"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"

Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.

"Oh, kuinka paha sinä olet minulle... kuinka tylysti sinä puhut minulle... Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takiasi!"

Du Roy murahti: "Ethän vain nyt taas aloita."

Rouva Walter seisoi aivan hänen vieressään odottaen vain pientä hymyä tai elettä heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Hän kuiskasi: "Tälläkö tapaa kohdellaksesi sinä minut otit. Sinun olisi pitänyt antaa minun jäädä järkeväksi ja onnelliseksi, kuten olin ennen. Muistatko, mitä sanoit minulle kirkossa ja kuinka suorastaan väkisin toit minut tähän huoneeseen? Ja kuinka puhuttelet minua nyt, kuinka otat minut vastaan? Jumalani! Jumalani! Kuinka paha sinä olet minulle!"

Du Roy polki jalkaansa ja huusi raivoissaan:

"Vaikene jo! Olen saanut tarpeekseni. Enhän enää voi tavata sinua hetkeäkään, ennen kuin jo aloitat tuon valitusvirtesi. Voisi todella luulla, että ottaessani sinut olit vain kahdeksantoista vanha ja kokematon kuin enkeli. Ei, rakkaani, katsellaanpa vain asiaa sen oikeassa valossa. Tässä ei ole kysymyksessä mikään alaikäisen harha-askel. Sinä antauduit minulle täysin tietoisena teostasi. Olen sinulle suuresti kiitollinen, mutta enhän voi roikkua hameissasi kuolemaani saakka. Sinulla on mies ja minulla vaimo. Emme ole kumpikaan vapaita. Olemme kevytmielisesti antaneet oikun viekoitella itsemme. Nyt olkoon kaikki lopussa!"

Rouva Walter sanoi: "Oh, sinä olet epähieno! Sinä olet raaka! Sinä olet alhainen! Ei! Minä en ollut nuori tyttö, mutta minä en koskaan ollut rakastanut, en koskaan langennut..."

Du Roy keskeytti: "Tuon olet sanonut minulle jo sata kertaa. Tiedän tuon kaiken. Mutta sinulla on kaksi lasta... minä en poiminut ensimmäistä kukkaa..."

Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten ja alkoi hengittää katkonaisesti, nyyhkytysten tunkeutuessa hänen kurkkuunsa.

Kun Du Roy näki kyyneleet, hän otti hattunsa uuninkulmalta: "Vai niin, sinä rupeat itkemään. Hyvää yötä sitten! Tällaistako kohtausta varten sinä pyysit minua tulemaan?"

Rouva Walter liikahti asettuakseen hänen tielleen, otti nopeasti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmänsä hätäisellä liikkeellä. Hän pakotti äänensä varmemmaksi ja sanoi tärisyttävän tuskan silloin tällöin katkaistessa hänen puheensa:

"Ei... tulin... tulin antamaan sinulle erään uutisen... poliittisen uutisen... auttaakseni sinua ansaitsemaan viisikymmentätuhatta frangia... tai enemmänkin... jos vain haluat."

Äkkiä leppyneenä Du Roy kysyi: "Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Satuin eilen illalla kuulemaan muutaman sanan mieheni ja Larochen keskustelusta. Sitä paitsi he eivät minulta muutenkaan salaa juuri mitään. Mutta Walter pyysi, ettei ministeri kertoisi asiaa sinulle, jottet paljastaisi salaisuutta."

Du Roy oli laskenut hattunsa tuolille. Hän odotti jännittyneenä.

"No, mikä sitten on kysymyksessä?"

"Marokko aiotaan vallata!"

"Vielä mitä! Olen juuri ollut aamiaisella Larochen luona, joka melkein saneli minulle kaikki hallituksen suunnitelmat."

"Ei, ystäväni, he ovat vetäneet sinua nenästä, koska he pelkäävät suunnitelmiensa ilmitulemisla."

"Istuhan", Georges sanoi.

Ja hän istuutui itse nojatuoliin. Silloin rouva Walter veti esiin pienen jakkaran, istahti sille ja asettui nuoren miehen polvien väliin. Ja hän jatkoi hellivällä äänellä: "Ajattelen aina vain sinua ja koetan tarkoin kuunnella kaikkea, mitä ympärilläni kuiskaillaan."

Ja hän alkoi hiljaa selittää Du Roylle jo jonkin aikaa aavistaneensa, että oli tekeillä jotakin Du Royn selän takana ja että nuorta miestä käytettiin välikappaleena, samalla kun pelättiin hänen apuaan.

Hän sanoi: "Ymmärräthän, että kun rakastaa, tulee viekkaaksi."

Ja edellisenä iltana hän oli vihdoinkin ymmärtänyt. Kysymyksessä oli hyvin tuottava juttu, hyvin lihava liikeasia, jota oli valmisteltu kaikessa hiljaisuudessa. Nyt hän hymyili onnellisena viekkaudestaan, hän innostui, puhui kuin finanssinainen, joka on tottunut katselemaan pörssikoneiston työskentelyä, näkemään arvojen muuttuvan, nousujen ja laskujen vaihtelevan ja parin tunnin keinottelujen syöksevän perikatoon tuhansia pieneläjiä näiden sijoitettua säästönsä arvossapidettyjen ja kunnioitettujen miesten, valtiomiesten tai pankkimiesten, takaamiin arvopapereihin.

Hän toisteli: "Oh, se, mitä he nyt puuhaavat, on liian paksua. Liian paksua. Koko yritystä muuten on johtanut Walter, ja hän kyllä osaa asiansa. Hän on todella suurenmoinen."

Du Roy tuli kärsimättömäksi näistä johdannoista.

"No, jatkahan!"

"Niin, kuule nyt. Tangerin retkikunnasta he tekivät sopimuksen jo samana päivänä, jolloin Laroche sai haltuunsa ulkoministerin salkun, ja vähitellen he ovat ostaneet kaikki Marokon valtionobligatiot, jotka olivat laskeneet kuuteenkymmeneen neljään tai kuuteenkymmeneen viiteen frangiin. He ovat suorittaneet ostonsa hyvin taitavasti hämäräperäisten asiamiesten välityksellä, hulttioiden, joihin ei kukaan voi luottaa. He ovat pettäneet Rothschilditkin, jotka ihmettelivät Marokon paperien alituista kysyntää. Heille vastattiin nimeämällä välikädet, jotka kaikki olivat tunnettuja rappiolle joutuneita henkilöitä. Tämä rauhoitti suurta pankkia. Ja nyt aiotaan lähettää retkikunta, ja niin pian kuin joukkomme ovat perillä, takaa Ranskan valtio lainan. Ystävämme tulevat ansaitsemaan viisikymmentä tai kuusikymmentä miljoonaa. Ymmärräthän juonen? Ja ymmärräthän myös, että pelätään jokaista ihmistä, jokaista varomatonta sanaa."

Hän oli painanut päänsä nuoren miehen liiviä vasten ja kietonut käsivartensa hänen jalkainsa ympärille puristaen ja hangaten itseään häntä vasten ja hyvin tuntien, että hän tällä hetkellä herätti rakastajassaan mielenkiintoa, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa, ryhtymään mihin hyvänsä pienimmästäkin hyväilystä, pienimmästäkin hymyilystä.

Du Roy kysyi: "Oletko asiasta aivan varma?"

Rouva Walter vastasi vakuuttuneena: "Luulisinpa olevani!"

Du Roy selitti: "Se on todella liian paksua. Mutta mitä tuohon Laroche-hölmöön tulee, niin kyllä minä hänet nitistän. Mokoma huijari! Varokoon itseään... varokoon itseään tarkoin... Tuo ministeripöhkö minulla jo on haarukkani kärjessä!"

Sitten hän kävi miettiväiseksi ja mutisi: "Mutta olisihan tuota juttua sentään käytettävä hyväkseen."

"Sinä voit kyllä vielä ostaa Marokon papereita", rouva Walter sanoi. "Niiden kurssi on vielä toistaiseksi vain seitsemänkymmentäkaksi."

Du Roy jatkoi: "Niinpä kyllä, mutta minulla ei ole rahoja käytettävissäni."

Rouva Walter kohotti häneen silmänsä, jotka olivat täynnä rukousta: "Olen ajatellut sitäkin seikkaa, aarteeni, ja jos olisit oikein, oikein kiltti ja vähän rakastaisit minua niin voisin lainata sinulle."

Du Roy vastasi nopeasti, melkein tylysti: "Mitä siihen tulee, niin kieltäydyn paikalla."

Rouva Walter kuiskasi hellyttävällä äänellä: "Kuule, voit tehdä sen tarvitsematta lainata minulta. Tahtoisin itseäni varten ostaa kymmenellätuhannella frangilla Marokon papereita hankkiakseni itselleni pienen käsikassan. Tai olkoon menneeksi, otan kahdellakymmenellätuhannella. Sinä annat puolet. Tietysti ymmärrät, etten minä tästä tee tiliä Walterille. Ne eivät siis ole rahoja, jotka olisi maksettava juuri nyt. Jos onnistumme, niin voitat seitsemänkymmentä tuhatta frangia. Ellemme onnistu, niin olet velkaa minulle kymmenen tuhatta, jotka maksat takaisin, milloin haluat."

Du Roy sanoi vielä kerran: "Ei, minä en pidä sellaisista asioista."

Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, — että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.

Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli _La Vie Françaisessa_ johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän käyttäisi sitä hyväkseen.

Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin tämä rahasumma."

"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."

Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.

Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää nuorelle.

Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan nyt järkeviä", sanoi hän.

Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa suudella sinua?"

Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein hyvin."

Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja kysyi:

"Tuletko huomenna luokseni päivälliselle? Tekisit minut niin iloiseksi!"

Du Roy epäröi, mutta ei uskaltanut kieltää:

"Mielelläni, rakas ystävä."

"Kiitos, rakkaani."

Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin, säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön, taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.

Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan, vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla kerralla.

Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."

Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."

Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan, aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi. Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.

"Hyvästi!" hän sanoi.

Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi hänen silmiään.

Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran: "Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki.

Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää, muuten myöhästyn."

Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua, kello on yli kolmen."

Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti: "Huomenna kello seitsemän."

Du Roy vastasi: "Huomenna kello seitsemän."

He erosivat. Rouva Walter kääntyi oikealle, Du Roy vasemmalle.

Du Roy meni aina ulkobulevardille asti. Siellä hän kääntyi ja poikkesi boulevard Malesherbes’ille. Verkalleen sitä pitkin astellessaan hän huomasi erään konditorion ikkunassa lasimaljakon, jossa oli sokeroituja kastanjia. Hän ajatteli: "Ostanpa puoli kiloa Clotildelle!" Ja hän osti niitä kokonaisen pussillisen, sillä Clotilde piti kovin näistä makeista hedelmistä. Kello neljältä hän oli jälleen rue de Constantinoplella odottamassa nuorta rakastajatartaan.

Tämä tuli hieman myöhästyneenä, sillä hänen miehensä oli tullut kotiin neljäksitoista päiväksi. Hän kysyi: "Voitko tulla luokseni päivälliselle huomenna? Mieheni olisi mielissään, jos saisi tavata sinua."

"En, olen kutsuttu johtajan luokse. Meidän on keskusteltava erinäisistä poliittisista ja taloudellisista asioista."

Clotilde oli riisunut hattunsa, ja nyt hän riisui myös kureliivinsä, joka ahdisti häntä liiaksi.

Du Roy osoitti makeispussia, joka oli uunin kulmalla. "Olen ostanut sinulle vähän sokeroituja kastanjia."

Clotilde taputti käsiään: "Suurenmoisia! Oletpa sinä kiltti!"

Hän otti pussin, maistoi yhtä ja selitti: "Ne ovat mainioita. Arvaan, etten jätä jäljelle ainoatakaan."

Sitten hän katsoi Georges’iin silmät täynnä aistillista iloa: "Sinä viljelet minun kaikkia paheitani!"

Hän alkoi hitaasti syödä kastanjia ja silmäsi alituisesti pussiin nähdäkseen, montako vielä oli jäljellä.

Hän sanoi: "No, istuudu nyt tähän nojatuoliin, niin että saan ryömiä jalkojesi väliin syömään makeisiani. Siellä minun on hyvä olla."

Du Roy hymyili, istuutui ja otti hänet polviensa väliin kuten äsken rouva Walterin.

Clotilde kohotti päätään häntä kohden puhuakseen hänelle ja sanoi, suu täynnä makeisia:

"Etpä tiedä, rakkaani, kuinka paljon olen sinusta uneksinut. Näin unta, että teimme pitkän matkan, sinä ja minä, kamelilla. Sillä oli kaksi kyttyrää, ja me istuimme hajareisin kumpikin kyttyrällämme ja matkasimme läpi erämaan. Meillä oli voileipiä pussissa ja viiniä pullossa ja me söimme eväämme siinä missä istuimme, kyttyröittemme päällä. Mutta minusta oli ikävää, ettemme voineet tehdä mitään muuta. Olimme aivan liian kaukana toisistamme, ja minä tahdoin hypätä alas."

Du Roy vastasi: "Minäkin tahdoin hypätä alas."

Nuori mies nauroi. Kertomus huvitti häntä. Hän houkutteli Clotilden puhumaan hullutuksia, lörpöttelemään, kertomaan kaikki lapsellisuutensa, kaikki suloiset tuhmuutensa, joilla rakastavaiset ilahduttavat toisiaan. Nämä hellittelyt, joita hän rouva de Marellen lausumina piti ihastuttavina, olisivat kiihottaneet hänet raivoon, jos ne olisi sanonut rouva Walter.

Myös Clotilde nimitti häntä "rakkaakseen, pojukseen, aarteekseen". Nämä sanat tuntuivat Du Roysta suloisilta ja hyväileviltä. Tuon toisen naisen sanomina ne ärsyttivät ja ällöttivät häntä. Sillä rakkauden sanat, jotka aina ovat samat, saavat makunsa niistä huulista, jotka niitä lausuvat.

Nauttiessaan Clotilden lapsellisuuksista hän koko ajan ajatteli niitä kymmeniätuhansia frangeja, jotka hän pian ansaitsisi, ja äkkiä hän keskeytti rakastajattarensa puhetulvan ravistamalla kahdesti etusormeaan: "Kuulehan, pienokaiseni, annan suoritettavaksesi erään tehtävän. Vie miehellesi minulta sellaiset terveiset, että hänen on huomenna ostettava kymmenellätuhannella frangilla Marokon valtionobligaatioita, joiden kurssi nyt on seitsemänkymmentäkaksi. Lupaan hänelle, että hän ansaitsee kuusi- tai kahdeksankymmentätuhatta frangia kolmen kuukauden kuluessa. Mutta sano hänelle, että hänen on oltava asiasta ehdottomasti vaiti. Sano hänelle minun sanoneen, että Tanger’n retkikunta on päätetty asia ja että Ranskan valtio takaa Marokon valtiovelan. Mutta älä kerro tästä toisille. Uskon sinulle valtiosalaisuuden."

Clotilde kuunteli häntä vakavana ja sanoi sitten: "Kiitos. Ilmoitan miehelleni jo tänä iltana. Voit luottaa häneen, hän ei tuiskahda sanaakaan. Hän on hyvin luotettava. Ei ole mitään vaaraa."

Hän oli syönyt loppuun kaikki kastanjat. Hän rutisti pussin palloksi käsissään ja heitti sen uuniin. Sitten hän sanoi: "Nyt menemme levolle." Ja istualtaan hän alkoi avata Georgesin liivejä.

Äkkiä hän keskeytti, veti napinreiästä esiin pitkän hiuksen ja purskahti nauruun: "Katsohan! Olet saanut liiveihisi Madeleinen hiuksen. Oletpa sinä uskollinen aviopuoliso!"

Mutta sitten hän jälleen tuli vakavaksi ja silmäili tarkasti kättään vasten löytämäänsä melkein huomaamatonta suortuvaa. Hän mutisi: "Se ei ole Madeleinen, se on tumma."

Du Roy hymyili: "Ehkä se on kamarineitsyen."

Mutta Clotilde tutki liivejä kuin paraskin salapoliisi ja löysi toisen hiussuortuvan, joka oli takertunut nappiin. Sitten hän huomasi kolmannenkin ja huudahti kalpeana ja vähän vavisten: "Oh, sinulla on ollut nainen, joka on kietonut hiuksensa kaikkiin nappeihisi."

Du Roy hämmästyi ja änkytti: "Ei suinkaan! Oletko hullu..."

Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen, mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa takia.

Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.