Part 21

"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"

Ja hän poistui, pää pystyssä.

Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:

"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten sievää suutanne."

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui vihellellen kirkosta.

Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja siltä lähteviä katuja.

Du Royn mennessä ohitse he tervehtivät toisiaan.

Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni _La Vie Françaiseen_. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan huoneeseen.

Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.

Kun Du Roy astui sisään, johtaja huudahti ilosta:

"Oh, mainiota! Tuossahan on vihdoinkin Bel-Ami!"

Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi. Ettehän ole vihainen?"

Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan vastenmielinen."

Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia, ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa. Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."

Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle jotakin?"

Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian. Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä koko selkkaukseen. Sopiiko se?"

Johtaja Walter huudahti: "Suurenmoista! Entä mikä otsakkeeksi?"

"Tunisista Tanger’hen."

"Mainiota."

Ja Du Roy meni kaivamaan _La Vie Françaisen_ kätköjä löytääkseen ensimmäisen artikkelinsa: _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_, joka uudelleen ristittynä ja joka kohdaltaan vähän kohenneltuna ja muunneltuna erinomaisesti kelpasi tarkoitukseen, koska kerran oli kysymys siirtomaapolitiikasta, Algerian väestöstä ja Oranin departementtiin lähetettävästä sotilasretkikunnasta.

Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.

Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio... mainio... mainio... Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."

Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana, että peli oli voitettu.

Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi: "Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"

"Tiedän. Olen kirjoittanut sen takia Algeriaa koskevan artikkelinkin."

"Minkä artikkelin?"

"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä: _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_. Luin sen lävitse ja muovailin uuteen tilanteeseen sopivaksi."

Madeleine hymyili: "Niinkö! Sehän sopii mainiosti."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka... jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan, joka sopii tilanteeseen."

Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."

Madeleine vastasi kylmällä ja loukkaantuneella äänellä:

"Sinun leikinlaskusi on enemmän kuin sopimatonta, ja minä pyydän sinua lopettamaan sen. Olet jatkanut sitä jo aivan liian kauan."

Du Roy aikoi antaa ivallisen vastauksen, mutta samassa hänelle tuotiin sähke, jossa olivat vain seuraavat allekirjoitusta puuttuvat sanat: "Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon."

Du Roy ymmärsi, ja mieli äkkiä iloisena hän sanoi vaimolleen pannen paperin taskuunsa:

"En sano niin enää, rakkaani. Se on tyhmää. Myönnän sen."

Ja hän alkoi syödä.

Syödessään hän koko ajan muisteli sähkeen sanoja: "Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon." Rouva Walter siis taipui. Sähke merkitsi: "Minä antaudun, olen teidän, missä ja milloin vain haluatte."

Georges purskahti nauruun. Madeleine kysyi:

"Mikä nyt naurattaa?"

"Ei mikään erikoinen. Ajattelen vain erästä pappia, jonka äskettäin tapasin ja joka nyt lienee sangen ällistyneen näköinen."

Du Roy saapui täsmällisesti kohtauspaikalle. Puiston kaikilla penkeillä istui lämmön rasittamia porvareita ja huolettoman näköisiä lapsentyttöjä, jotka näyttivät uneksivan, sillä välin kun lapset peuhasivat käytävien hiekassa.

Hän löysi rouva Walterin pienten antiikkisten raunioiden luota, joiden lähellä poreilee lähde. Nainen kiersi solakoiden pylväiden muodostamaa ympyrää, kasvoillaan levoton ja onneton ilme.

Kun Du Roy oli tervehtinyt, rouva Walter sanoi:

"Täällä puistossa on niin paljon ihmisiä!"

Du Roy käytti tilaisuutta hyväkseen: "Se on totta. Haluatteko, että menemme jonnekin muualle."

"Mutta minne?"

"Minne tahansa. Ottakaamme vaikka ajuri. Jos laskette ikkunaverhon alas, niin olette täydessä turvassa."

"Ehkä niin on parempi. Täällä ihan kuolen pelosta."

"No, siinä tapauksessa löydätte minut viiden minuutin kuluttua ulkobulevardille johtavan puistonportin luota. Haen sinne ajurin."

Ja hän poistui juosten. Tavattuaan hänet jälleen rouva

Walter kysyi:

"Minne olette käskenyt ajamaan?"

Georges vastasi: "Älkää olko mistään levoton. Kuski on saanut ohjeensa."

Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan huoneistonsa numeron.

Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle anteeksi?"

Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"

Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy luvata, että kunnioitatte minua... että ette... että ette... muuten en enää koskaan voi tavata teitä."

Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:

"Olen orjanne."

Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia, pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.

Äkkiä hän vaikeni. Vaunut olivat pysähtyneet. Du Roy avasi niiden oven.

"Missä me olemme?" rouva Walter kysyi.

Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme olla siellä paremmassa rauhassa."

"Mutta missä me olemme?"

"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen vuokrannut... muutamiksi päiviksi... saadaksemme pienen kolkan, jossa voimme tavata."

Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:

"Ei, ei! En tahdo! En tahdo!"

Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa keräytyä. Kiiruhtakaa... kiiruhtakaa... tulkaa pois vaunuista."

Ja hän toisti: "Vannon pitäväni teitä kunniassa."

Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.

Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."

Ja hän työnsi hänet luolaansa.

Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "... Oh, Jumalani!... Oh, Jumalani..."

Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen suudelmiinsa.

Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.

Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.

Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä hänen korvaansa: "Vannon teille... vannon teille... ettei minulla koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."

Ja Duroy ajatteli: "Se seikka ei liikuta minua vähintäkään."

5

Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan _La Vie Françaisessa_ voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.

Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.

Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään, tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan, samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni, uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean kulman marokkolaisella nukella."

Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.

_La Vie Française_ oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja maaseudun lehdet lainasivat tietonsa _La Vie Françaisesta_. Lehden mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi. Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa. Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.

Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin kuin hän heidän luonaan.

Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat olleet hänen sihteereitään.

Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.

Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi: "Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"

Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se saadaan vielä jonakin päivänä tietää."

Madeleine vastasi filosofisesti: "Ken elää, hän näkee."

Kamarien kokoutumispäivänä nuori nainen, vaikka lojui vielä vuoteessa, antoi miehelleen tuhansia ohjeita. Georges oli parhaillaan pukeutumassa mennäkseen aamiaiselle Laroche-Mathieun luokse, jolta hänen oli määrä ennen istuntoa saada neuvoja _La Vie Françaisen_ seuraavan päivän poliittista artikkelia varten, tämän artikkelin kun tuli olla jonkinlainen virallinen tiedonanto hallituksen tärkeimmistä suunnitelmista.

Madeleine sanoi: "Mutta älä missään tapauksessa unohda kysyä häneltä, aiotaanko kenraali Belloncle lähettää Oraniin, kuten on ollut puhetta. Se on mitä tärkein asia."

Georges vastasi hermostuneesti: "Minä tiedän yhtä hyvin kuin sinä, mitä minun on tehtävä. Anna minun olla rauhassa lörpötyksiltäsi."

Madeleine jatkoi tyynesti: "Sinä et muista, rakas ystävä, että aina unohdat puolet niistä tehtävistä, jotka annan sinulle ministerin luo mennessäsi."

Georges murisi: "Sinun ministerisi hermostuttaa minut vihdoin kuoliaaksi. Hän on aasi."

Madeleine vastasi levollisella äänellä: "Hän ei ole enempää minun ministerini kuin sinunkaan. Mutta sinulla on hänestä enemmän hyötyä kuin minulla."

Pilkallisesti hymyillen Georges kääntyi vilkaisemaan vaimoaan:

"Anteeksi, minua hän ei sentään hakkaile."

Madeleine sanoi hitaasti: "Ei minuakaan. Mutta hän luo meidän omaisuutemme."

Georges vaikeni ja sanoi hetken kuluttua: "Jos saisin valita sinun ihailijoittesi välillä, niin luulenpa, että valitsisin sen vanhan pässinpään de Vaudrecin. Missä hän muuten oleilee? En ole nähnyt häntä kahdeksaan päivään."

Tunteitaan näyttämättä Madeleine vastasi: "Hän on sairaana. Hän on kirjoittanut minulle, että hänen on täytynyt paneutua vuoteeseen reumatisminsa takia. Sinun pitäisi mennä katsomaan kuinka hän voi. Se ilahduttaisi häntä. Tiedäthän, että hän kovasti pitää sinusta!"

Georges vastasi: "Se on totta. Menen sinne heti."

Hän oli lopettanut pukeutumisensa. Hattu päässä hän silmäisi ympärilleen, oliko mitään unohtunut. Huomatessaan kaiken olevan kunnossa hän meni sängyn luo ja suuteli vaimoaan otsalle: "Näkemiin, rakkaani. En tule kotiin, ennen kuin aikaisintaan seitsemältä."

Ja niin hän lähti. Herra Laroche-Mathieu odotti häntä, sillä hän söi aamiaista tänään kello kymmeneltä, koska ministerineuvoston oli määrä kokoutua kello kahdeltatoista, ennen parlamentin avajaisistuntoa.

Istuuduttuaan pöytään ministerin ja hänen yksityissihteerinsä seuraan, sillä rouva Laroche-Mathieu ei ollut halunnut muuttaa aamiaisaikaansa, Du Roy alkoi heti puhua kirjoituksestaan ja selosti sen suurin piirtein, vilkaisten silloin tällöin muistiinpanoihinsa, joita hän oli töhertänyt nimikortilleen. Lopetettuaan selostuksensa hän kysyi: "Haluatteko, rakas ministeri, jotakin muutettavaksi?"

"Hyvin vähän, hyvä ystävä. Olette ehkä vähän liian hyökkäävä Marokon kysymyksessä. Puhukaa retkikunnasta aivan kuin se lähetettäisiin, mutta tehkää samalla ymmärrettäväksi, ettei sitä lähetetäkään ja ettette itse lainkaan usko koko asiaan. Antakaa yleisön lukea rivien välistä, ettemme suinkaan aio pistää nenäämme tuohon ampiaispesään."

"Hyvä. Ymmärrän täydellisesti ja saatan asian myös yleisön tietoon tässä muodossa. Vaimoni pyysi minua kysymään teiltä, lähetetäänkö kenraali Belloncle Oraniin. Sen jälkeen, mitä äsken sanoitte, otaksun, ettei häntä lähetetä."

Valtiomies vastasi: "Ei."

Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä, milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:

"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä poliitikot."

Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."

Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi, että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä kaikesta, rakas toimittaja?"

"Täydellisesti, rakas ministeri. Voitte luottaa minuun."

Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.

Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje. Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:

"Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen.

Sinun hamaan kuolemaan.

_Virginie_."

Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.

Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.

Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti tehnyt hänestä lopun hellyydellään.

Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon. Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat, vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."

Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut. Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta, tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa, myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä, typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.

Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme, joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä. Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat, jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla. Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani", "kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.

Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti, kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa, pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon eikä Julian kyyneliä.

Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni! Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"