Part 20

Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja pakeni nojatuolien taakse.

Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan itkukouristuksen.

Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi tiehensä.

Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"

Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.

Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi: "Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan, omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."

Du Roy kohautti olkapäitään: "Ole huoletta, kyllä hän tulee."

Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina seuraavan päivän päivälliseen asti.

Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni valitettavasti ei voi tulla mukaan."

Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."

Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.

Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina. Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.

Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.

Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.

Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy sanoi.

Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."

Rouva Walter vastasi: "Ettehän voi jättää vieraitanne sillä tapaa."

Du Roy hymyili: "Joutavia! Olen täällä jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Jos kieltäydytte, niin loukkaatte minua sydänjuuria myöten."

Rouva Walter mutisi: "No niin, minä suostun."

Mutta istuuduttuaan vaunuihin Du Roy otti hänen kätensä ja suuteli sitä intohimoisesti: "Rakastan teitä, rakastan teitä. Saanhan luvan sanoa sen? En koske teihin. Tahdon vain sanoa, tahdon vain sanoa, että rakastan teitä."

Rouva Walter änkytti: "Oh!... Tehän lupasitte... Teette hyvin väärin... hyvin väärin..."

Du Roy oli hillitsevinään itseään ja jatkoi sitten hiljaisemmin: "Katsokaa nyt! Minähän hillitsen itseni. Mutta kuitenkin... Antakaa minun edes sanoa teille... Minä rakastan teitä... ja sanoa se monta kertaa... niin, antakaa minun tulla luoksenne ja polvistua viisi minuuttia jalkainne juuressa saadakseni sanoa nämä kolme sanaa ja katsella ihania kasvojanne."

Rouva Walter oli antanut kätensä hänen hallittavakseen ja huohotti: "Ei, en voi, en tahdo. Ajatelkaa, mitä ihmiset sanoisivat, palvelijat, tyttäreni. Ei, ei, se ei ole mahdollista..."

Du Roy jatkoi: "En voi elää näkemättä teitä. Kotona teidän luonanne tai muualla, mutta minun täytyy saada nähdä teidät, vaikkapa vain aivan pienen tuokion verran joka päivä. Minun täytyy saada koskettaa kättänne, hengittää sitä ilmaa, jota teidän pukunne on koskettanut, katsella teidän vartalonne ääriviivoja ja teidän suuria ihania silmiänne, jotka tekevät minut hulluksi."

Rouva Walter kuunteli tätä arkipäiväistä rakkausmusiikkia ja sai sanotuksi: "Ei... ei... se on mahdotonta. Olkaa vaiti, minä pyydän!"

Du Roy puhui hyvin hiljaa. Hän oli kumartunut aivan rouva Walterin korvan juureen, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi voittaa tämä yksinkertainen nainen askel askelelta, että hänen täytyi pakottaa hänet myöntämään hänelle kohtaus jossakin. Tämän kohtauspaikan saisi nainen määrätä ensin; sitten olisi hänen, Du Royn vuoro.

"Kuulkaa... minun täytyy... minun täytyy... saada nähdä teidät... asetun portillenne... kuin kerjäläinen. Ellette tule kadulle, niin tulen luoksenne... mutta minun täytyy saada nähdä teidät... minun täytyy saada nähdä teidät... jo huomenna."

Rouva Walter toisti: "Ei, ei, älkää tulko. En ota teitä vastaan. Ajatelkaa tyttäriäni."

"Sanokaa sitten, missä voin teidät tavata... kadulla... missä tahansa... milloin vain haluatte... kunhan vain saan nähdä teidät... En sano muuta kuin hyvän päivän... ja sen jälkeen sanon: 'Minä rakastan teitä.' Sitten menen matkoihini."

Rouva Walter oli murtunut ja epäröi. Ja kun vaunut ajoivat hänen portilleen, hän sopersi kiireesti: "Tulen Kolminaisuudenkirkkoon huomenna puoli neljältä."

Sitten hän hyppäsi vaunuista ja huusi kuskille: "Viekää herra Du Roy takaisin kotiinsa."

Kun Georges tuli kotiin, hänen vaimonsa kysyi: "Missä olet ollut?"

Du Roy vastasi matalalla äänellä: "Kävin lennätinkonttorissa lähettämässä erään tärkeän sähkösanoman."

Rouva de Marelle lähestyi: "Te saatatte minut kotiin, Bel-Ami! Tiedättehän, etten lähde päivällisille näin kauas muulla ehdolla."

Sitten hän kääntyi Madeleinen puoleen: "Ethän ole mustasukkainen?"

Rouva Du Roy vastasi viivytellen:

"En erikoisesti."

Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen "valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä käsiä.

Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."

Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten: "Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"

Vaunut, joissa he ajoivat, keinuivat kuin laiva.

"Näitä ei voi verrata meidän pieneen huoneeseemme", Clotilde sanoi.

Du Roy vastasi: "Eipä todellakaan." Mutta hän ajatteli rouva Walteria.

4

Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana laskeutunut kaupungin ylle.

Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot, ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli vihertävää, paksua ja öljymäistä.

Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.

Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta tuntia liian aikaisin.

Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."

Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi minuuttia yli kolmen.

Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään sen ovesta.

Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän tarkemmin.

Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu, kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.

Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot käsiin kätkettyinä.

Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.

Du Royn mielestä täällä oli "hiton mukavaa".

Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen. Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.

Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän rukoili.

Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska, mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä, tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.

Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä. Mutta missä?

Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on pelkkää typeryyttä."

Kahisevan hameen ääni hätkähdytti häntä. Se oli rouva Walter.

Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."

Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin kuuli.

Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä, sellaisella, jota käytetään kirkoissa:

"Sivulaivat ovat parempia. Täällä olemme aivan liiaksi näkyvissä."

Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi polvilleen.

Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos, kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin... Antakaa minun joskus tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"

Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin, mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että tämä... tämä... seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy! Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."

Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa, mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:

"En odota mitään... en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti, että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni, valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"

Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi: "Minäkin rakastan teitä."

Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi: "Oh, suuri Jumala...!"

Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava... minä... jolla on kaksi tytärtä... mutta minä en voi... minä en voi... En olisi koskaan luullut... en olisi koskaan uskonut... se tunne on liian väkevä... se on väkevämpi minua... Kuulkaa... kuulkaa... en ole koskaan rakastanut ketään toista... kuin teitä... vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh, kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää, rakastan teitä..."

Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.

Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä koskettaa, puristaa..."

Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka mielelläni joisin kyyneleenne."

Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti valitusta: "Älkää vietelkö minua... minä olen hukassa!"

Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki intohimoiset sanansa.

Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona, riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen kasvonsa.

Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.

Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"

Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.

Du Roy jatkoi: "Haluatteko, että tapaamme huomenna Parc Monceaussa?"

Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut, nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi katkonaisesti: "Lähtekää... jättäkää minut nyt... menkää pois... menkää pois... vain viideksi minuutiksi... kärsin liian paljon teidän läheisyydessänne... tahdon rukoilla... en voi... menkää... antakaa minun rukoilla... yksinäni... viisi minuuttia... en voi... antakaa minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi... että hän pelastaisi minut... jättäkää minut... viideksi minuutiksi..."

Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen, että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"

Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.

Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän huusi kohti taivasta: "Armoa!"

Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat viikset.

Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.

Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.

Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.

Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh, pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"

Pappi pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä haluatte, rouva?"

"Tahdon, että pelastatte minut. Armahtakaa minua. Ellette auta minua, olen hukassa."

Pappi tuijotti häneen miettien, oliko nainen ehkä hullu. Hän kysyi uudelleen: "Mitä voin tehdä puolestanne?"

Hän oli kookas ja lihavahko nuori mies. Hänen täyteläiset, riippuvat poskensa olivat mustansiniset, vaikka hän oli ne huolellisesti ajellut. Hän oli sievä kaupunkilaispappi, hyvinvoivan kaupunginosan ja rikkaiden rippilasten pappi.

"Antakaa minun ripittäytyä", rouva Walter sanoi, "ja neuvokaa minua, tukekaa minua, sanokaa, mitä minun on tehtävä!"

Pappi vastasi: "Minulla on rippi joka lauantai kolmesta kuuteen."

Rouva Walter tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä toistaen: "Ei! Ei! Ei! Heti! Heti! Minun täytyy! Hän on täällä! Täällä kirkossa! Hän odottaa minua!"

Pappi kysyi: "Kuka? Kuka teitä odottaa?"

"Eräs mies... joka tahtoo syöstä minut kadotukseen... joka tahtoo turmella minut, ellette pelasta minua... En voi paeta häntä... Olen liian heikko... liian heikko... niin heikko... niin heikko!..."

Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä! Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"

Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta. Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.

Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi: "Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.

Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi intohimoisesti toivoen:

"Siunatkaa minua, isä, sillä minä olen tehnyt syntiä!"

Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan. Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"

Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan, mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"

Du Roy vastasi:

"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."

"Niin minäkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä kirkkoa."

Sanomalehtimiehen valtasi uteliaisuus, ja hän kysyi:

"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä ehkä yksityiskohtaisesti?"

Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani, joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."

Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma tuolla ulkona."

Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä. Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.

"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.

"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne uteliaisuudesta?"

"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui hymyillen.

Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.

Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa löytääkseen rouva Walterin.

Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi, kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.

Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli ripittäytymässä!...

Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro, huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.

Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.