Part 4

— Vasta tänään sain tietää... Mutta miten usein olenkaan ajatellut tätä hetkeä! En minä ajatellut sitä tällaiseksi, ei tällaiseksi! Mutta yhdentekevää! Tiedättekö, että minut on kasvatettu orpokodissa?

— En ole tiennyt, arvoisa herra, tai tuota...

Ja käsi vapisevana hän jatkoi parranajoa. Pari kertaa hän leikkasikin.

— Anteeksi, — hän mutisi.

Ja sanattomana hän jatkoi työtään. Gideonkaan ei puhunut mitään, ettei veitsi viiltäisi vielä kolmannestikin. Toiselta puolen kylmensi hänen tunnettaan se, ettei hänen isässään näkynyt mitään ilon merkkejä. Vasta työn päätyttyä, kun parturi pyyhki hänen kasvojaan sienellä, hän sanoi arasti:

− Te olette hämmästynyt, niinkö? Mutta minun täytyy sanoa, että en minä ole sellainen... ja sen vuoksi minä annan anteeksi. Lopultakin...

— Ja mikä on Lidi parasta tullut? — änkytti parturi.

— Hän on kuollut.

— Kuollutko?

— Niin. Muuten en koskaan nähnyt häntä.

Sitten he vaikenivat. Molemmat olivat kiihtyneitä. Parturi oli palttinankalpea. Hänen silmissään oli kalvava pelästys.

Vielä kerran hän upotti sienen veteen ja pyyhki sillä Gideonin poskia.

— Minä pyytäisin teitä, tuota, sinua... että kun kerran jo on näin... kun siitä jo on kulunut niin pitkä aika... niin älkää sanoko lapsilleni.

Sen voin luvata, — vastasi Gideon väsyneesti.

Parturi puristi veden sienestä ja kysyi sitten:

— Puuteroidaanko?

— Ei, — vastasi poika.

Parturi riisui liinan hänen kaulaltaan ja mutisi koneenomaisesti:

— Tehkää hyvin.

Gideon pisti käden taskuunsa. Silmät kosteina hän sormeili pikkurahoja.

— Paljonko olen velkaa?

Parturikin kostein silmin, mutta kuitenkin, ääni virallisena vastasi kumartaen:

— Ainoastaan neljäkymmentä helleriä...

Kaksi leppäkerttua.

Kaadettuna kuivui heinä niityllä. Sitä jo haravoitiin. Punaiset huivit ja kirjavat hameet liehuivat joka taholla. Heinä haravoitiin ja koottiin rukoloille...

Toukokuun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Harteikas suuripäinen nuorukainen kulkea toikkaroi niittytietä pitkin, olallaan heinähanko. Hänellä oli päässään keltainen olkihattu ja harteillaan kesäviitta. Hän oli jo lopettanut työnsä. Piippuaan poltellen hän kulki kylää kohden. Tultuaan erään haravatytön luokse hän pysähtyi:..

— Päivää, Klarika! Oletpa sinä kasvanut!

Tyttö nosti silmänsä ja punastui.

— On satanut runsaasti, — vastasi hän hymyillen.

Sitten hän haravoi edelleen.

Nuorukainen aikoi sanoa vielä jotain, mutta jäikin siihen hetkeksi seisomaan äänetönnä; imeskeli vain piippuansa ja astuskeli sitten edelleen.

Sillä ei ole lainkaan soveliasta jäädä juttusille kunniallisten neitojen kanssa. Vaikka saattoihan niinkin olla, ettei nuorukaisella ollutkaan sen enempää sanottavaa.

Klari oli todella varttunut varreltaan kevään kuluessa. Viime vuonna hän oli vielä ollut lapsi. Talven jälkeen olivat hänen kasvonsa ja rintansa pyöristyneet. Hänen käsivartensa olivat valkeat, sillä vasta ensi kerran hän työskenteli paitahihasillaan; kyynärpäihin asti ne olivat valkeat. Valkea oli hänen kaulansakin. Päässään ei hänellä ollut huivia. Hiukset olivat talonpoikaisesti silitetyt päälaelle, ja takana ne ulottuivat letiksi palmikoituina puoliväliin selkää.

Tämä sananvaihto ei tällä tavoin kerrottuna näytä miltään, mutta Klarin elämässä se merkitsi uutta ajanjaksoa.

Vielä tähän asti ei kukaan ollut tervehtinyt häntä. Ei kukaan ollut vielä pysähtynyt häntä katselemaan. Ei kukaan ollut sanonut: Oletpa sinä kasvanut!

Hänen kätensä aivan vapisivat haravoidessa. Hänen kasvoillaan poltti puna jatkuvasti. Hänen silmänsä loistivat. Hän oli mustasilmäinen ja sorja varreltaan. Hän pysähtyi ja katseli myhäillen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

Samassa ilmestyi niitylle toinen tyttö. Hänen hameensa oli samanlainen siniraitainen kuin Klarinkin. Mutta hänellä oli yllään nuttu, sekin siniraitainen.

Oikeassa kädessään hänellä oli keppi, vasemmassa tuoppi. Kasvot taivasta kohden käännettyinä hän kulki verkalleen. Hän oli sokea.

— Tänne, tänne, Vical — huusi vanha mies heinäsuovan luota.

Sokea tyttö hymyili ja kulki ääntä kohden edelleen. Keppiään varovasti edellään haroen hän meni vanhuksen luokse. Hän ojensi tuopin. Ukko joi siitä ja antoi sen sitten toisille.

Viimeiseksi joi Klari. Laskiessaan tuopin luotaan hän vilkaisi ympärilleen ja sanoi kuiskaten ja salaperäisesti:

— Tiedätkö mitä tapahtui?

Sokea tyttö kohotti päätään.

— Mitä?

— Pista Szentgyörgyi puhutteli minua.

Sokean kasvot ilmaisivat ihmetystä.

— Mitä hän sanoi? — kysyi hän hiljaa.

— Hän tervehti.

— Tervehtikö?

— Sitten hän sanoi, että olin kasvanut.

— Niinkö hän sanoi?

— Niin.

Sokea tyttö katsoi kummastellen tyhjyyteen ja sanoi sitten jälleen:

— Eikö hän sanonut mitään muuta?

— Ei. Eikö se ollut omituista?

Ja kun hän hymyili kysyessään, hymyili sokeakin.

Molemmat tytöt olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat olleet peilikuvia toisistaan. Sokealla olivat silmät vain puoliksi suljettuina ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeammat ja kätensä pienemmät. Varmaankin olivat hänen jalkansakin pienemmät, mutta hän kävi saappaissa, sillä hän ei osannut väistää okaita.

He olivat kaksoiset. Vica oli kaksivuotiaana kadottanut näkönsä kuumetaudissa. Hänen silmänsä olivat surkastuneet ja pienenneet. Mutta siitä huolimatta hän toimitti kaikki näkevän askareet. Keväällä hän käänsi puutarhamaata, kesällä kantoi isälleen ja sisaruksilleen evästä pellolle; syksyllä hän murenteli maissintähkiä ja syötti sikoja, talvella kehräsi niinkuin toisetkin. Hän kantoi veden kylän laidasta Tisza-joesta; hän kävi puodissa, kun jotain tarvittiin. Kylässä hän kaikkialla osasi kulkea kompastumatta. Hän sanoi tuntevansa sen, mitä muut näkivät. Varjoisen puun hän tunsi kymmenen metrin päästä ja osasi sanoa senkin, mikä puu mikin oli. Hän sanoi, että kaikki hengittää omalla tavallansa. Puun hengitys on tuoksuvainen, seinän kylmä, tai jos aurinko paistaa siihen, on se kuuma. Jos joku leikillään asettui tiellä tai pihalla hänen eteensä, ei hän törmännyt yhteen.

Ja jokaisen hän tunsi käynnistä; tai ellei käynnistä, niin äänestä; tai ellei sanaa vaihdettu, niin kädenannista.

Jos vieras puhutteli häntä, saattoi hän äänestä päättää, monenko askeleen päässä hän oli, miten pitkä ja miten vanha; ja senkin hän osasi sanoa, oliko ihminen hyvä vaiko huono.

Kylässä häntä sanottiin vain sokeaksi Vicaksi.

Kun hänen tuoppinsa oli tyhjentynyt, lähti hän kotia päin. Hän kulki hiukan hitaammin, pää painuksissa.

Sisaren sanat liikkuivat hänen ajatuksissaan. Heidän tunteensa kulkivat aina yksiä teitä. Siinä, että joku nuorukainen oli tervehtinyt Klaria, hän tunsi naiseksi varttuvan tytön ensimmäisen juhlahetken. Oli tervehtinyt Klaria! Nuorilla miehillä ei ole tapana tervehtiä tyttöjä, vaan tytöt tervehtivät heitä. Mutta Klari oli varmaan ollut selin kääntyneenä työskennellessään.

Sokea tyttö kulki edelleen, kasvot uneksivina. Niityn laidassa hän pysähtyi. Hän tunsi kukkia ympärillään. Kukat olivat valkeita ja tuoksuttomia, mutta sokealle eivät mitkään kukat ole tuoksuttomia. Senkin hän tunsi, että kukka oli nimeltään Salomon sinetti. Hän ihmetteli, miten metsäkukka oli saattanut joutua sinne. Yhden hän taittoi ja pisti hiuksiinsa.

Sitten hän jatkoi unelmiaan Pista Szentgyörgyistä.

Hän tunsi nuorukaisen, mutta tietystikään ei sillä tavoin kuin näkevät. Jos hän sattumalta olisi saanut näkönsä jälleen, olisi hän varmaan oudoksuen katsellut kyläläisten muotokuvia, jos ne olisi asetettu hänen nähtävilleen. Hän ei olisi tuntenut edes omaisiaan. Hänelle eivät kasvojenpiirteet merkinneet mitään. Ääni ja tunto ilmaisivat hänelle kaiken. Jokaiselle ihmiselle on ääni yhtä luonteenomainen kuin kasvotkin, ja käsikin on toisella erilainen kuin toisella. Hän tunsi nuorukaisen omalla tavallaan. Senkin hän tiesi, miten suuri hän oli, minkä ikäinen, miten väkevä ja miten hän oli leikkisä juttelussaan. Varsinkin hän selvästi muisti erään lapsuutensa päivän, jonka sisällyksenä Pista Szentgyörgyi oli.

Hän oli silloin ehkä kymmenvuotias, kun eräänä pyhäiltana soitettiin kyläkapakassa Aina kun siellä soitettiin, ei Vicaa voitu pidättää kotosalla. Hän meni sinne ja painoi korvansa aitaa vasten. Kun tanssisäveltä soitettiin, tanssi hän itsekin. Tanssi oli hänen suurin ilonsa. Ellei hän liikkunut askareissaan, asettui hän keskelle tuvan lattiaa ja pyöri ympäri ojennetuin käsin. Hänestä tuntui mieluisalta, kun ilma hyväili hänen kasvojaan tanssiessa. Häntä ei tanssiminen vähääkään hävettänyt. Soiton tahdissa hän osasi tanssia niinkuin toisetkin. Unkarilainen tyttö ei opettele tanssimaan. Se on hänellä veressä. Se on myötäsyntynyttä.

Silloinkin hän tanssi kapakan lähistöllä Szentgyörgyiläisten puimatantereella. Siellä oli vain pikkutyttöjä, jotka tanssivat keskenään. Pista Szentgyörgyi oli silloin juuri päässyt nuortenmiesten kirjoihin. Ensi kerran hän oli pukeutunut leveähihaiseen paitaan, ensi kerran koreili hänen lakissaan kukkanen, ja ensi kerran hän iski tanssissa yhteen kannusniekkaiset kantapäänsä.

Hänen astellessaan siinä ylvästellen pihan poikki sanoi eräs pikkutytöistä kurillaan.

— Tanssittakaa, Pista-setä!

Seitsentoistavuotias poika hämmästyi kuullessaan itseään sanottavan sedäksi.

— No tulehan sitten, — sanoi hän alentuvasti.

Kerran, pari hän pyörähti hänen kanssaan. Hän potkaisi jalkansa ilmaan, polkaisi maata, läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti saappaanvarsiaan ja heitti tyttösen siihen.

Sokea tyttö kuunteli ikävöivän näköisenä jalkojen töminää, ja kun tanssi oli lopussa, huusi hän rukoilevasti:

— Minuakin, Pista!

Nuorukainen oli leikkisällä tuulella ja sokean tytönkin kanssa hän pyörähti jonkun kerran; potkaisi jalkansa ilmaan, polkaisi maata, läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti saappaanvarsiaan ja lennätti tytön vieressäolevalle parrulle.

Sokea tarrautui siihen kiinni, ja kaikki nauroivat. Pista Szentgyörgyi meni kapakkaan.

Ainoastaan Vica ei nauranut. Se, että hän oli saanut tanssia nuoren miehen kanssa, vaikkapa vain siunaaman hetkenkin, antoi hänelle sellaisen juhlallisen tunnelman, että hän unohti raa'an pilankin. Kun hän sen jälkeen tanssi, kuvaili hän aina tanssivansa Pista Szentgyörgyin kanssa.

Vaikka eivät he sen koommin edes puhelleet keskenään. Sillä kukapa nuori mies olisi ruvennut juttusille sokean tytön kanssa? Toiset olisivat heti sanoneet, että hänellä oli sokea lemmitty.

Sokea tunsi kulkevansa piennarnurmella. Huhtikuussa oli satanut runsaasti, ja ruoho oli kaikkialla kasvanut. Hän istuutui, riisui saappaansa ja jatkoi paljain jaloin kulkuaan ruohikossa. Mieluiselta tuntui hänestä astuskella pehmeällä nurmella. Mutta samassa hän poltti jalkansa nokkosiin ja silloin hän veti saappaat jälleen jalkaansa. Sen sijaan että olisi mennyt kotia, hän poikkesikin Tiszan rannalle.

Siellä oli jo vuosia sitten ollut rannalle ajautunut hirsilautta. Viime kesänä oli Vica usein istunut sen veden partaaseen ulottuvassa päässä virutellen jalkojaan vedessä. Hän kuunteli veden lipajamista ja poreilevaa ääntä, joka kuului lautan alta. Nytkin Vica istahti sinne. Hän riisui saappaansa ja asetti ne taakseen. Vesi pyöriskeli miellyttävän vilpoisena hänen jalkojensa ympärillä. Pian siitä katosi nokkosten aiheuttama poltto.

Muuan vaimo tuli rannalle ruukkuaan täyttämään ja huusi hänelle:

— Pidä varasi, tyttö, vesi on siinä syvää!

— Kyllä tiedän, Veron-täti, — vastasi tyttö hymyille».

Illalla tytöt jälleen aprikoivat kummien sanojen merkitystä. Samassa vuoteessa maaten he kuiskuttelivat keskenään.

— Minä olen jo iso tyttö, — sanoi Klari.

— Me olemme jo isoja tyttöjä, — toisti Vica.

Kun Klarilta sitten katkesi juttu, kysyi hän:

— Onko sillä jo viikset?

— On pienet suippokärkiset mustat, — vastasi Klari.

— Sotaväessä ne ovat kasvaneet. Siellä hän oli korpraalina, ettäs tiedät.

Sitten he puhelivat siitä, että sunnuntai-iltapäivällä saisivat tietää, mitä tervehdys merkitsi. Silloin tytöt ja pojat menevät tavallisesti joukoittain kylän laitaan, hautuumaan lähistölle, ja leikkivät siellä kaikenlaisia seuraleikkejä, etenkin haukkaa ja kyyhkystä.

Sitä ei kuitenkaan heti ryhdytä leikkimään, vaan kun nuorukaiset ovat kokoontuneet joukkoonsa samoinkuin tytötkin, huudahtaa nuorukaisten johtaja hihkaisten:

— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme kiinni heidät!

Ellei heidän johtajansa saanutkaan valittuaan vangituksi, tai jos hän tahtoo osoittaa, että hän yhä vieläkin tavoittelee vain yhtä, toistuu leikki useammankin kerran.

Sellaisissa kylissä, joissa ei ole mustalaissoittajia, kisailevat nuorukaiset näin neitosten kanssa.

Huhtikuu oli ollut ruma — ei ainoanakaan sunnuntaina voinut mennä ulos leikkisille. Mutta toukokuu antoi kirkkaita päiviä ja taivas oli heleänsininen.

Sunnuntaina he siis pukeutuivat molemmat huolellisesti. Klari osti uuden nauhan: ruusunpunaisen samettisen, jota siniset lemmenkukat koristivat. Puolet siitä hän antoi Vicalle, sillä he pukeutuivat aina samalla tavoin.

Litanian jälkeen menivät hekin kylän laitaan.

Viime vuonna he olivat leikkineet »enkeli-paholaista» vielä lasten parvessa, samoinkuin »ryöväriä ja kiinniottajaakin», mutta hiljattain he olivat lopettaneet sunnuntaikoulunsa ja onnellisina he liikuskelivat nyt isojen tyttöjen parvessa.

Odotettiin jo kisojen alkamista.

Viime vuonna oli Vicakin vielä leikkinyt lasten parissa niinkuin muutkin. Se oli ollut hauskempaakin, sillä kukaan ei juossut häntä pakoon, vaan kaikki kiiriskelivät hänen ympärillään niinkuin ainakin sokkosilla oltaessa. Mutta nyt hän seisoi alakuloisena isojen tyttöjen joukossa.

Tällä kertaa oli Pista Szentgyörgyi nuorukaisten johtajana. Siellä hän uljasteli toisten kanssa töyhtöniekkaisessa pyöreässä hatussaan, heittäen vain silloin tällöin syrjäsilmäyksen kokoontuviin tyttöihin.

Kun heitä oli jo yhtä monta koolla kuin poikiakin, kiljaisi hän yht'äkkiä:

— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme kiinni heidät!

Tytöt karkasivat kukin taholleen. Vicakin lähti juoksemaan: hän juoksi juoksemistaan, haroen käsillään ilmaa edessään. Jalkojen töminä, hengästynyt huohotus ja nauru kuului kaikkialta. Sitten hiljeni jalkojen töminä. Tytöt joutuivat toinen toisensa jälkeen vangeiksi. Klarikin huohotteli siellä Pista Szentgyörgyin sylissä. Ainoastaan Vicaa eivät ainoankaan nuorukaisen kädet pidättäneet eteenpäin karkaamasta.

Leikki alkoi uudelleen. Vica juoksi jälleen. Hän juoksi kasvot palavina, juoksi milloin oikealle, milloin vasemmalle, tarkaten nuorten miesten saappaitten töminää. Kerran hän hiljensikin juoksuaan tuntiessaan jonkun nuorukaisen lähenevän. Mutta poika juoksikin hänen ohitsensa toista tyttöä tavoitellen.

Silloin hän kävi alakuloiseksi ja erkani pois leikistä. Hän vetäytyi akaasiapuun alle, joka kasvoi hautuumaan laidassa.

Nuoret leikkivät edelleen. Mutta Vica jäi surullisena seisomaan yksikseen akaasiapuun alle. Sitä hän kummastellen ajatteli, miksi eivät ne pojat, jotka vielä viime vuonna leikkivät hänen kanssaan, nyt enää hänestä välittäneet. Olihan hän viime vuonnakin ollut sokea, ja kuitenkin he olivat mielellään leikkineet hänen kanssaan.

Sitten ruvettiin leikkimään kissaa ja hiirtä, ja Klari veti Vicankin muitten mukaan piiriin. Mutta Vicaa ei kukaan lyönyt liinasellaan: hän ei saanut olla kissana eikä hiirenäkään. Mutta siitä huolimatta hän seisoi onnellisena toisten parvessa ja nauroi kun muutkin nauroivat. Sillä vaikka hän ei nähnytkään, kuuli hän kuitenkin juoksun töminän ja tunsi käsien kosketuksesta ja tempoiluista missä hiiri milloinkin liikkui ja missä kissa seurasi kintereillä.

Kerran puikahti Pista Szentgyörgyi hänen käsivartensa alitse, ja silloin hän kohotti käsivartensa suloisen pelästyksen valtaamana.

Vihdoin aurinko laski etäisten koivunlatvojen takana ja tytöt lähtivät kotia kulkemaan.

Vica ei malttanut odottaa, kunnes he olisivat ennättäneet kotia, vaan kuiskasi Klarin korvaan:

— Ottiko hän sinut kiinni?

— Neljästi, — vastasi Klari onnellisena..

— Sanoiko hän jotain?

— Sulkiessaan minut syliinsä hän sanoi: »Minä syön nuo sinun kauniit, säteilevät silmäsi!»

Vica ei kysynyt enempää. Kasvoissa uneksiva ilme hän kulki eteenpäin nojautuen Klarin käsivarteen.

Mutta illalla maatessaan he uudelleen palauttivat mieleen koko leikin menon. Oliko Pista ajanut Klaria takaa, vai oliko Klari kiertänyt niin, että hän siten joutuisi Pistan tielle?

Ilmeisesti oli Pista metsästellyt Klaria. Kertaakaan ei hänen tarvinnut kierrellä hänen eteensä joutuakseen. Se oli suora ja avoin tunnustus. Klari jutteli niin onnellisena, kunnes lopulta haukotteli ja vaikeni.

Hän olisi varmaan jo nukkunutkin siihen, ellei Vica olisi uudestaan kysynyt:

— Ovatko sinun silmäsi todella niin kauniit?

— Kauniit ovat, hyvin kauniit, — vastasi Klari uneliaasti.

He eivät puhelleet sen enempää. Sokea valvoi vielä kauan ajatuksinensa. Hän kuunteli sisarensa tasaista hiljaista hengitystä. Kerran hän ojensi kätensä ja koetteli varovasti sisaren silmiä.

Hänellä on aivan samanlaiset silmät ja silmäluomet kuin minullakin, ajatteli hän surumielisesti, ainoastaan silmämuna on täyteläisempi. Sitten hänkin nukahti ja nukkuessaan hän hymyili.

Seuraavana päivänä hän oli vaiteliaampi kuin tavallisesti. Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Sokeathan ovat muutenkin hiljaisempia kuin näkevät. Ainoastaan Klari kysyi kerran:

— Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään, — vastasi Vica.

— Oletko särkenyt jotain?

— En.

Hetken kuluttua hän sitten sanoi:

— Pojat eivät enää leiki minun kanssani.

Klari oli näinä päivinä laulavampi ja nauravampi kuin muulloin. Eräänä iltapäivänä hän otti leppäkertun ruusupensaasta ja lauloi äänekkäästi:

— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä tietä mulle, minne vievät minut? Itään vaiko länteen, taivaaseen vai maahan, vaiko tänne jättänevät?

Ja heti lähti leppäkerttu liikkeelle: se kiipesi ja kiipesi ylöspäin pitkin Klarin sormia ylös sormenpäähän asti. Sitten se yht'äkkiä levitti siipensä ja läksi lentoon.

— Minnepäin se lensi? — kysyi Vica kiihkeästi.

— Szentgyörgyi'ä kohden!— vastasi Klari riemuiten.

Ja silloin Vicakin kääntyi Pistan kotia kohden. Hänen kasvonsa ilmaisivat harrasta ihmetystä.

Sinä iltana Klari pujahti neljästi puutarhassa. Kukaan ei sitä huomannut, hän vain tuli ja meni, käväisemältä.

Kun he sitten illalla laskeutuivat levolle, kuiskasi hän kuumin huulin Vican korvaan:

— Pista oli täällä.

Sokea sykähti.

— Puhuitko sinä hänen kanssaan? — kysyi hän hiljaa.

— Puutarhan perällä, — vastasi Klari.

— Mitä hän sanoi?

— Kun minä siinä seisoin, tervehti hän ja sanoi: »Hyvää iltaa, Klarika!» Minä vastasin hänen tervehdykseensä. Sitten hän nojautui aitaa vasten ja sanoi, niin hän sanoi että: »Harvoinpa sinua saakin nähdä, kaunokaiseni!» Niin hän sanoi että »kaunokaiseni». Minä aioin sanoa hänelle, että saapihan tavata, kun käy kysymässä, mutta minä jouduinkin niin hämilleni, että sanani katkesi siihen.

— Entä sitten?

— No sitten hän sanoi että: »Etkö antaisi minulle kättä, kultaseni? Voit uskoa, ettei minun ole liimassa.» No minä ojensin hänelle käteni aidan taakse ja sitten minä sanoin: »Mitenkä te täällä kuljette?» Hän sitten vastasi siihen että: »Kukkia minä täältä etsin.» »Mitä kukkia?» kysyin minä. »Sellaisia kuin satun löytämään», vastasi hän. Mutta sitten minä sanoin että: »On jo pimeä, ei niitä silloin löydä.» »Armahdappas, Klarika, ja poimi itse tuohon minun lakkiini muutama», hän sanoi. Ja kun minä jälleen jouduin hämilleni, sanoi hän: »Etkö virka mitään, lintuseni?» Niin hän sanoi että »lintuseni». »Ei täällä ole kukkia lähistöllä», sanoin minä. »No», sanoi hän, »huomenna minä kuljen jälleen tästä ohi ja saanhan minä silloin. Saanko?» »Saatte», — vastasin minä. — Sitten... niin sitten minä juoksin tieheni tänne.

Ja sitten Klari syleili kiihkeästi sisartaan.

— Eikö se ollut kummallista?

— Kummallista oli, — sai sokea kuiskatuksi.

Hetken kuluttua hän sitten taasen sanoi:

— Ei sinun olisi tarvinnut juosta tiehesi.

Seuraavana iltana he kuiskuttelivat vielä kauemmin. Klari oli antanut nuorukaiselle ruusun. Ja he olivat puhelleet ilmasta ja vuodentulotoiveista. Välillä puhutteli nuorukainen Klaria helmekseen ja tähdekseen ja silitteli hänen kättään. Vica kuunteli sisartaan outo väristys mielessä.

Nuorukainen ilmestyi sitten ilta illan jälkeen, ja he puhelivat ilmasta ja vuoden tulosta. Lakissaan oli hänellä nyt aina tuoreita kukkia. Pyhäiltaisista kisoista tiesivät kyläläiset, keltä hän oli saanut ne.

Nyt saattoi Klari jo viipyä kauemminkin puutarhassa iltaisin. Vanhemmat näyttivät suostuneen tähän tuttavuuteen.

Vica odotteli valveillaan Klarin paluuta. Ja uteliaana hän kuunteli, miten he edistyivät rakkaudessaan.

— Tänään oli minulla kumma ilta, — kuiskasi Klari.

— Pista suuteli minua.

Vican käsi vavahti Klarin olkapäällä.

— Minkälaista se oli? Kerro aivan tarkasti!

— No kun minä seisoin siellä aidan luona, niin hän sanoi, että aidan piikit pistivät! Sitten hän kiipesi aidan yli ja me seisoimme siellä pähkinäpuun alla. Sitten hän tarttui minua käsistä ja veti minut luokseen ja painoi minut rintaansa vasten ja sitten hän suuteli minun kasvojani. Mutta kauan, loppumattoman kauan.

— Mitenkä? Mitenkä?

Klari kohotti päätään, ja hänen huulensa koskettivat Vican kasvoja.

— Tuolla tavoin.

Kuuma tunne virtasi läpi koko Vican ruumiin.

— Miten sinä olet onnellinen, — hän kuiskasi.

Seuraavana päivänä satoi vettä. Illan tullen sanoi Vica sisarelleen:

— Miten sinä voit tänä iltana mennä ulos?

Klari hymyili.

— Olemme senkin jo puhuneet. Yhtenä iltana, kun taivas oli pilvessä, kysyi hän, miten sitten tapaamme toisemme, jos sataa? »Ei mitenkään», vastasin minä »odotamme kunnes kirkastuu». »Mutta ellei kirkastu ennen kuin viikon päästä?» sanoi hän. Siilomme sovimme siitä, että tapaamme toisemme vajan alla.

Vaja oli vanha, rappeutunut rakennus; sen puoliksi lahonneet puuseinät antoivat uloinna puutarhaan. Sen räystään alla pysyi maa kuivana.

Illalla sade taukosi. Klari nosti päällimmäisen hameen päänsä ylitse ja pujahti pihalle. Vica kuuli puutarhaveräjän aukeavan.

Hetken aikaa hän istui ajatuksissaan eteisessä, kasvot puutarhaan päin kääntyneinä. Sitten hänkin nousi ja meni ulos.

Hän tunsi, että ilma oli täynnä kosteata sumua ja että oli jo aivan pimeä. Mutta siitä huolimatta hän hiipi kokoonkyyristyneenä vajaa kohden. Välistä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan.

Kylässä oli kaikki aivan hiljaista. Satakieletkin olivat vaienneet. Ainoastaan kaukana haukkui paksuääninen koira. Varmaankin se oli papin koira. Puutarhastakaan ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Kuului ainoastaan raskaitten vesipisaroitten putoaminen oksilta ja lehtien nenistä lehtien lappeille.

Vica hiiviskeli edelleen vajaa kohden.

Hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Nyt hän saattoi erottaa hiljaista kuiskutustakin. Pista oli siis jo tullut.

Puutarhan veräjä oli jäänyt auki. Vica pujahti siitä niinkuin varjo. Varovasti hän kiersi sipulipenkin, karviaismarjapensaat ja hernemaan. Melkein maahan asti kyyryssä hiipi hän vajalle.

Puhelu kantautui hänen korviinsa niinkuin tuulen kuiskaus. Nyt hän oli ehtinyt jo vajan nurkkaukseen, mutta vieläkään ei hän erottanut sanoja.

Hitaasti ja varoen hän pujahti sisään. Mutta vielä hän sai taistella saadakseen auki oven, joka ahdisti pielistään. Hän sai ponnistella kauan, ennenkuin sai sitä sen verran raotetuksi, että mahtui lävitse. Puutarhanpuoleisessa seinässä oli aukko. Sinne hän kömpi. Sieltä hän varmaan voisi erottaa sanatkin.

Mutta se ei ollutkaan niin aivan helppoa. Vajassa hänen täytyi kiivetä rankapinon yli. Sisemmällä oli vielä joukko hajoitettujen rattaitten osia. Hänen täytyi visusti varoa, ettei joku pyörä kiepsahtaisi tai kaatuisi kumolleen.

Hän ryömi käsillään haroen ja alati jääden kuuntelemaan. Joka askeleella hän siirsi jalkojaan varovasti eteenpäin ja vasta sitten, kun oli aivan varma otteestaan, hän nosti toisen jalkansa.

Senkin hän tiesi, että ikkunan alla oli vanha reiällinen lampaannahka. Se oli käännettävä toisin puolin. Kaikki tämä vei paljon aikaa.

Vihdoin hän pääsi aukolle. Varovasti hän kohotti lampaannahkaa ja jäi kuuntelemaan.

Nuorukainen sanoi:

— Näitkö sinä unta minusta viime yönä?