Part 3

Kovács tuijotti partavehkeisiinsä. Tyttö avasi ikkunapuoliskot ja ryhtyi puuhiinsa. Toukokuun aurinkoinen tuulenlehaus täytti huoneen. Pihalla haukahteli koira iloisesti.

Kovács seisoi toisen ikkunan edessä ja sitoi kaulahuiviaan, salavihkaa katsellen Mariskaa.

Tyttö hymyili:

— Miksi te ette aja partaanne? Luuletteko, etten ennen ole nähnyt partaa ajettavan? Isäni näin useinkin, Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan. Te olette kovin omituinen mies, herra Kovács.

— Minäkö? Omituinen?

− Niin, hyvin omituinen.

— Miksi minä olisin omituinen?

— Muuten vain.

— En minä huomaa itsessäni mitään omituista. Sanokaa miksi minä muka olen omituinen?

— Eikö ole omituista, että olette jo vuoden asunut meillä ja tapaatte minut joka päivä; että joka pyhä tuotte minulle kukkavihon, ja kun meidän pitäisi haastella, tuntuu teistä yht'äkkiä siltä, kuin olisitte sähkösanoma, ja samassa te lennätätte itsenne jonnekin muualle.

Gideon Kovács vilkutti silmiään ja punastui.

— Mistä minä haastelisin, — änkytti hän.

Tyttö astui hänen luokseen ja katsoi häntä silmiin läheltä, sitten aivan läheltä.

— Sanokaa, miksi te tuotte minulle kukkia joka sunnuntai?

Kovács punastui yhä enemmän.

— Miksikö? Siksi, että minä tiedän että te... sunnuntaina iltapäivisin... aina menette jonnekin äitinne seurassa.

— Eikö se merkitse mitään muuta.

— Ei mitään.

— Te olette käsittämätön ihminen!

Gideon vilkutti silmiään epäröivästi.

Tyttö jatkoi:

— Aina kun pyydämme teitä raittiiseen ilmaan, vastaatte, että olette lupautunut muualle. Mutta tuskin olemme ehtineet kääntyä kadun kulmauksessa, kun te jo palaatte takaisin ja uppoudutte kokonaan noihin kuiviin kirjoihinne. Hyi! Kirjat! Kirjat eivät ole elämää!

— Minun täytyy opiskella paljon, Mariska.

— Mutta ettehän te opiskele. Ette te opiskele! Te kirjoitatte runoja. Eräänä päivänä katselin mitä ne kirjat ovat, jotka ovat teille mielenkiintoisempia kuin minä. Yhdestä kirjasta minä löysin runojakin, aivan upouusia runoja. Tässähän se kirja onkin. Täällä ovat runotkin. _Minun salaiselle epäjumalattarelleni; Tyttöjen helmi; Jos sanoa voisin; Hullu ma oon; Mustalle tähdelle; Öin päivin sua aattelen; En yllä sinuun, kaihon tähteni._ Suokaa anteeksi, että olen lukenut runonne. Mutta runot eivät ole salaisuuksia. Ne ovat todella kauniita runoja.

Yhtäkkiä Gideon virkistyi niinkuin ruoho sateesta.

— Kauniita? Eivätkä sanomalehdet kuitenkaan ota niitä painattaakseen. Ne sanovat lähettäessäni, että, tuota... Ajatelkaa, yhdestä vastattiin: »Runonne ovat vanhanaikaisia; jokaisen säkeen voi niistä ymmärtää.»

Mariska hymyili:

— Se mahtaa olla ihmeellisen kaunis tyttö.

— Kuka?

— Se josta ne runot kertovat.

— Ei ole sen kauniimpaa maailmassa!

— Tässäkin on runon nimi. Kas tuota: _Ei maassa kauniimpaa, lie tuskin taivaassakaan vertaa, kuin on mun punapuseroinen armahani_ j.n.e. Minä kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää kuka hän on.

Gideon Kovács tuijotti hämillään Mariskan keltaisia puolikenkiä. Mutta hän ei vastannut.

— Ja juuri tässä on se, mitä minä en ymmärrä, herra Kovács, — jatkoi kuulustelija. — Te katsotte aina niin oudosti minua, kun näette minut, te katsotte niin että... Eräänäkin päivänä, kun istuin tässä ikkunan ääressä sivuttain, ette te kääntänyt silmiänne minusta.

— Mistä te sen tiedätte?

— Minä vain odotin, miten kauan te katsoisitte. Tunnin ja viisi minuuttia te tuijotitte. Mutta niin juopunein silmin, että jos kadulla olisitte sillä tavoin katsonut poliisia, niin hän olisi varmasti vienyt teidät putkaan.

— Miten voitte te sen tietää? Ettehän te kertaakaan katsonut minuun.

— Näkee tyttö silloinkin, vaikka hänen silmänsä olisivat verhotut. Muuten, jos haluatte tietää, oli vieressäni vihreä lampunkupu. Se kuvasti itseensä ikkunan. Voi mikä hupakko minä olen! Sanalla sanoen, minä en ymmärrä teitä. Tai: onko se runotyttö kenties minun näköisäni? Aluksi minä ajattelin, että kenties... Minullakin on punainen pusero... Mutta te aina karttelitte minua niin huomiotaherättävästi! Kuitenkin minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sen ihmeellisen kaunottaren!

Katsokaa, tuota, peiliin, — sammalsi Gideon.

— Ettäkö minä sittenkin olisin se, Gideon!

— Ei minulla ole syytä salata enää, koska jo tiedätte. Kun minäkin vain tietäisin...

Tyttö ojensi kätensä, sitten hän kavahti yht'äkkiä Gideonin kaulaan.

He syleilivät toisiaan kauan.

— Mutta kertokaa minulle nyt, rakas Gideon, — sopersi tyttö irtaantuen hänestä, — mitä teidän käytöksenne oikein merkitsee? Tiedättehän te, etten minä ole rikas tyttö enkä kenenkään mielitietty, mutta miksi sittenkin puhutte saavuttamattomista tähdistä?

Gideon meni vesitarjottimen luo ja joi lasillisen vettä.

— Kohta te ymmärrätte, Mariska. Minä olen heti ensi näkemästä ollut teidän, tuota, orjanne. Sen vuoksi minä tämän huoneenkin vuokrasin.

— Sitä minä aavistin.

— Minun syntymääni, Mariska, verhoo, tuota, hämäryys.

— Tiedämme kyllä, että olette orpo.

— Minä kasvoin orpokodissa, eikä kukaan ole minusta koskaan välittänyt. Kuka oli minun, tuota, isäni, sitä en koskaan saanut tietää. Minä kyselin sitä usein. Mutta minulle sanottiin, että minun täytyy odottaa, kunnes kasvan suureksi ja vartun täyteen miehen ikään, silloin minulle kerrotaan kaikki. Siitä lähtien minä aina tutkistelen, minkä, tuota, luonteinen minä olen. Epäilemättä on minulla herrasmiehen tunnusmerkit. Sillä minä olen aina vihannut mauttomuuksia. Minulla on myötäsyntynyt rakkaus kaikkea, tuota, kaunista kohtaan. Katsokaa, minä esim. harjaan itseni joka päivä huolellisesti, niinkuin vaikka, tuota, nainen. Tukkalaite minua innostuttaa niinkuin ratsua sotilassoitto. Kauniit, muodikkaat vaatteetkin, vaikka minulla tietystikään ei ole varaa sellaiseen. Mihinkäpä minulla olisi varaa? Enintään voin ostaa itselleni hyvältä tuoksuvan, tuota, saippuan. Minä olen aivan hullaantunut voimakkaasti kuohuvaan, tuoksuvaan saippuaan! Teatterissakin minä mielelläni kävisin, mutta siitä ei voi olla puhettakaan. Taidenautinnoissani täytyy minun tyytyä pikku tamburiiniini.

— Te soitatte ihmeen kauniisti tamburiinia! Niin tunteellisesti...!

— Vaikka ei kukaan ole opettanut. Minä vain tahdon sanoa, että aina tutkin luontaisia taipumuksiani ja aina johdun siihen lopputulokseen, että suonissani on, tuota, ylhäistä verta.

— Se on varmaa, Gideon! Teidän kasvoissannekin on jotain. Te muistutatte kuuluisaa kreivi Gyula Andrássya.

— Niinkö arvelette?

— Hänellä on tukkakin samalla tavalla kammattu.

— Se on totta. Ja minun nimenikin on Gideon. Eihän se ole mikään tavallinen nimi! Sellaisen nimen valitsevat ainoastaan, tuota, suuret herrat!

— Ehdottomasti. Minua on teidän nimenne aina miellyttänyt, Gideon.

— Mutta katsokaa, Mariska: minun kohtaloni on vain köyhän konttoristin. Kuitenkin voi jonakuna päivänä tapahtua, että luokseni tulee jokin, tuota, vanha ja hieno herra. Ja hän sanoo minulle: _Poikani!_ Ja voihan olla mahdollista, että minä samana päivänä saan oikeuden kantaa oikeata, tuota, — aatelisnimeä.

— Voi, ihanaa on sitä jo ajatellakin!

— Saattaa olla mahdollista, että isäni on jokin, tuota, jokin sellainen, joka kesälläkin kulkee silinterihatussa ja jos hän tahtoo kävellä, istuu hän silloinkin vaunuihin; ja jos hän matkustaa, ajaa hän aina ensimmäisessä luokassa.

— Pikajunassa!

— Pikajunassa, niin, vieläpä paremmassakin: Idän loistojunassa. Puolessatoista tunnissa hän ehtii Budapestista Wieniin.

-— Ja hän asuu linnassa!

— Ja... voihan olla... niin voihan olla mahdollista, että... Vaikka voihan olla niinkin, että hän on, tuota, köyhä mies... Mutta sitä en sittenkään luulisi! Minulla on jonkinlainen tunto siitä; se kuiskaa minulle aina, että hän on, tuota, jalosukuinen. Mutta, oma Mariskani, salaisuuden täytyy ennemmin tai myöhemmin, tuota, tulla ilmi. Ei ole koskaan, Mariska, maailmassa ollut sellaista salaisuutta, joka ei olisi tullut ilmi! Usein minä näen untakin siitä. Usein päivälläkin kyyneleet kohoavat silmiini, kun ajattelen sitä. Tiedättekö, Mariska, että minä olen hyvin tunteellinen ihminen. Minä en voi katsella edes, miten ajuri ruoskii hevostaan. En edes sitä, että vanhemmat kurittavat lapsiaan, tai että lapset ahdistelevat koiria. En minä sille mitään voi: minun sydämeni on niin tunteellinen. Minä annan kaiken anteeksi vanhemmilleni, sillä varmaankin he sen vuoksi rikkoivat rakkauden voimakkainta lakia vastaan, että heillä oli niin suuri tuota...

Gideon pyyhki kyyneleensä ja jatkoi:

— Minua ei vielä kukaan ole suudellut, Mariska. Teidän huulenne olivat ensimmäiset, jotka antoivat ensimmäisen suudelman minulle.

Mariska painaltui jälleen hänen rintaansa vasten ja uudisti moneen kertaan ensimmäisen suudelmansa, aivan kuin korvatakseen ne, joita vailla Gideonin oli täytynyt elää.

— Näin minä sen selitän, Mariska, — jatkoi Gideon haltioituneena, — tänään en minä ole vielä kukaan enkä mikään. Minä olen vain vaivainen, tuota, vaivainen helleri yhteiskunnan arvoasteikon mukaan. Mutta kerran tulee, tuota, hopeinen floriini, tai vaikkapa kultaraha, ja sanoo: sinä olet minun lapseni! Sinä olet osa minusta! Tai tulee vanha ja kulunut neljän kreutserin raha... Ei, ei se sittenkään voi olla mahdollista. Sanalla sanoen, minä en ole tahtonut liikahtaakaan, ennenkuin se suuri salaisuus tulee ilmi.

— Ettekö tiedä edes äidistänne mitään?

— Valitettavasti vain nimen...

— Miksi valitettavasti? Luottakaa minuun, oma Gideonini!

— No niin, tietäkää siis, että minun äitini nimi oli... oli Lidi Kovács.

— Lidi Kovács, sehän on kaunis nimi. Entä sitten?

— Ettekö ymmärrä! Voi enkelin viattomuutta! Äitini nimi oli Lidi Kovács.

— Lidi Kovács. Ymmärränhän minä sen!

— Mutta minä näen, että te ette ymmärrä. Ettekö ymmärrä, että jos jonkun nimi on Gideon _Kovács_ ja jos hänen äitinsä nimi on _Kovács_...

Tyttö katseli Gideonia aivan kuin katselisi maahan pudonneen kiinalaisen maljakon pirstoja.

— Nyt minä jo ymmärrän. Siis... Ja mikä teidän äitinne oli?

— Papinkirjassani sanotaan: _Ammatiltaan kamarineitsyt_.

Syntyi hetken hiljaisuus. Kovács katseli murheellisesti eteensä, tyttö pelästyneesti kummastellen Kovácsia.

Sitten poika kohotti silmänsä.

— Eikö totta, nyt te jo ymmärrätte, miksi minä tulin tänne ja miksi vaikenin? Eikö totta, nyt te, tuota, halveksitte minua?

— Oi, ei! — huudahti tyttö.

Ja niinkuin lintu, joka levittää siipensä lentoon, levitti hän kätensä ja lensi Gideonin kaulaan.

— Ei, ei! Se jonka vanhemmat ovat jättäneet, sitä ei rakastava sydän hylkää!

— Kiitos, — änkytti Kovács tunteellisen onnellisena. — Vihdoin on onnenkin päivä puhjennut minulle paistamaan. Minä tunnen, että tämä päivä on minun elämäni ensimmäinen, tuota, juhlapäivä. Tiedättekö, Mariska, että tänään täytyy salaisuuden tulla ilmi. Tänään minä olen täysi-ikäinen. Tänään täytyy minun saada kirje orpokodista. Siinä kerrotaan missä minun äitini on, ja sitten minä etsin käsiini sen naisen ja kysyn häneltä, kuka isäni on.

— Mutta miksi, Gideon?

Poika kohautti olkapäitään,

— Ehkä hän nähdessään minut... ehkä saadessaan tietää, että minä olen pyrkivä mies ja rehellinen ja kunnollisesti elävä... Koko elämäni olen minä tuota, janonnut vanhempaini rakkautta. Lapsuudessani näin usein kuvia, joissa äiti painoi lastaan hellästi povelleen, tai sellaisia, joissa isä pyörii piirissä lapsineen joulukuusen ympärillä. En minä vaadi isältäni mitään. Mutta elämäni useimmin toistuva unelma on ollut, että eräänä päivänä ilmestyy kaunis vanha herra ja sanoo minulle: poikani! Ja sitten hän painaa minut rintaansa vasten...

— Gideon parkani!

— Sittenkin hänen täytyy olla herrasmies, Mariska! Sillä kamarineitsythän on vain suurilla herroilla...

— Se on varmaa.

— Ehkä se ei edes ollut hänen syynsäkään...

— Siitä olen vakuutettu. Ja te sanoitte, ettei kukaan käynyt teitä tervehtimässä orpokodissa.

— Ei kukaan. Varmaankaan hän ei tiennyt minusta.

— Minä uskon varmasti, oma Gideon, että kun se herra näkee miten kaunis, reipas ja... miellyttävä mies... Entä jos se olisi joku kreivi ja se ottaisi teidät pojakseen!

— En minä välitä siitä, olipa hän kuka tahansa. Vain se on ollut minun ainoa ajatukseni ja unelmani, että näkisin, että saisin katsoa sen ihmisen kasvoihin, josta aivan varmaan tiedän, että hän on minun isäni. Ja että saan katsoa häntä silmästä silmään... Hänen silmänsä ovat varmasti samanlaiset kuin minunkin... Vaikka hän kieltäisikin... Mutta että vain saisin tuntea ja kokea sen tunteen, joka herää siitä, että näen hänet silmästä silmään ja tiedän, että _hän on minun oma isäni_!... Tätä yhtä ja ainoata olen aina pyytänyt Jumalalta.

— Gideon parka!

— Usein olen kadulla tarkastellut vanhoja, tuota, herroja... Varsinkin Kossuth-kadulla... Uskokaa minua, minä tuntisin hänet, vaikka en edes aavistakaan, kuka ja mikä hän on. Mutta minä tuntisin hänet sittenkin, Mariska.

Samassa kuului ovikellon soitto. Molemmat vavahtivat!

− Äiti! — sanoi tyttö.

— Postimies! — sanoi Kovács.

Tyttö tarttui harjaan ja pöytäliinaan. Hän riensi avaamaan ovea.

— Äiti tulee!

Mutta heti kuului uudistettu soitonkilinä, ja voitonriemuisin kasvoin Mariska lennätti Kovácsille paksun, sinetöidyn kirjeen.

— Se on orpokodista!

Gideon kalpeni. Vapisevin käsin hän repäisi kirjekuoren auki. Hän tunsi siinä jotain kovaa. Mutta tytön nähden hän ei uskaltanut avata sitä.

— Jättäkää minut yksinäisyyteen tällä hetkellä, rakas. Minä kerron sitten kaiken ja näytän mitä olen saanut.

Tyttö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lennähti ulos.

Gideon jatkoi hitaasti kirjeensä avaamista.

Sieltä ilmestyi esille vanha haalistunut valokuva. Se esitti nuorta, palvelijattaren näköistä naista, jolla oli yllään valkea hame ja valkea pusero kyynärpäihin ulottuvine hihoineen. Miellyttäväkö? Vastenmielinenkö? Sitä ei voinut kuvasta päätellä, sillä nainen siristi silmiään, aivan kuin olisi tahtonut varjella itseään tomupilveltä.

— Tämäkö on minun äitini? — sopersi Gideon.

Ja hän ihmetteli, miten omituisen vieraalta tuo nainen hänestä tuntui, aivan yhtä vieraalta kuin valokuvat kaupunginpuiston valokuvaajien näyteakkunoissa.

Ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hänen silmänsä liukuivat orpokodin johtajan jäykille kirjaimille. Siinä oli lyhyt ilmoitus siitä, että oheen on liitetty ainoa tallella oleva kirjoitus, joka selvittää hänen sukuperänsä. Sen lisäksi eivät he muuta tiedä, kuin että Lidi Kovács kuoli pääkaupungin Rókus-sairaalassa kolmenkolmatta vuotiaana, jättäen pojalleen ainoastaan valokuvan ja mukana seuraavan kirjeen.

Gideon mursi toisenkin kirjeen kuoren. Se oli kirjoitettu hailahtaneella sinipunervalla musteella keltaiselle paperille. Käsiala oli talonpoikainen:

Rakas poikani älä kiroo äitiisi. Sillä minä olisin tahtonut kasvattaa sinut mutta en voinut, isäsi on Gidejon Kis-Kuczor parturin oppipoika Devrecsenistä. Minä tutustuin Häneen mutta hänellä ei ollut mitään, sitten sinut vietiin löytökotiin sillä minä sairastuin rinta tautiin..

Sinua suutelee hautaan asti rakastava äitisi

Lidi Kovács.

Gideonin silmät väsyivät, ennenkuin hän oli tavannut edes kirjeen loppuunkaan.

— Parturinoppipoika, — ajatteli hän haikeasti. — Ei paroni eikä kreivi, vaan parturinoppipoika. Neljän kreutserin lantti! Ihminen, joka ei koskaan ollut matkustanut pikajunassa, vaan ainoastaan matkustajajunassa ja silloinkin kolmannessa luokassa!

Hän häpesi. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi isketty lihakirveellä päähän.

Kesti pitkän hetken, ennenkuin hän toipui. Sitten hän luki kirjeen uudestaan.

— Gideon Kis-Kuczor. Kovin tuttu nimi! Missä minä olenkaan nähnyt tämän nimen? Ahaa, nyt tiedän: täällä samalla kadullahan minä sen näin parturin kyltissä. Gideon-nimi kiinnitti huomiotani siihen...

Ja hän tunsi sielussaan sellaisen myrskyn raivoavan, että hän hoippui sinne tänne, kulkiessaan huoneessaan.

— Parturi... käsityöläinen... vaskipivoinen parturi... Siitämisin hänkin on varmasti vanhentunut. Mutta yhdentekevää, hän elää! Ja ehkä hän vielä lisäksi hakee minua! Mitäpä jos astuisin parturitupaan... Ei, sitä en tee. En voisi hallita ääntäni. Mutta hän on sittenkin isäni! Minä kurkistan salavihkaa ovesta... Jos vielä tuntisi... Mutta minkälainen ihminen hän oikein lienee? Ovatkohan meidän luonteemme samanlaisia? Ehkä hän on varoissaankin? Pitäisipä kutsua tänne joku hänen apulaisistaan. Juurihan minun pitäisi ajaa partani. Minä kysyisin häneltä välinpitämättömällä äänellä, noin vain ohimennen, minkälainen ihminen hänen isäntänsä on. Onko hän hyvänsuopa? tai ehkä juoppo? muistaneeko hän kadonnutta poikaansa? huokaillenko muistelee? mitä hän puhuu hänestä? Sepä oli hyvä ajatus!

Ja Gideon raotti ovea ja sanoi ääni vapisevana:

— Olkaa hyvä, täti, ja lähettäkää joku poika parturille. Tällä kadulla on parturi. Hänen nimensä on Kis-Kuczor. Mutta älköön poika menkö muualle, ainoastaan sen luokse. Ja pyytäköön lähettämään apulaisen partaa ajamaan. Älkää unohtako, että _apulaista_.

Hänen kasvonsa hehkuivat sisäisestä kuumuudesta. Hän otti jälleen käteensä valokuvan ja tarkasti sitä huolellisesti. Hän asettui peilinkin eteen. Hän vertaili omien kasvojensa yksityispiirteitä kuvaan, kulmiaan, nenäänsä ja leukaansa. Hänen oma otsansa oli korkeampi, nenäkin oli tylpempi ja leuka kulmikkaampi, mutta huulien hienous, sen hän oli saanut äidiltään!

Mariska kurkisti sisään ja katseli urkkien Gideonin kasvoja.

— Hyvää vai pahaako kuuluu?

Gideon pisti kirjeen taskuunsa.

— Iltapäivällä minä kerron, — vastasi hän hymyillen sillä tavalla, kuin olisi hänellä ollut sitruunankuori suussaan. — Minä tulen teidän kanssanne kävelemään tänään iltapäivällä.

Tytön silmät paloivat uteliaisuudesta.

— Minä jo heti arvasin, että hyvää kuuluu. Lähetitte jo hakemaan parturia: se on hyvä enne! Nyt ette te enää itse aja partaanne. Kreivi, niinkö?

— Ei.

— Paroniko?

— Ei... ei aivan.

— Mutta joku suuri herra kuitenkin?

— Älkää kyselkö, kultaseni, minä olen kovin kiihdyksissä...

— Kiihdyksissä? Voi, silloin minäkin. Minun täytyy istuutua; jalkanikin vapisevat. Siis joku rikas? Minä toivon, ettei hän kiellä, että minun rakas Gideonini...

— Koettakoonpa vain!

— Eikö totta, ettehän salli?

— Minua hän ei voi käskeä!

— Niin juuri! Te olette todella mies, Gideon. Sanan rohkeimmassa merkityksessä! Entä äitinne?

Gideon nyökäytti päätään:

— Hän on kuollut.

— Jumalan rauha hänelle! Mutta eläähän kuitenkin isänne. Aiottehan puhua hänen kanssaan?

— En tiedä voinko puhua hänen kanssaan?

— Mutta miksi ei? Mitä pikemmin sen parempi! Onko hänellä kenties oma talokin?

— Sitä en tiedä.

— Voihan kuitenkin olla mahdollista että on. Oi Gideon, minun oma Gideonini! Entä jos hänellä on monta taloa ja hän antaa meille yhden niistä? Mitä? Te pudistatte päätänne? Älkää olko niin heikkouskoinen, Gideon! Hänelläkin on varmasti omatunto. Ehkä hänellä on maatilakin?

— En luule...

— Yhdentekevää. Talokin on maatila. Miten usein olemmekaan lukeneet ilmoituksista, että taloja vaihdetaan maatiloihin ja maatiloja taloihin. Vaunutkin hänellä on, eikö totta? Onko hän naimisissa? Ylhäinenkö? Ehkä parlamentin jäsen? Miten onnellisiksi me tulemme, Gideon! Vaikka kirjeestä olisi pujahtanut esille markkinakerjäläinenkin, olisimme me vastaanottaneet hänet avosylin. Mutta näin, Gideon, mikä onni! Nyt tulee parturi!

Keltaiseen aivinaiseen takkiin puettu kaljupäinen mies ilmestyi ovelle. Hän oli viidenkymmenen korvilla, hänen viiksensä olivat tiukasti kierretyt ja hänen jalkansa laihat. Nöyrästi hymyillen hän tervehti:

— Arvoisa herrako minua lähetti hakemaan?

— Minä, — vastasi Gideon henkeään vetäen.

Ja hän kiinnitti silmänsä parturiin...

Parturi laski laukkunsa pöydälle ja poimi esille hiomahihnan, partasudin, -kupin ja -saippuan.

— Pyytäisin hiukan vettä, — sanoi hän tytölle.

Mariska asetti karahvin hänen eteensä ja poistui.

Vapisevin käsin riisui Gideon takkinsa, irroitti kauluksensa ja istuutui selin ikkunaan.

Parturi levitti pyyheliinan.

— Täällä en vielä ole käynyt, — alkoi hän hyvänsuopeasti keskustelun. — Joko olette suvainnut kauan asua täällä?

Ja kuohutellessaan saippuaa hän katseli ympärilleen.

— Minä vain, tuota, pyysin... apulaista, — änkytti Gideon.

— Oi, minä tulin itsekin mielelläni, — vastasi parturi. — Totta puhuen ei minulla olekaan apulaista. Suvainnette tietää, että nyt on sellainen aika, jolloin on vaikea saada apulaista. Hjaa... Työpalkat kohoavat, ja täällä laitakaupungilla on aivan mahdotonta... suvaitkaa uskoa... aivan mahdotonta...

Tätä sanoessaan hän kuohutti saippuaa vielä kerran ja voiteli sillä Gideonin leuan.

— Ehkä suvaitsette kääntyä hiukan, arvoisa herra. Noin, valoon päin.

Gideon kääntyi. Välillä hän vilkaisi parturia.

... Tuoko se olisi! Tuo laiha, variksen näköinen?

Hänen rintaansa ahdisti.

— Oletteko täältä meidän kadultamme? — kysyi hän mahdollisimman välinpitämättömästi.

— Kyllä, pyydän nöyrimmästi.

— Kuczor?

— Niin juuri, Gideon Kis-Kuczor, arvoisan herran palvelukseen aina valmis.

Hän etsi sopivaa naulaa hiomahihnalle. Kun hän ei sellaista löytänyt, kiinnitti hän sen lopuksi ovenkahvaan. Hän veteli partaveistä pitkin hihnaa edestakaisin.

... Siitä ei ole epäilemistäkään, ajatteli Gideon huoaten.

Ja hänen silmänsä tirkistelivät jälleen nurkastaan miestä. Varreltaan ei hän ollut näköinen, mutta parturin silmäkulmat, — aivan kuin olisi hän nähnyt omansa peilissä. Ja silmissäkin oli jotain samankaltaista. Elleivät ne vain olisi niin sitrallaan ja ryppyjen ympäröimät...

Hän tunsi sisäistä puistatusta. Aivan varmasti se oli hänen isänsä!

Parturi alkoi rauhallisesti ajamisensa Gideonin oikean korvan juuresta. Hänen kätensä liikkeet todistivat suurta ammattitottumusta. Hänen pyyhkiessään veitsen terästä saippua vaahdon sanoi Gideon:

— Naimisissako olette?

— Kyllä, arvoisa herra.

— Entä... entä onko teillä lapsiakin?

— Oi, onpa niitä. Neljä kaikkiaan. Kolme poikaa ja yksi tyttö. Vanhin poikani auttaa minua jo liikkeessä. Hän on taitava poika. Ajattelin antaa hänen opiskella, arvoisa herrani. Mutta hänen hampaansa eivät mitenkään pystyneet latinaan. Molemmat nuoremmat sitä vastoin suoriutuvat paremmin. Mutta tyttäreni on sentään kaikkein sujuvin oppimaan. Hjaa...

— Eikö teillä... eikö teillä ole muita, tuota, lapsia?

— Ei ole, arvoisa herra.

— Eikö ole ollutkaan?

— Ei, ei.

— Muistelkaapa hiukan, tuota...

Parturi naurahti kohteliaasti.

— Ei, ei. Neljässäkin on jo tarpeeksi köyhälle miehelle, hyvä herra.

Ja hän jatkoi huolellisesti parranajoa.

Seuraavan lyhyen hiljaisuuden jälkeen Gideon jatkoi sydän kurkussa kyselyjään:

— Missäpäin te olette liikkunut?

— Joka taholla, arvoisa herra, joka taholla. Wienissäkin. Siellä on kaikkein paras, Hjaa...

— Entä Veszprémin piirikunnassa?

— Sielläkin. Arvoisa herra taitaa olla sieltäpäin kotoisin?

— Entä missä siellä piirikunnassa?

— Olen ollut Veszprémissá ja Devrecsenissä. Kauimmin olin Devrecsenissä. Se on kaunis paikka. Hjaa...

Gideon vaikeni. Ainoastaan hänen silmäteränsä värähtelivät kiihtymyksestä. Parturi oli jo ajanut hänen toisen poskensa ja puolen leukaa, ja ennenkuin hän ryhtyi toiseen puoleen, teroitti hän vielä kerran veistään.

Kun hän palasi, kysyi Gideon vavahtavin huulin:

— Tunsitteko siellä Lidi Kovács nimisen naisen?

Parturi hätkähti. Hän jäi tuijottamaan Gideonia.

— Tunsinko? — vastasi hän karttelevasti. — Tunsin.

Gideon ei kestänyt enempää.

— Isäni! — huudahti hän ojentaen molemmat kätensä.

Parturi oli lyyhistynyt polvilleen pelästyksestä. Partaveitsi putosi hänen kädestään.

Gideon vaipui hänen kaulaansa ja toisti kyynelsilmin:

— Isäni!

Parturi joutui niin suunniltaan tästä odottamattomasta purkauksesta, ettei edes pyyhkinyt kasvoihinsa ja takkiinsa tahrautunutta saippuavaahtoa, vaan mutisi kummeksien:

— Tekö olisitte... tuota, sinäkö olisit?

— Minä, minä olen, Gideon, teidän poikanne!

— Minun poikaniko?...

— Teidän poikanne. Minä en ole vihainen teille. Vasta tänään sain tietää...

Parturi tuijotti yhä kivettyneenä. Sitten hän nosti partaveitsen ja hioi sitä jälleen. Hänen otsallaan kihoilivat hikipisarat.

Gideon istuutui jälleen tuolille ja jatkoi tunteellisesti: