Part 2

Pajan ohitse karahutti kaksi pillastunutta hevosta täyttä ravia. Kauppias David istui vaunuissa, tai paremmin sanoen seisoi niinkuin kissa katonharjalla ukkosilmalla. Hän tarrautui kaikin voimin vaunujen laitaan. Saattoi huomata, että hän oli aikeissa hypätä ulos. Mutta vielä meidän nähtemme sai ajomies hevoset hillityksi ja vaunut vierivät tasaisesti eteenpäin.

Hyvän aikaa katselimme jäljestä. Sitten jatkoi Gede, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut:

»Sitä Kenesi-eukkoa, sitä leskeä. Se vasta sitten on työteliäs nainen.»

Seppä pudisti päätään.

»Minä olen käsityöläinen. En voi ottaa talonpoikaista vaimokseni!»

Puhemies ei hellittänyt kesken:

»No, tunnen minä käsityöläisvaimonkin, joka olisi sopiva. Mutta se on jo...»

»Kuka hän sitten olisi?»

»No sen Vitéz-ajurin leski.»

Suutari heitti viallista jalkaansa ilmaan ja nauraa hohotti.

»Sepä on aivan sinulle sopiva, Pali! Hänen äänensä voisit kuulla vaikka, tulisit kuuroksikin.»

»No no», sanoi puhemies loukkaantuneena, »ei kukaan voi sanoa, ettei hän ole kaunis nainen».

Seppä huitaisi vihastuneena kädellään:

»Miksi helkkarissa te tahdotte neuloa niskaani kaiken maailman lesket? Muistuttamaan minua ensimmäisestä miehestään!»

Pitkä, kuivahko isäntä astui piippuapolttelevien joukkoon. Se oli Mátyás Sulyán — kähäräpartainen, viiksiniekka siivo mies. Hän sanoi:

»Tiedänpä minä vielä paljoa paremman. Se ei ole leski, ei äänekäs eikä talonpoikainen. Kauniskin on, niinkuin keväinen kastehelmi.»

»Kuka se on se kastehelmi?»

»Se on Nyárádin ratavartijan tytär.»

Kaikkien silmät kiinnittyivät seppään.

Seppä arvioi hetken aikaa rauhallisena tarjokkaita. Vasta minuutin kuluttua hän vastasi:

»Ei minun taloni ole mikään koulu. Mitä te minulle niin nuorta tyttöä tyrkyttelette? Ja niinkö te luulette, että minä noin vain ilman rahoja naisin toistamiseen?»

»On sillä jonkun verran.»

»Paljonko sitten?»

»Kaksisataa floriinia. Kuulin itse isältään.»

Seppä katseli ylenkatseellisesti isännän polvia.

»Kaksisataa floriinia? En minä niin vähästä naisi edes kanttorin tytärtä. En minä enää ole niin lapsellinen, että söisin kaalikääryleen ilman täytettä.»

Ja hän kampasi viidellä sormella otsalle valahtaneet kiharansa.

»No paljonko pitäisi mestarille olla täytettä?»

»Paljon.»

»Sanokaapa sentään.»

»No ainakin kahdeksansataa floriinia.»

Isäntä katseli häntä hämmästyneenä. Sanattomana karisti hän sammuneen piippunsa porot pivoonsa. Hän pisti piipun taskuunsa, porot suuhunsa ja tallusteli kotiaan.

»Sen on ratavartija lähettänyt», sanoi suutari, kun Súlyán jo loittoni etäämmällä.

* * * * *

Pääsiäispyhänä oli kirkko väkeä täynnä. Meillä — kuten tietänetkin — on penkkimme alttarin vieressä. Istuessani siinä isäni vieressä katselin tietysti ympärilleni. Silmäni pysähtyivät herraskaisesti puettuun nuoreen rouvaan.

Hän oli valkea, sämpyläkasvoinen nainen, yllään surupuku. Päässään oli hänellä suuri korpinsulalla koristettu hattu. Hän istui ensimmäisellä penkkirivillä ispaanin ja kanttorinrouvan välissä. Kahden käenkaalin välissä valkea helluntairuusu!

Kukahan lienee? Kovin tutun näköinen!

Muutaman minuutin kuluttua sain tietää, että hän oli Etelka, myllärin tytär.

Jopa nyt. Oli jäänyt leskeksi!

Mutta miten onkaan nainen toisenlainen tyttöiässään kuin aviovaimona!

Tyttönä hän oli ruskeaihoinen ja laiha, niinkuin harakka, ja hänen kaulansa oli pitkä. Hänen puheensakin oli naurava niinkuin harakan. Aina kun metsästelin myllyn lähitienoilla, seisoi hän puutarhan kulmauksessa ja osoitteli kaukaa minne riista oli paennut. Kerran ammuin variksen ja vioitin ainoastaan siipeä. Menin hänen luokseen ja annoin sen hänelle.

Miten hän riemastuikaan!

Kaupungissa hän näytti kalvenneen. Hän oli käynyt pyyleväksi, posket pullottivat, ja toinen leuka oli tullut lisäksi. Hänen kaulansa oli lyhennyt, niin että näytti siltä, kuin ei hänellä kaulaa olisi ollutkaan.

Messun aikana katselin häntä lakkaamatta. Mitenkähän lie hänen miehensä kuollut niin nuorena?

Iltapäivällä toi muuan päiväläispoika minulle sanan, että niityllä oli kurppia. Ne majailivat siellä joka kevät vesiojissa. Päiväkin oli aurinkoinen. Otin pyssyni ja lähdin niitylle.

Kuljeskellessani siellä kosteassa ruohikossa näin kolme miestä ja koiran menevän myllylle päin. Ensimmäisenä kulki meidän uljas seppomme, hänen kintereillään seurasi hänen koiransa; sitten tuli lyhyenläntä rilliniekka mies ja takimmaisena toinen, joka ontui. Kaikki kolme olivat tietysti juhlapuvussa. Sepällä oli kädessään kirjailtu teräsfokos [Unkarilainen keppi, jonka kahva on kirveen muotoinen.]ja päässään hortobágylainen [hortobágy on Sisä-Unkarin kuuluisin puszta eli aro] lakki; toiset olivat mustissa.

He kulkivat sillä tavoin peräkanaa sen vuoksi, että tie oli kapea ja hiukan liejuinen. Seppä kulki välistä varpaillaan, aivan kuin olisi kävellyt munien keskellä. Välistä hän pysähtyi, katseli eteensä ja loikkasi. Koirakin pysähtyi, katseli ja loikkasi sitten. Toisetkin epäröivät hiukan, mutta he eivät osanneet loikata yhtä kauas, kernaammin he tekivät pienen mutkan. Vain siellä, missä tie oli hyvä, seurasivat he seppää askel askeleelta.

Kunpa ne vain eivät menisikin myllärille?

Seppä oli jo vuosikausia ollut vihoissa mylläriläisten kanssa. Eripuraisuuden syynä olivat ränstyneet käsirattaat. Mylläri tarvitsi käsirattaita pihatöihinsä. Romutavaraahan ne olivat. Sepät ovat hyvillään, kun joku ottaa vaivakseen viedä sellaiset pois.

Mutta sepän vaimokin pyysi kerran vastalahjaa: kananmunaa tai neljääkin, myllärin töyhtöpyrstöisten kanojen munimaa.

Myllärin vaimo antoikin, ja sepän emäntä vei ne iloissaan kotiaan. Sillä myllärin kanat olivat aivan erikoista rotua: ne olivat valkeita niinkuin kyyhkyläinen, mutta pyrstö oli aivan musta. Kaikkien silmät pysähtyivät niihin. Poliisikin oli kehoittanut heitä lähettämään yhden tai pari niistä kuninkaalle.

Mutta mylläriläiset eivät lähettäneet. Ja mitenkäpä niitä lähettäisi, eläviä kanoja.

Sepän emäntä pani kaikki neljä munaa mielikkikanansa haudottaviksi ja odotti kärsimättömästi neljäkolmatta päivää. Hän näki niistä untakin. Vihdoin tuli toivottu päivä. Munat halkesivat ja kananpojat kömpivät kuorestaan, toinen toisensa jälkeen. Keltainen ja keltainen ja taasen auttamattomasti keltainen! Mustapyrstöistä ei ollut ainoatakaan!

Sepän emäntä melkein itki kiukusta. Seppäkin murahti vihastuneena:

»Kiittämättömät ketut! No odotahan, mylläri, vielä sinä tulet minun luokseni!»

Ei hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Pysähtyi pajan edustalle pian piippuniekka mylläri! Hän toi suuren litteän rautapyörän. Pyörä oli särkynyt. Se oli hitsattava yhteen.

»Pistän sen heti ahjoon!» vastasi seppä teeskennellyn rauhallisesti.

Ja hän työnsi ahjoon paksut pyöräraudat. Hän puheli ystävällisesti. Oppipojan hän lähetti hakemaan viiniä.

Kun rauta valkeni, lennätti hän ahjolle:

»Hei, jopa on rauta meltona! Tartuhan tuohon! Pidä sitä noin alasimella, kunnes saan hitsatuksi.»

Mylläri laski piippunsa työkalupöydälle ja tarttui pihteihin. Hän laski hehkuvan raudan alasimelle, ja seppäkin lennätti omansa sen päälle. Sitten tshihi-puhi! Hän vasaroi rautaa, niin että kipinät sinkoilivat tähtisateena myllärin kasvoihin.

»Älä hellitä!» kiljaisi hän lomassa.

Mutta mylläri ei näe eikä kuule mitään. Varmaan oli säkene osunut häntä suoraan nenänpäähän. Hän tarttui päähänsä ja pudotti raudan. Samassa hän kääntyi, mutta silloin putoili tulisade hänen niskaansa, korville ja selkään.

Hän puski seinää, kunnes löysi oven. Piippunsakin hän unohti pöydälle.

Kasino tietysti nauraa hohotti.

Myllärikin oli sen verran selvillä takomisen salaisuuksista, että hän tiesi rautaa tavallisesti taottavan alaspäin eikä sivultapäin vasaralla. Heidän ystävyytensä katkesi siihen.

Vasta viikkojen kuluttua mylläri osoitti leppymisen merkkejä: hän tervehti seppää kunnantuvalla veronmaksupäivänä. Mutta seppä katseli häntä vain pään yli.

»Kolmesta vaarasta suojelkoon Jumala», sanoi hän seuraavana päivänä pajassa, »tulesta, vedestä, raivokkaista koirista ja kiittämättömistä ihmisistä».

Siinähän oli jo oikeastaan neljäkin vaaraa, mutta seppä luki varmaankin hullut koirat ja kiittämättömät ihmiset samoiksi.

Kummakseni näin hänen nyt mennä viipottavan myllärin luo. Katselin. Tosiaankin, he menivät sinne. Eivät edes pysähtyneet portilla, menivät suoraa tietä sisälle.

Olivatko he tehneet sovinnon? Kaikki on tällaisessa kylässä mahdollista. Mutta että juuri seppä... Entäpä jos mylläri nyt vuorostaan työntää hänet jauholaariin tai vaikka suin päin myllylampeen!?

Katselin heitä kummastellen. Mieleeni juolahti sekin, että seppä kenties oli kirkossa nähnyt myllärin Etelkan ja saanut uuden päähänpiston...

Mutta pyhien jälkeisenä tiistaina tulin sattumoisin pajalle ja kuulin, miten hän kielsi kaikki naima-aikeensa.

»En minä enää mene naimisiin», hän sanoi puoliksi leikillään. »Vasta Dolfin jälkeen.»

Suutariakin tämä lausunto hämmästytti.

»Minunko jälkeeni?»

Mutta hän tarttui jälleen vanhaan pila-aiheeseensa: »Eipä sinun sitten kauan tarvitsekaan olla leskenä. Minä odotan enää vain Feriä; sitten minäkin... Odotan vaan, kunnes hän nai _tsuloitsen paltsamin_.»

Ja hän loi silmänsä Katiin.

Tyttö istui keittiön oven edustalla mummon vieressä leikkien sepän Imruskan kanssa. Hän leikki niinkuin pikkutytöt nukkiensa kanssa. Välistä otti syliinsä, välistä laski maahan. Hyvitteli, mairitteli.

Lapsi oli silloin jo puolentoistavuotias. Ruskeapäinen ja pienisilmäinen niinkuin isänsäkin. Sillä erotuksella vain, että isän pää oli liian pieni ruumiiseen verraten, — varmaan hän juuri sen vuoksi oli antanut kiharainsa kasvaa niin suuriksi — mutta lapsen oli niin suuri, että ruumis sitä tuskin kantoi. Silloin hän juuri otti ensimmäisiä askeleitaan. Pää keikkui milloin oikealle, milloin vasemmalle, mutta useimmiten eteenpäin. Hän oli aivan kuin juopunut.

Tyttö huvitteli itseään sillä, että tavan takaa irroitti kätensä lapsesta ja tarttui taasen juuri silloin, kun se oli kaatumaisillaan.

Kati oli muuten siististi puettu. Samoin lapsikin. Katilla oli vaaleanpunainen karttuunihame — sellainen kuin kylän tytöillä tavallisesti: niin ruumiinmukainen, että se miltei ratkesi olkapäiltä ja selästä. Lapsella oli sininen mekko ja punaiset kengät.

Kuullessaan palssamia mainittavan hän katsoi vihastuneena ensin suutaria ja sitten minua. Katsoessaan minua hän punastui. Mutta ei sanonut mitään.

Myöhemmin sain tietää, että hän alituisesti kasteli kahta palssamia ja että hänet sen vuoksi oli ristitty palssamiksi.

»Kyllä minä nainkin», jatkoi poika pilantekoaan. »Helluntaina vietämme häitä. Eikö niin, Kati?»

Katin sijasta vastasi mummo:

»Heretkää jo!»

Kati huokasi ja ummisti valkeat silmänsä. Hän oli jälleen kalpea, sellainen kellertävän kalpea kuin hän tavallisesti oli. Hän nosti lapsen syliinsä:

»Oletko uninen, pikku kulta? Uninenko?»

»Uninen», vastasi lapsi.

Ja hän kiersi kätensä lapsen kaulan ympäri ja painoi sen pään povelleen.

He katosivat huoneeseen.

Mummo sähähti:

»Iankaikkisesta iankaikkiseen teidän kielenne naperoi sitä tyttöä. Ihmettelen hänen kärsivällisyyttään. Minä en enää kauan elä, ehkä vain viikkoja, ehkä jonkun päivän. Kenen saat hänen tilalleen?»

Ja hänkin poistui huoneeseen.

»No jättäkää jo rauhaan», sanoi seppä. »Sitä paitsi ei se olekaan niin ruma. Kauniita sillä on kaikki jäsenet. Sen kauniimpia ei ole Jumala luonut.»

»Vaihtoi vain pään», pisti suutari. »No, Feri, koppasehan tyttö isäntäsi kädestä!»

Silloin me nauroimme sepälle.

* * * * *

Läpäisin ylioppilaskirjoituksissa. Yht'äkkiä muuttui maailma silmissäni kokonaan. Olin niinkuin toukka, joka kotelonsa jätettyään lentelee perhosena edelleen.

Vanha renkimme tuli yksin minua vaunuilla hakemaan asemalta. Isäni oli silloin kokonaan elonkorjuukiireissä. Istuu tuessani iloisena vaunuihin aloin keskustella ukon kanssa.

»No, Márton, miten voivat kotona?»

Ennen olin aina sanonut Márton-_setä_. Nyt jäi setä-sana pois, aivan kuin itsestään.

»Isoarokkoa on kylässä, nuoriherra», vastasi vanhus.

»Onko se vaarallistakin laatujaan?»

»Ei niinkään, nuoriherra. Siellä makaa kaksi miestä ja yksi nuorukainen. Tosiaankin, onhan siellä vielä yksi vaimoihminenkin, sikopaimenen, sen Jósvain akka.»

Isorokko ei kiinnittänyt mieltäni. Tuskin oli sitä kevättä, jolloin ei pari ihmistä olisi saanut tartuntaa. Toipuvat siitä ja sitten jatkavat töitään.

»Entä Pajtäs-tamma, joko se on varsonut?»

»Jo, onnellisesti. Orivarsan teki;»

»Entä se ja se», — mieleeni johtuivat seppäläisetkin.

»Entä _tsuloinen paltsami_, joko meni miehelään?» —

Márton hymähti:

»Vielä mitä. Kuka sitä naisi? Vaikka onhan se ahkera immeinen, eikä akaksikaan hullumpi.»

»Márton kait ottaisi, jos olisi nuorimies?»

»En minä. Mutta jos tuo asuisi toisessa kylässä, niin ehkä sitten. Hyvä sillä on sydän, nuoriherra!»

»No miksi sitä ei voisi joku omastakin kylästä naida?»

»No kun sitä niin pilkkaavat. Kun ovat kerran alkaneet, piisaa siitä iloa hautaan asti. Mutta itsessäpä lie syy. Vaikka miten pilkkaisivat, ei tuo koskaan anna takaisin, aina vain huokailee ja vetistelee tai muljottaa tyhjää. Ei niin pitäisi.»

»Entä miten sitten?»

»Iskeä kiinni kynsin hampain! Vaikka kuka olisi!

Siitä ne hellittäisivät.»

Hän hoputti hevosia ja jatkoi:

»Mutta siinä lie pahin syy, että itse seppäkin pilkkaa. Nyt sillä on _Kaunis Ilona_ viimeisenä nimenä. Tyttö hupakko ei lähde matkaansa, harhailee vain niinkuin unissakävijä. Pukee itsensä kaikenkirjaviin hepeniin. Punasi kasvonsakin kerran jollain punaisella töhröllä. Siitä kävi vain rumemmaksi, raukka.»

»Mutta miks'ei hän sitten jätä seppää?»

Márton kohautti olkapäätään:

»Jo se kerran kokosi kompeensa mennäkseen. Mutta lapsi kavahti itkien kaulaan, kun sanoi lähtevänsä. Ei henno jättää.»

Olimme hetken ääneti. Hevoset juoksivat tasaista ravia. Sitten virkahti vanhus jälleen:

»Vaikka täytyyhän sen sittenkin jättää. Seppä on jo kihloissa.»

»Kenen kanssa?»

»Myllärin Etelkan.»

»Vai senkö nai? Hyvän tapasikin!»

»Elävät, kuolevat toistensa tähden.»

»No sepä nähdään!»

»Etelka käy joka päivä sepän luona. Valmistavat jo kanatarhaa. Aina neuvottelevat mummon kanssa. Kahvinkin se hänelle keittää.»

Ukko vaipui syviin mietteisiin, nähtävästi kahvia ajatellessaan. Sitten hän taasen hoputti hevosia. Talomme torniviiri näkyi jo kaukaa.

Ajattelin, miten kotona iloitsisivat tulostani. Sikarejakin toin mukanani. Sytytin yhden. Mitähän isäni sanoo nähdessään minun polttavan sikaria? Varmaankaan ei hän virka mitään. Olenhan minä jo aikamies, näkyköön kypsyyteni todistus muillekin.

Márton virkahti jälleen: »Hui hai! Katinkin se pitäisi. Kati odottaa vain häitä enää. Sitten hän vakavissaan jo lähteekin.»

Vähät minä nyt Katista ja sepästä ja koko pajasta, kun vain joutuisin kotia ja saisin paiskata paperini pöytään!

Miehellä on seitsemän onnellista päivää eläissään. Niistä on varmasti yksi se, jona hän jättää koulun.

Siitä onnellisuudesta riittää päiviksi ja viikoiksi suloutta.

Minäkin olin onnellinen niinä päivinä. Onneani häiritsi ainoastaan se, että sisareni vietiin pois kotoa. Tohtori kehoitti viemään. Jósvain akka oli kuollut rokkoon ja tartuttanut sen naapureihinkin.

Sisareni olivat rokotetut, mutta jos sittenkin puhkeaisi pari rokonnäppylää kasvoihin! — Kauhuissaan riensivät he Tátralle, ja äitini seurasi heitä. Talomme käytävät kumisivat tyhjyyttään. Ei tullut vieraitakaan niinä viikkoina. Kyökkärikin keitti kehnosti, kun ei ollut äitini silmä valvomassa.

Isäni sieti jonkun aikaa hänen laiminlyöntejään, mutta kun hernerokka kerran tuli pöytään ilman silavakelmuja, loppui isäni kärsivällisyys:

»Helkkarissa! Eivätkö ne nyt enää osaa keittää edes hernerokkaa kunnolla! Pali, mene sinä iltapuolella myllärille ja kysy, joutaako Etelka tänne pariksi viikoksi. Mylläriläiset osaavat valmistaa hyvää ruokaa. Ja elleivät muuta, niin osaavat he ainakin keittää rokan oikealla tavalla. Syömme joka päivä rokkaa, kunnes äitisi palaa!» Otin pyssyni. Lähdin heti päivällisen jälkeen. Etelkaa en tavannut kotosalla.

»Se on sepän luona», sanoi hänen äitinsä. »Taitaa nuoriherra jo tietää, että ovat kihloissa. Joka päivä se sulhaselleenkin keittää hernerokkaa. Tänään vei rinkilöitäkin. Tehkää hyvin, maistakaa, nuoriherra.»

Ja hän asetti eteeni korillisen tuoreita, murakoita rinkilöitä.

»Tietystikin te, myllärin täti, ajattelette, etten minä niihin koske!»

Ja minä istuin syömään. Haastelimme kaiken maailman asioista, eniten kuitenkin Etelkasta. Seppä rakastaa häntä, niin ettei edes ensimmäistäkään vaimoaan innokkaammin. Etelka viettää siellä melkein kaiket päivänsä, ja seppä saattaa hänet kotia, ja sitten he juttelevat yhdessä, usein puoleen yöhön saakka. Kymmenen päivän kuluttua he viettävät häitä, lauantaina.

Haastellessamme tulimme jutelleeksi Jósvain eukkoparastakin.

»Kaikenlainen kuolema on kauhistuttava», sanoi myllärin vaimo, »mutta rokkokuolema on sittenkin kaikkein kamalin. Minulta kuoli veli rokkotautiin. Vielä nytkin, nähdessäni pahoja unia, kuulen hänen voihkeensa: 'Vettä! vettä! Kaikki helvetin tulet polttavat sisuksiani!' Emme voittaneet vedellä. Vihdoin hän nousi, kömpi ulos muiden nukkuessa ja hyppäsi lampeen. Sinne hukkui.»

Se oli pöyristyttävä kertomus. Vieläkin selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani.

No minä lähden sepän luo Etelkaa tapaamaan.

Kotiuduttuani olin vain kerran ollut pajalla. Kasino ei sattumalta ollut koolla. Ainoastaan Dolfi poltteli yksin piippuaan. Muuan isäntä oli rattaanpyöriä raudoittamassa.

Raudat painettiin juuri suurien pihtien avulla pyöriin. Ne savusivat ja pihisivät.

Seppä oli haluttoman näköinen, ja hänen silmänsä olivat sekavat niinkuin jälkihumalassa.

Etelka seisoi hänen vieressään ja katseli häntä huolestuneena. Hänen toinen leukansa oli kasvanut sitten pääsiäisen ja surupuku oli vielä hänen yllään. Huolestuneena hän kysyi sepältä:

»Mistä se tulee? Mistä? Eihän sinua aamupäivällä vielä mikään vaivannut!»

»Varmaankin johtuu pahoinvointisi rokasta», sanoi Dolfi. »Hitto vieköön koko rokan. Kerran kulkuriaikoinani antoivat minulle Ersekujvárissa oikein rasvaista rokkaa. Söin kokonaisen vadillisen. Mutta puolen vuotta kirosi vatsani sitä.»

»Se on mahdotonta!» sanoi Etelka kiivaasti. »Minun keittämään! rokkaa voi sairaskin syödä.»

Mummokin tuli keittiöstä tuoden märän liinasen.

»Annahan kun kierrän tämän sinun pääsi ympärille.»

Seppä pudisti päätään. Mutta Etelka otti liinan ja pyysi hymysuin:

»Entä jos minä sidon?»

Seppä antoi hänen sitoa. Suukonkin hän suikautti Etelkan poskelle. Nainen huudahti kainosti ja kohotti kätensä poskelleen.

»No onhan se kihlatuille toki, luvallista», puolusteli seppä. »Mutta katsohan, jo katoaakin kuumeeni.»

Silloin kerroin minäkin isäni terveiset.

Etelka kuunteli silmät säteilevinä.

»No katsokaapa», sanoi hän voitonriemuisena, »herrat eivät pelkää minun hernerokkaani. Hyvä on, huomenna tulen. Mutta vain siinä tapauksessa, että sulhaseni...»

»Päästän sinut! Aivan kernaasti!» sanoi seppä. »Saakoon vain herra isännöitsijäkin kerran maistaa sinun keittojasi.»

Yhtäkkiä muuttui suutarin ilme. Hän iski kämmenensä polviaan vasten.

»Pali! Eikö vaan puhkeakin sinuun rokko?»

»Saakeli!» vastasi seppä olkansa takaa.

»Mutta kautta Pilatuksen! Noinhan alkoi Jósvain akallakin rokkotauti. Oletko sinä rokotettu?»

»En ole.»

Suutari nousi pystyyn. Hän pudisti päätään ja laputti hyvästiä sanomatta kylään.

Seuraavana aamuna Kati tuli meille.

»Etelka-rouva pyytää anteeksi, ettei hän voi tulla.

Hänen sulhasensa on sairas.»

»Mikä seppää vaivaa?»

»Ristiluuta särkee.»

»Älähän», sanoi isäni, »kesälläkin ihmiset vilustuvat».

Lääkäri oli juuri silloin kylässä. Etelka pysäytti hänet pajan lähettyvillä. Kyynelsilmin pyysi hän katsomaan sairasta.

Seppä oli jo vuoteen omana. Hän oli ojentautunut sohvalle, sellaisena kuin oli, nahkaesiliinassaan. Hän harmitteli, kun oli pyydetty lääkäriä.

»Ei minua mikään vaivaa!» sanoi hän seisomaan nousten. »Nostin vain hiukan liiaksi ja venähytin itseni.»

»Onko teillä kuumetta?»

»On vain sellaisia kylmänväreitä. Kyllä ne katoavat itsestäänkin.»

Lääkäri pudisti päätään.

»Ruvetkaa sänkyyn vain, mestari. Kyllä noin voimakas mies kestää — rokkotaudin.»

Mummo tilasi itselleen vaunut, ennenkuin kello löi seuraavan tunnin.

»Minä olen jo vanha», mutisi hän, »turhakin minä olen täällä, kyllähän nuoremmat hoitelevat».

Ja hän palasi omaan kyläänsä.

Feri-poika katosi yöllä kylästä.

Etelka tuli seuraavana päivänä meille keittämään.

»En minä ole niin hullu», sanoi hän, »että tartutan itseeni rokkotaudin».

Sepän paja oli kaksi viikkoa lukittuna. Ken sattumalta meni sinne, huomasi seinällä punaisen paperin ja kääntyi pelästyneenä takaisin.

Mitä tapahtui tässä talossa kahden viikon aikana? Jumala sen tiesi.

Minä kiersin kauhulla aina tämän paikan. Myllärin poika muistui alati mieleeni, hän, joka tuskissaan kerjäsi vettä ja tuskissaan hukutti itsensä myllylampeen.

Vasta kolmannella viikolla näin sepän. Hän haki purosta ruukulla vettä. Hänen partansa oli kasvanut, hänen kasvonsa näyttivät kaukaakin katsoen tummanpunaisilta. Sitten näin hänet toistamiseen keittiön portailla puhdistamassa porkkanoita. Hänen pikku poikansa leikki koiran kanssa hänen vieressään. Pojassa ei huomannut rokon jälkiä, mutta sepän kasvot olivat kirjavat niinkuin ansarissa kasvaneen ananaksen kuori. Tuskin tunsi entisekseen.

Seuraavalla viikolla ilmestyi Katikin. Hänen kasvonsa olivat vieläkin kirjavammat. Hän seisoi keittiön ovella ja katseli kylään päin, varjostaen kädellään silmiään auringolta.

Kymmenkunnan päivää myöhemmin pistäysin suutarilla korjauttamassa kenkäni korkoa.

Istuessani siellä kaiken surkean sekamelskan keskellä tuli sinne Gedekin, kantaen kainalossaan risaista saapasparia.

»No», sanoi hän hilpeästi, »ettekö nähneet seppää?»

»Emme», vastasi Dolfi, huolellisesti naulaten kantapäätä. »Sen koommin en ole häntä nähnyt kuin hän sairastui.»

»Ne menivät Katin kanssa juuri tästä ohi.»

Suutari kummasteli:

»Katinko kanssa?»

»Niin, Katin kanssa. Menivät pappilaan.» Suutarilta putosi kädestä kenkä.

»Pappilaanko?»

»Sinne. Panivat itsensä kuulutukseen.»

»Pronty!» huudahti suutari.

Ja hän iski kämmenensä pöytään, niin että kaikki esineet pompahtivat korkealle.

Kuulutus luettiin tosiaankin seuraavana pyhänä.

Vielä samalla viikolla suutari muutti kylän toiseen — laitaan.

Isä ei iloitse.

Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.

Gideon on paitahihasillaan.

Ei hän ole Raamatun Gideon, vaan Gideon Kovács.

Ei hän ole edes mikään sankari, onpahan vain sellainen laihakoipinen konttoristi. Vaikka saattavathan elämän kanssa kamppailevat konttoristitkin välistä olla merkillisempiä sankareita kuin vanhan ajan.

Gideon seisoi peilin edessä ja harjasi itseään, silmissä haaveileva ilme. Hän levitti huolellisesti jakaukselle vaaksanmittaiset mustat kiharansa. Tuolilla oli hänen takkinsa, ja sen yli oli levitetty huolellisesti silitetyt housut.

Mutta hänen piti vielä ajaa partansakin. Gideon etsi laatikosta parranajoneuvonsa.

Joku koputti huoneen ovelle. Enkelimäisen hellä ääni kuului sieltä:

— Joko olette pystyssä, herra Kovács?

Kovács heitti takin ylleen, napitti kauluksensa ja vaaputteli itseään iloisesti niinkuin västäräkki.

— Jo minä olen jalkeilla, Mariska. Jo olen ollut aikoja sitten.

— Taidatte olla jo pukeissakin?

— Jo olen.

— No silloin...

Ja sisälle astui sievä mustasilmäinen tyttö, yllä ruusunpunainen pusero, vaaleansininen hame ja vyötäisillä valkea esiliina; hän oli raikas niinkuin aamusarastuksessa auennut neilikka. Kainalossaan oli hänellä harja ja pölyriepu.

— Hyvää huomenta! No älkää pelästykö! En minä pölytä teitä. Minä vain tahdon pyyhkiä ikkunat, niin kauan kuin te vielä olette kotona. Ja minä tahdon valmistua nopeasti tänään. Tiedättehän, että sunnuntaina tavallisesti menen messuun. Mutta ettehän vielä ole ajanut edes partaanne!

— Juuri olin aikeissa. Eikö täällä vielä ollut, tuota, postinkantaja, Mariska?

— Ei. Mutta ajakaa te vain partanne. En minä puukkaa teitä kyynärpäähän.