Part 1

KAUNIS SEPÄNEMÄNTÄ

y.m. kertomuksia

Kirj.

GÉZA GÁRDONYI

Suomentanut

Matti Kivekäs

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Kaunis sepänemäntä. Isä ei iloitse. Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä. Kaksi leppäkerttua. Pikku kreivi. Rautakana.

Kaunis sepänemäntä.

Maisema oli helmikuun luminen, kun me reellä ajoimme borsodilaiseen kylään. Toverini on siellä maatilanhoitajana. Muutenkin on hän sikäläisiä.

Lähetessämme kylää — kello taisi silloin olla kolmen tienoissa iltapäivällä — kompastui toinen hevosista, ja joka askeleella se ontui lonkastaan.

Ajaja kiroili.

Pysäytimme hevoset. Ontuvan jalan kenkä oli höltynyt.

No, eipä hätää. Täällä on seppä kylän laidassa. Hän kengittää sen tuokiossa.

Ajaja irroitti kengän, ja hevonen juoksi kevyesti lopun matkaa.

Seppä takoi juuri rattaitten vietereitä lumikatteisen mustan pajan edustalla. Hän oli harvinaisen komea ja kookas mies. Hän oli oikea sankari sepokseen nahkaesiliinassaan, hiukan rokonarpinen ja kovakourainen.

— Kengitetään vain tämä etujalka, — sanoi toverini.

— Ajaja tuo hevosen myöhemmin kokonaan kengitettäväksi.

Sepän ovelta pisti esiin valkohuivinen naisenpää.

Se oli aivan kuin vanhan lampaan pää. Silmäterätkin olivat valkeat niinkuin lampaalla. Ja hänen huivinsa oli sidottu sillä tavoin niskaan, että hänen luonnottoman suuret keltaiset korvansa vielä enemmän rumensivat hänen kasvojaan.

Nähdessään Palin hän hymyili, tuli ulos ja niiasi nöyrästi:

— Hyvää päivää, herra isännöitsijä! Ehkä suvaitsette astua tupaan siksi kunnes...

Hän piilotti kyynärpäähän asti paljaan käsivartensa esiliinansa alle. Hänellä mahtoi siinä olla leipää tai jotain muuta sellaista, — ja lomassa hän heitti minullekin nöyrän silmäyksen:

— Ehkä suvainnette...

Hän saattoi olla hyvinkin siisti ja kelpo vaimo. Mutta milolainen Venus olisi kääntynyt seinään päin, jos nainen olisi ilmestynyt hänen eteensä!

— Kiitämme, sepän emäntä, — vastasi Pali, — mutta luulenpa, että jo heti voimme jatkaa matkaamme.

Kengittäessään käänsi seppä hiukan päätään ja sanoi vaimolleen:

— Tuoppas sitten pari tuolia, Katini, niin saavat herrat ainakin istahtaa.

Uljaan näköinen pieni poika seisoi juhlallisen näköisenä pajan ovella; hän oli aivan isänsä pienoiskuva. Äitinsä kutsuvasta katseesta hän heti liikahti ja lähti juosten hakemaan tuolia.

Sitten näyttäytyi ovessa hymyileväsilmäinen tytön typykkä, mutta vain vilaukselta. Hän taasen oli aivan äitinsä sievennetty jäljennös; tosin oli hänellä sepän mustat silmät.

Toverini huusi hänelle:

— Tule esiin piilostasi, pikku pupu! Tule esiin! Saat kreutserin!

Pikku jänö tuli aristellen. Hän saattoi olla viisivuotias. Seppä vilkaisi häntä ohimennen hymyillen.

* * * * *

Minä en voinut unohtaa vaimoa, kahta lasta ja sepän hellää äänen värettä: »Tuohan pari tuolia, Katini.»

— Kuulehan, — sanoin Palille ennen illallista, — mitenkähän se uljas seppo on voinut ottaa sellaisen lampaankuvaisen vaimon? Eikö hän ole löytänyt itselleen sopivampaa?

Pali myhähti:

— Tiedätkö, — sanoi hän, — että hän kerran katkaisi jalan eräältä mieheltä, katkaisi tosiaankin. Hän on siitä hyvästä istunutkin. Se oli joku aasi täältä kylästä, ja hän oli hiukan juovuksissa silloin. Sekin oli kysynyt: »Miten sinä seppämestari saatoitkaan naida niin tuiki ruman naisen?» Hän oli heittänyt miestä raskailla pihdeillä.

Illalliskutsu keskeytti puhelumme. Pöydässä oli lapsiakin. Kaikista muista asioista juteltiin, mutta sepän emännästä ei, vaikka minulta ei sepän perhe unohtunut mielestä. Mitenkähän he olivat joutuneet yhteen? Mennäänköhän maallakin rahan vuoksi naimisiin? Mihinkähän kylän seppä on rahoja tarvinnut? Muutenkinhan hän vain lakkaamatta takoo aamusta iltaan. Mitäpä hän rahoilla? Mahdotonta on ajatella, että hän rahan tähden olisi nainut. Ehkä hän oli ottanut vain kostaakseen jollekulle toiselle, joka oli kaunis? Lie tyhmä mies, jonka viekas perhe on saattanut satimeen ja naittanut? Tai on hänen makunsa sellainen?

Lapset vietiin aikaiseen levolle. Sytytimme sikarimme. Pali suositteli kortteja. Mutta minua korttipeli ellottaa.

— Kuulehan, — sanoin hänelle, — minä yhä vain ajattelen niitä seppäläisiä. Heidän avioliitossaan lienee jotain mielenkiintoista ja erikoista?

Pali nauroi minulle.

— Kaikkea vielä! Mitä mielenkiintoista siinä olisi. Silkkaa proosaa se on alusta loppuun!

— Mutta miksi hän sitten otti niin rutiruman vaimon?

— Hitto tiesi! Nai kun nai. Jos se sinun mieltäsi erikoisesti kiinnittää, niin voinhan sen kertoakin:

Olin mustalaispojan ikäinen, kun seppä ensi kerran nai.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kaunis, mustasilmäinen, kalpea nainen. Niinkuin valkorintainen pääskynen. Sanoivat, että hän sen vuoksi oli niin valkea, että oli sydänvikainen.

Eräänä kesäisenä päivänä, juuri Pyhän Annan päivänä, hän kuolikin. Hän kuoli äkkiä, puutarhassa. Oli kuokkinut perunoita tai jotain senkaltaista, sitten hän oli istuutunut, pää hervahti ja siihen hän heitti henkensä.

Kaupunkiin on täältä pitkä matka. Ruumisarkut tuodaan tänne tavallisesti naapurikylästä.

Sinne ajoi meidänkin seppä. Puuseppä oli hänelle jotain sukua. Hän itki kuomalleen aivan kuin pieni lapsi. Puuseppäkin heltyi kyyneliin.

Sitten nikkari kuivasi kyyneleensä.

»No, älä murehdi», sanoi hän, »minä teen hänelle sellaisen arkun, etteivät kreivittäretkään lepää paremmassa».

Hän vei sepän lautavajaansa ja näytti hänelle ränstynyttä pianoa.

»Katsohan tuota. Se oli meidän kanttorivainaallamme ennen. Aioin tehdä siitä lippaita. No siitä...»

Hän hajoitti viipymättä pianon lautaosat, mittaili, sahasi ja höyläili.

Lomassa toi hän viinaa kapakasta, juopottelivat. Silloin tällöin valahti kyynel sepän poskipäille. Nikkari ja hänen vaimonsa lohduttelivat häntä minkä vain sydämeltään, sanoiltaan voivat.

Mutta sepän silmistä valuivat loppumattomat rankkasateet:

»Mikä helmi hän olikaan! Miten maukkaan hernerokan hän osasikaan keittää! Miten olikaan hän minusta huolissaan, kun olin vilustunut!»

Ja ääni vapisevana hän jatkoi:

»Pikku poikani... Pikku Imruskani! Kukapa nyt enää pitää huolta orpopojastani? Ei ole ainoatakaan naisihmistä, jolle voisin hänet uskoa luottamuksella. Äitivanhuskin tuli sinne. Mutta hän on 82-vuotias. Aina istuu. Hänen jalkansa ovat niin herpaantuneet.»

Nikkarin vaimo ehdottaa, että hän ottaisi lapsen hoitoonsa edes siksi asti, kunnes seppä saa uuden emännän taloonsa.

Uuden emännän? Seppä ei sellaisesta tahdo kuulla puhuttavankaan. Mutta ei hän voi poikaansakaan antaa sinne. Onhan hän ainoa poika. Ei hän henno hänestä eritä.

Vihdoin, kauan neuvoteltuaan, hoksaa nikkarin vaimo, että Kati Székely olisi paras, jos hän vain lähtisi. Kati on keski-ikäinen orpotyttö. Hänkin viime viikolla hautasi äitinsä. Isä oli puutarhuri, ja hänhän olisi kylläkin arvokas mestarin taloon. Hän on puhdas, ahkera, ja kunniallinen olento. Osaa keittääkin mainiosti, varsinkin hernerokkaa ja pannukakkua. Hänelle voisi kyllä uskoa talonsa ja lapsensa.

Iltapäivällä oli arkku jo valmiina. Se oli kiilloitettu, vaskisilainen, komea ruumisarkku. Katikin ilmestyi. Palkkaa hän ei pyydä, kunhan häntä vain ei kohdella palvelijana, sillä hän ei ole vielä koskaan palvellut. Ei hän ollut aikonutkaan. Mutta koska sanoivat, että seppä oli hyvä mies...

Seppä ojensi hänelle kätensä:

»Pidän sinua sisarenani. Kun vain pidät huolen pojastani, ettei hän tuntisi itseään kovin orvoksi!»

* * * * *

Hautajaisten jälkeen takoi seppä jälleen surullisena kuumia rautojaan. Hänen silmänsä olivat punaiset, kasvonsa kalpeat, hiuksensa sukimatta.

Ei hän olisi työskennellyt sinä päivänä, mutta vaunuista oli särkynyt jokin siderauta — isäni oli sen lähettänyt. Muitakin kiireellisiä töitä oli kertynyt hautajaispäivänä. Elonkorjuun aikana ei voi töitä laiminlyödä. Sepänkin täytyi ripustaa surupukunsa naulaan ja pukeutua nokiseen nahkaesiliinaansa.

Hänpä siis työskentelee. Lyöjänä on hänellä Feri-poika.

Ihmiset tulevat oikealta ja vasemmalta. Sanovat lohduttavan sanan, toisenkin. Juovat pari luumuviinaryyppyä peijaisten rääpiäisinä.

Seppäkin juo heidän kanssaan; välistä hän juo sivu puolen yön. Jokaisesta lohdutuksen sanasta vierähtävät hänen kyyneleensä. Hän huokailee raskaasti:

»Hyvä Jumala, kunpa vain ei olisi sitä pojannaperoa...!»

Hiljaisuudessa saattoi tuntea hänen mustan ajatuksensa. Köntös-vanhus sanoo hänelle ankarasti:

»Ei ihminen ole hanhi! Joka on voimakas, älköön olko voimakas ainoastaan ulkoa, vaan sisältäkin.»

Seppä takoo kuumia rautojaan.

Pajan edusta on kylän kasino. Elonkorjuunkin aikana siellä istuu yksi tai pari työtöntä miestä. Kivellä, pyörillä, rautakasoilla, missä vain kukin istuimensa löytää.

Lupa-aikoina minäkin usein kävin siellä kuuntelemassa heidän juttujaan.

Sillä tulevat ja menevät vankkurit, vaunut ja hevosmiehet käyvät siellä kengittämässä ja raudoittamassa ja kertovat uutisia. Kuka missäkin kulki ja mitäkin kuuli. Syyspuolella sieltä sai tietoonsa viljan hinnat tarkkoina pörssinoteerauksina. Kävi siellä joutohetkinään ontuva suutarikin, kylän humoristi.

Kyläläiset nimittivät häntä vain Dolfiksi, vaikka hän ei ollut Dolfi eikä juutalainenkaan. Hänen tukkansa oli kihara, ja jokaista hän ivaili.

Sinäkin päivänä hän iltapuolella tuli linkaten talostaan. (Hän asui silloin kylän toisessa laidassa, kaislakattoisessa hökkelissä, viidensadan askeleen päässä pajasta.)

Hän hoippui meitä kohden, päässään leveälierinen, vanha olkihattu.

Muulloin me aina odotimme häntä hymyillen. Joku aina vingahtikin hilpeästi. Mutta nyt...

Dolfikin oli allapäin. Hän ei kepsuttele yhtä nopeasti kuin tavallisesti sisäänpäin vääntynyttä jalkaansa, vaan tulee hitaasti. Hänellä on yllään edestä tahrainen ja muualta juurenruskea kesätakki ja iankaikkisesti kestävät riippulahkeiset kesähousut. Hänen ajatuksensa ovat pysähtyneet vakavina vaaleanpunaiselle otsalle.

Ei häntä ole vastaanottamassa hymy eikä leikkisä sana. Ei hänkään osoita ilon merkkiä. Hän sanoo hyvänpäivänsäkin hiljaisena, tullessaan luoksemme.

Seppä kiinnittää juuri uusia vietereitä kieseihin. Hän ojentaa sanattomana kätensä tulijalle.

»Ystäväni...» sanoo suutari matalalla, väräjävällä äänellä, »vielä tulee onnellisempiakin päiviä».

Hän ei ollut hautajaisissa eikä peijaisissa. Hän oli aikoinaan laskenut niin paljon leikkiä kuolemasta ja kuolinlauluista, — hän tunsi itsensä arvottomaksi surevaan seuraan.

Hän istuutui pajan räystään varjoon kiesien nahkapäällyksiselle istuimelle, joka oli siihen nostettu syrjään, ja veti taskustaan ihvisen äkkiväärän.

Hänen kasvonsa olivat oudon näköiset sen vuoksi, että ne olivat niin vakavat. En koskaan ennen ollut nähnyt niitä muunlaisina kuin silmät sirrillään, kettumaisesti hymyilevinä tai pyörein silmin nauravina. Tänään olisi luullut, että hän oli vaihtanut kasvojaan toisen kanssa. Ne olivat rumenneet ja käyneet pitkänomaisiksi. Hänen ulkoneva nenänsäkin oli ikäänkuin liukunut alemmaksi. Hän oli tyhmän ja vanhan näköinen.

Mutta he olivat hyviä ystäviä, seppä ja hän. Varsinkin kesällä, kun ei kukaan teetä kenkiä eikä paikkuuta vanhoja, saattoi Dolfin takaraivolle kallistuneen vanhan olkihatun nähdä kaiken päivää sepän pajan edustalla. Sunnuntaina kävi seppä vastavierailulla. He ryyppäsivät, pelasivat korttia ja haukkuivat pääministeriä.

»Pronty!» huudahti suutari.

En tänäänkään vielä tiedä mitä tämä sana merkitsee. Siinä on halveksuntaa ja paheksumista samalla. Sen sanansa hän huudahti silloin, kun hän tunsi olevansa isänmaan nimessä loukattu, ja iski kämmenensä navakasti pöytään.

Mutta sellaista tapahtui ani harvoin. Se tapahtui vain silloin, kun he olivat kolmatta litraa tyhjentämässä. Ja niin paljon he joivat ainoastaan silloin, kun sepän veli tuli naapurikylästä viettämään kaksinkertaista pyhää. Sepän veli oli ajuri. Hän oli laiha, vatsatautinen mies. Hänellä oli silmälasit, ja sunnuntaisin hän luki jotain isänmaallista lehteä.

No ajurihan heille kertoi, että ministerit olivat jouduttaneet valtakunnan itävaltalaisten käsiin; että sotajoukot eivät palvelleet maata, vaan keisaria; että keisari ei vähääkään ajattele magyarien parasta; että ennen pitkää joudutaan sotaan; että magyarit suurin joukoin muuttavat Amerikkaan ja että pian joudumme siihen, että kotiin jää ainoastaan meidän kylämme ja pääministeri.

Dolfi-suutari pieksi sellaista puhetta kuullessaan usein pöytää ja huusi prontyaan. Seppä vain murahteli hampaittensa takaa:

»Helkkarissa, olisipa minulla vaan pihtieni välissä sellainen ministeri! Paiskaisinpa hänet alasimelle ja iskisin moukarilla, niin ohueksi kuin hyvin paistettu räikönen!»

Ajuri ajoi sitten matkoihinsa, ja kahteen pekkaan he pohtivat kuulemiaan viikkokausia.

Mutta eipä pajan edustalla paljonkaan voinut politikoida. Sepällä oli monet rautansa tulessa, eikä hän ehtinyt istuskella välillä. Muutenkin syventyivät Dolfin ajatukset politiikkaan ainoastaan viinilasin ääressä. Pajan edustalla vain nalkuteltiin ja lasketeltiin loppumattomia kokkapuheita.

Alkuaikoina he eivät olleet niinkään hyviä ystäviä. Dolfin tullessa kylään eivät he juuri sietäneet toisiaan. Seppä pilkkasi suutaria _nauravaksi kanaksi_ ja suutari seppää _tanssivaksi lampaaksi_. Eivät he edes puhuneet keskenään. Seppä ei silti vihannut suutaria, hän vain halveksui häntä niinkuin Herkules voimatonta miestä.

Mutta suutari vihasi seppää. Aina kun hän ontuen kulki pajan ohi, pyyhki hän huomiotaherättävästi nenäänsä punaisella nenäliinallaan ja pudisteli sitä, aivan kuin se olisi ollut pölyinen.

Mutta kerran oli sepän nopeasti hankittava itselleen uudet saappaat. Hän oli saanut kutsun hääpojaksi suuriin häihin, eikä hänellä ollut aikaa käydä kaupungista asti hakemassa uusia saappaita. Hänen täytyi vain yksinkertaisesti ja nöyrästi taivuttaa päänsä astuessaan Dolfin työpajaan.

»En tingi, kunhan vain saan oikein sirot! Ja valmistukoot ne keskiviikoksi», sanoi hän arvokkaasti.

Ja Dolfi-suutari neuloi hänelle sellaiset saappaat, ettei ollut sitä tshekkiläistä hanuria, jonka nahka olisi säännöllisemmin painunut kiinni, eikä niin voitelemattomia rattaita, - että ne olisivat paremmin narisseet. Hän kirjaili ne vielä kiiltonahalla ja naulasi korkoihin vaskinauloilla sepän nimen alkukirjaimet. Tanssijoille ovat sellaiset erikoisen mieluisia. No, seppä mieltyi silloin suutariin niin, että häissä joi hänen kanssaan veljenmaljan.

Siitä pitäen ilmestyi suutari pajan edustalle tavan takaa. Ja kevään tultua hän muutti kylän yläliepeeltä sen alalaitaan, asuakseen lähempänä seppää.

Sanoin, että hän sinäkin päivänä tuli sinne. Pajan edustalla puheli jo viisi tai kuusi miestä. He puhelivat jostain kahakasta, joka edellisenä pyhänä oli sattunut lähellä vainioita. Dolfi kuunteli heitä äänettömänä, laski käppyrälierisen olkihattunsa maahan ja kuivasi hikeä otsaltaan.

Silloin huomasin, että hänen takkinsa napit olivat kaikki erilaisia. Alimmainen oli sotamiehen univormuun kuuluva vaskinappi, ja ylimmäinen oli sellainen posliininappi, jollaisia papit käyttävät. Nuori mies on köyhä mies. Entä kylän mestarimieskin? Sittenkin... hän ei ollut sellainen köyhä, jota me muut sanomme köyhäksi, vaan sellainen, joka itsekin tuntee olevansa köyhä.

No, siinä huoahtaa suutari äänetönnä.

Samassa palasi puutarhasta tyttö, jonka seppä oli tuonut mukanaan. Hänellä oli tohvelit jalassaan, ja hänen hailakankeltainen hameensa laahasi maata. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Silmät veristivät. Huomasi että hän oli viettänyt unettoman yön. Varmaankin lapsen tähden.

Hänellä oli korissaan pieniä kurkkuja. Käsivarrella kenotti sepän vuodenvanha orpolapsi. Pieni mustasilmäinen lapsi nukkui hänen olkapäätään vasten.

Suutari mulkoili häntä.

Tyttö palasi hetken kuluttua ja pysähtyi sepän eteen silmät pelokkaina niinkuin naudalla.

»_Tsaako_ vielä tuoda luumuviinaa?» kysyi hän vastahakoisesti ja sammaltaen.

»Ei tarvitse enää, Kati», vastasi seppä, »mutta täytä ruukku vedellä».

Tyttö tassutteli tohveleissaan takaisin keittiöön.

Me olimme jo _tsaako_-sanan kuullessamme naurutuulella. Dolfinkin kasvoille ilmestyivät harakanvarpaat. Vielä hetken hän pidätti itseään, mutta sitten hän jo purskahti:

»Mistä sinä Pali olet poiminut tuon ihanan kielon?»

Olimme kaikki aivan tukehtua nauruumme. Oppipoika painoi kätensä suutaan vasten ja koetti hillitä pursuvaa iloaan.

Seppä katseli meitä kummastellen. Tyttö tuli jälleen takaisin, tuoden täyttämänsä ruukun.

Seppä käänsi silmänsä tyttöön. Totisesti, silloin hän vasta ensi kerran näki hänet. Sillä puusepän luona olivat suru ja viina pimittäneet hänen silmänsä. Ei hän huolinut silloin ulkomuodosta, kunhan vain sai luotettavan. Parilla sanalla oli kaupat tehty, ja illan tullen, hän istutti tytön rattaille viereensä. Seuraavana päivänä, hautajaispäivänä, ei hän nähnyt taivasta eikä maata, sillä koko maailma pyöri hänen silmissään.

Vasta suutarin sanoista hän huomasi ensi kerran katsella. Varmaan hän itsekin hymähti. Hän pudisti päätään:

»Jumalallinen!»

»Tosiaankin aivan ihmeellinen helmi!» jatkoi suutari tytön poistuttua. »Lähetämme hänet Budapestiin kauneuskilpailuun!»

Sitä me nauroimme vieläkin enemmän. Seppäkin hymähti. Oppipoika heitti moukarinsa ja vääntelehti naurusta.

»Älä pilkkaa», sanoi sitten seppä käyden vakavaksi. »Tullessamme tänne pyrki pikku poikani heti hänen syliinsä. Vähät minä siitä välitän, minkälainen hänen naamansa on. Pian siihen tottuu.»

No siitä pitäin riitti ilon aihetta pajan edustalla.

Dolfi-suutari sinkautteli joka päivä yhä uusia sanasutkauksia räystään alla.

»Laupeudensisaret ovat päättäneet maalauttaa Katin kuvan alttaritaulukseen.»

Tai:

»En saanut nukutuksi koko yönä. Näin sellaista unta, että minun piti mennä Katin kanssa naimisiin.»

Seppäkin mieltyi leikinlaskuun. Mielellään hän jatkoi pilaa:

»Taisit turhaan uneksia: Feri jo katselee häntä sillä silmällä.»

»Ennen karkaisin koko maailmasta», huusi oppipoika.

Ja me nauroimme kaikki näille tyhmille puheille.

Kerran kääntyi tyttö juuri silloin ovesta, kun me nauraa röhötimme. Hän oli viemässä ruoan tähteitä syöttiläille. Keittiön ovi oli pajan vieressä. Sikala oli sen takana. Hänen täytyi kulkea meidän välitsemme.

Meidän nauravat silmämme seurasivat häntä, ja hän tunsi, että me nauroimme hänelle. Yht'äkkiä hän punastui korviaan myöten.

Hän kaatoi ruoantähteet sioille ja seisoi kauan siinä liikkumatta. Sitten hän palasi nopeasti, niin että hameenhelmat kahisivat. Mutta nyt hän oli jo kalpea, aivan sinertävän kalpea. Korvistakin.

Kulkiessaan ohitsemme hän heitti meihin tuskaisen ja samalla vihaa säkenöivän katseen.

Mutta toiset eivät sitä huomanneet. Ehkäpä vain minä yksin näin sen silmäyksen.

Neljänneksen kuluttua hän tuli jälleen ulos. Hänellä oli yllään kravunpunainen pusero. Toisella käsivarrellaan hän kantoi koria ja toisella lasta.

Kylään hän meni. Varmaankin oli sepän äiti lähettänyt hänet kylään ostoksille.

Seuraavinakin päivinä hän kulki punaisessa puserossa, ja jaloissaan oli hänellä korkeakorkoiset nyörikengät. Tukkakin oli huolellisesti kammattu. Kaulassaan kantoi hän sinistä helminauhaa. En tiedä, olivatko helmet kivestä vai lasistako lienevät olleet. Hänen pukunsa oli puolittain talonpoikainen, puolittain sellainen kuin käsityöläisten naisilla tavallisesti on. Mutta se oli kuitenkin juhlapuku.

Tytön puku ei jäänyt suutarilta huomaamatta.

»_Tsehän_ on _tsievä_ tyttö ja oikein _tsiitsti_!» sanoi hän tytön kadottua.

»Taitaa olla rakastunut!» tokaisi joku kylänmies, joka oli hevostaan kengittämässä.

Suutari vastasi teeskennellyn vakavasti:

»Ei hän ole sen luontoinen: hän huokailee itselleen vain vaaleata ja tummaa.»

Seppäkin virkahti:

»Minä jo aavistelen, että se Ferin tähden pukeutuu. Ettekö ole huomanneet, miten Feri kävelyttää silmiään hänen jäljessään.»

Tietysti nauroimme sille.

Sepän äitivanhus istui portailla papuja peraten. Hän oli ryppykätinen, kumaraselkäinen pieni mummo.

Hän sanoi pojalleen:

»Älkää te aina pilkatko sitä tyttöparkaa! Se jo pahastui. Jos menee tiehensä, en tiedä kenen voit saada poikaasi hoitamaan. Lapsi ei äitiinsäkään paremmin suostunut.»

Tyttö oli tosiaankin nopsajalkaisena puuhaileva ihminen, joka kohteli lasta hellästi. Eikä hän enää ollut puvustaan huolimaton, niinkuin ensimmäisinä päivinä. Päinvastoin: hän pukeutui sangen huolellisesti.

Mutta jos pila jo on jotakuta puraissut, ei sitä niinkään heitetä rauhaan.

»_Tsinua_ minä _rakatstan_, Feri!» sanoi Dolfi-suutari tytön sammalkieltä matkien. »_Tsinä tsydämeni tsanomattoman tsyvä rakkauts_.»

Ja taas me nauroimme.

Tyttö palasi pian. Mummo istui vielä synkkänä oven edustalla. Tyttö kertoi hänelle mitä oli puodista saanut, ja sitten hän sattumalta vilkaisi Feriä ja sattumalta huoahtikin hiukan, niinkuin raskasmieliset tekevät.

Tämän nähdessämme me tietysti purskahdimme aivan hillittömään nauruun. Feri paiskasi moukarinsa alasimeen ja kääntyi rähähtäen pajaan päin.

Tyttö kalpeni jälleen. Hän katsoi meitä vihaisesti. Sitten hän astui sepän eteen.

»Mestari, minä lähden pois. Minä lähden jo tänään», nyyhkytti hän vedet silmissä. »Antakaa minulle vain vaunut. Niin paljon kai voin pyytää... Sen verran varmaan ansainnen, ettei minun tarvitse omalla kustannuksellani...»

»Mene hiiteen!» huusi seppä synkistyneenä.

»Voinhan minä jalkaisinkin mennä.»

Ja hän kääntyi ympäri ja katosi huoneeseen.

Sepän kasvoilta saattoi lukea hänen hämmästyksensä. Hän heitti viilan kädestään ja meni tytön jäljestä.

Hän viipyi sisällä muutaman minuutin. Vihaisena hän palasi. Kynnyksellä makaavaa koiraansakin potkaisi.

»Hitto teidät periköön!» ärähti hän oppipojalle ja suutarille. »Älkää pilkatko sitä tyttöä!»

Ja olkansa takaa hän jälleen vasaroi rautaa.

Siihen aikaan tehtiin hänelle jo tuon tuostakin naimatarjouksia. Vanhat naiset ja kelpo ystävät neuvottelivat sepän selän takana, kenet he naittaisivat hänelle. Mutta eivät toisetkaan, jotka toivat hänelle työtä, laiminlyöneet kysyä:

»No, miten kauan se seppä aikoo leskimiehenä olla?»

»Kuolemaan asti», vastasi seppä.

»Minäpä tiedän yhden, teille sopivan.»

Mutta seppä katkaisi kaikki sellaiset puheet.

Tuli syyskuu. Minun täytyi palata kaupunkiin. Samalla kuin kylän tomut jäivät jälkeeni, jäivät sinne myöskin kaikki sen pikkuhuolet.

Vasta joulun aikaan muistui mieleeni hauska pajan edusta. Mutta talvipakkasella ei kasino juuri saanut seuraa koolle. Kulkiessani pyssy olalla sepän talon ohitse näin ikkunassa lapsen ja sen takana Katin kasvot, hänen keltaiset korvansa ja vaaleat lampaansilmänsä. Hän oli yhä vielä siellä. Mummonkin näin kirkossa. Seppä oli siis vieläkin leskimies.

Mutta pääsiäisen tienoissa oli kasino jälleen vauhdissaan. Suutari istui siellä entiseen tapaansa laiskankorvaisessa olkihatussaan, likaisenruskeassa takissaan ja ikuisesti kestävissä housuissaan. Ei hänessä huomannut muuta muutosta, kuin että hänen takkinsa alimmainen vaskinappi oli joutunut ylös ja ylimmäinen posliininappi alimmaiseksi.

Mummokin istui jakkarallaan keittiön oven edustalla, ja vanha koira venytteli jäseniään kynnyksellä.

Inhoittavampaa koiraa en ole eläissäni nähnyt. Se oli niinkuin karvatukko, sen karvat olivat pitkät ja kiharat; se oli mustanvalkea vanha koira. Ei edes silmiä voinut erottaa sen riippuvien takkukarvojen alta. Se oli joskus sepän kulkuriaikoina yhtynyt häneen maantiellä eikä luopunut hänestä sen koommin. Eikä seppäkään lähettänyt sitä autuaammille metsästysmaille. Vielä nytkin, kun sitä ajattelen, inhoittaa se minua.

Seppä oli juuri lopettanut kengityksen. Ilkeä kavionhaju tuntui vielä ilmassa, mutta se ei häirinnyt kasinon keskustelua.

Siellä oli silloin neljä miestä Dolfin ympärillä, piiput hampaissa. Neljäntenä oli Gede, metsävahti, tattarikasvoinen, tekopyhä mies, turkkitakki yllään ja päässään isäni antama vanha metsästyslakki.

Gede oli nähtävästi vain sattumalta joutunut sinne, piippuaan sytyttääkseen. Hän paineli käyräkyntisellä peukalollaan piipunporoja ja pisti lomaan:

»Minäkin tietäisin yhden, mestari; se on totisesti oiva luojanluoma ja teille aivan parahultainen.»

Seppä katsoi häntä olan takaa ja nosti silmälautojaan:

»Ketä tarkoitat?»