Part 5

— Ei minulla ole tapana nähdä pojista unta, — vastasi Klari veitikkamaisesti.

— Mutta sinähän sanoit eilen, että kävelit unissasi minun kanssani.

— Se on kyllä totta. Mutta meitä oli koko joukko myllyssä. Me vain kahden jauhoimme vehnää.

— Mistäpä kyyhkynen näkisi unta, ellei vehnästä?

Siihen ei Klari vastannut mitään. Kuului sellainen ääni, kuin olisi vesipisara pudonnut veteen.

Vicaa värisytti.

Sitten jatkui keskustelu edelleen. He puhelivat siitä, että jos sunnuntainakin ilma on sateinen, pyytäisi tyttö vanhemmiltaan, että he antaisivat Pistan käydä tervehtimässä.

— Pyytäkää itse, — vastasi Klari kartellen.

Kauan he väittelivät siitä. Vihdoin Pista lupasi saattaa Klarin isän kirkosta kotia ja puhella hänen kanssaan. Vanhemmat kyllä muutenkin arvasivat asian. Klarin isä sanoisi varmaankin veräjällä, että: »Tulehan peremmälle, poikani.»

Siitä he sitten niin iloitsivat, että seurasi äänekäs muiskahdus. Vican sydän tykytti aivan kuuluvasti. Hänen kasvonsa paloivat. Puutuneena ja kohmeissaan hän kyyrötti piilossaan. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta sitten hän painoikin korvansa jälleen aukkoon tukien itseään kädellään.

Mutta silloin rakastavaiset hyvästelivätkin:

— Näkemiin, ainokaiseni!

— Näkemiin, Pista!

Ja taas seurasi hiljainen maiskutus. Klari sanoi sitten onnellisen raukealla äänellä:

— No menkää jo, menkää! Kauan minä jo olenkin ollut ulkona!

Mutta nuorukainen viivytteli yhä.

Silloin kuului jalkojen kopinaa pihalta ja Klari kuiskasi pelästyneenä:

— Ai, äiti tulee!

Hänen hameensa kahahtivat, ja sitten aukeni puutarhan veräjä.

Nuorukainen jäi vielä hetkeksi seisomaan, sitten lähti hänkin: kulki puutarhan läpi ja hyppäsi aidan yli.

Vica ei puhunut sanaakaan maata pantaessa. Ensi kerran eläessään hän salasi ajatuksensa sisareltaan. Vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut hän oli useita päiviä. Kun hänet lähetettiin vettä noutamaan, viipyi hän kauan. Hän istuutui nurmikolle ja uneksi. Välistä hän poimi kukkia ja sitoi niistä seppeleitä. Hän asetti seppeleen päähänsä ja taputteli sitä hymyillen. Niin hän istui usein pitkät hetket kivellä tai ruohikossa. Uneksien hän istui, liikkumatta. Sitten hän otti seppeleen päästään ja hajoitti sen.

Eräänä iltapäivänä hän meni hanhia paimentavien lasten luo ja kutsui luokseen erään tytön.

— Marika, — hän sanoi salaperäisesti, — minä sain kiinni leppäkertun. Katsotaanpahan, minne se lentää!

Hänen kädessään oli todella leppäkerttu. Sokea avasi kämmenensä ja hymyillen hän tarkkaavaisesti seurasi sen kiipeämistä pitkin sormea.

Ja hän lauloi sille:

— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä mulle tietä, minne vievät minut? Itään vaiko länteen? Taivaaseen vai maahan? Vaiko tänne jättänevät?

Leppäkerttu kompuroi hitaasti. Kahdesti täytyi sille laulaa kysymys. Vihdoin se kuitenkin lähti liikkeelle. Se kiipesi kiipeämistään pitkin hienohipiäistä kättä ylöspäin, ylöspäin.

Sokea tunsi sen levittävän siipensä ja lähtevän lentoon.

— Minnepäin se lentää? — kysyi hän henkeään pidättäen.

— Heinäsuovaan, — vastasi lapsi.

— Kylään päinkö?

— Eikä kun Tiszaan päin.

Vica palasi mietteissään kotia.

Matkan varrella oli hänellä aina ollut tapana tervehtiä vastaantulijoita. Hyvää päivää, Kati-täti, hyvää päivää, Molnár-setäl Mutta nyt hän ei tervehtinyt ketään, vaikka kolmekin tuttua kulki hänen ohitsensa. Ei hän edes huomannutkaan heitä.

Mutta kerran hän kuitenkin tarkkasi. Joku tuli hänen takanaan. Hän tunsi askeleet: se oli Pista.

Nuorukaisella oli kuokka olallaan, ja hän asteli vihellellen kotia päin.

Vica verkensi kulkuaan.

Mutta nuorukainen kulki hänen rinnallaan äänetönnä.

Kun hän oli ainoastaan kuutisen askeleen päässä, sanoi Vica kainosti:

— Pista-setä!

Pista kääntyi katselemaan:

— Katsohan, sinäkö se oletkin!

— Minähän se. Ette edes puhuttele niinkuin ihmistä puhutellaan.

— Miks'en puhuttelisi, Vica. Mutta minä kuljin niin ajatuksissani, etten edes huomannut sinua. Mitä sisaresi tekee?

— Silittää, — vastasi sokea. Ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi ruusunpunainen varjo.

— Sano hänelle, että kyselin häntä. Mutta nyt minun täytyy rientää. Hyvästi, kultaseni!

Hymyhuulin kulki tyttö edelleen. Kotona hän heti kertoi Klarille tavanneensa Pistan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan.

— Ja tiedätkö mitä hän sanoi minulle? Hän sanoi että: _kultaseni_.

Klari syleili nauraen sisartaan:

— Voi sinua hupakkoa! Kuinka hän ei olisi sanonut että »kultaseni», olethan sinä niin kultainen, kultainen, kultainen!

Ja hän suuteli hänen kasvojansa.

Seuraavana sunnuntaina oli nuorukainen todella heidän luonaan. Hän oli jutellut Klarin isän kanssa kirkosta lähdettyä, ja kun ukko ystävällisesti puheli hänen kanssaan, rohkeni hän asiaansakin kajota ja sanoa:

— Siitä Klarista on varttunut oikein reipas ja kaunis tyttö!

— No, vastasi ukko, — kasvaahan se tyttö niinkuin sireenipuu.

— On se vaan niinkuin ruusu. Kovin soma tyttö.

Ukko huojutti hyvätuulisesti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään. Kun he tulivat veräjälle, ojensi ukko kätensä, mutta ei hellittänyt heti:

— Vieläkö sinulla on töitä tänään, kun niin kiirehdit?

— Eikä ole.

—- No pyörähdä sitten pirttiin. Voimme kait tässä mekin ryypätä lasin viiniä.

Ja siellä nuorukainen vietti sunnuntai-iltapäivänsä.

Seuraavana pyhänä olivat Pistan vanhemmat tervehdyksellä. Emännät keittivät kahvia, ukot joivat viiniä. Juutalaiselta oli sinä päivänä ostettu vehnästä.

Kun Vicakin istui siellä naisten parissa, sanoi Szentgyörgyin emäntä:

— Sinä taidat kovin pitää kahvista, kun noin juot sitä niinkuin vettä.

Vica punastui. Ei hän sen vuoksi sillä tavoin juonut kahvia, että olisi sitä erikoisesti rakastanut, vaan sen tähden, ettei hän osannut syödä lusikalla. Liemikin annettiin hänelle aina kupissa. Kahvelia ja veistä ei hän osannut käyttää. Liha leikattiin hänelle aina valmiiksi Käsistään hän söi. Mutta hän pesi ne aina, ja ne olivat valkoiset niinkuin papin. Pikkutyttönä oli häntä kyllä koetettu opettaa syömäneuvoihin, mutta kun se ei onnistunut, sai hän pitää tapansa.

Illalla puheltiin siitä, milloin vastavierailu tehtäisiin. Szentgyörgyit eivät olleet kutsuneet kahville, vaan illalliselle. Se merkitsi sitä, että he olivat suostuneet avioliittoon.

Vica pani seuraavana päivänä kahvelin, veitsen ja lusikan omankin lautasensa viereen ja sanoi Klarille:

— Opeta minua käyttämään näitä syömäneuvoja.

— Voi sinua hupakkoa, — vastasi Klari nauraen. — Niinkuin sellaista tarvitsisi opetella.

Vica upotti lusikkansa liemeen, mutta pistikin sen korvaansa, sen sijaan että olisi suuhunsa pistänyt.

Kaikki sitä nauroivat.

— Et tiedä edes missä sinulla on suusi.

Tyttö pyyhki valahtaneen liemen. Sitten hän yritti uudestaan. Mutta nytkin lusikka meni omia teitään.

Silloin hän laski lusikan luotaan ja pillahti itkuun.

Sinä päivänä ei häntä saatu lohdutetuksi. Hän ei tosin valittanut, itkeä tihutteli vain itseksensä. Mutta sitä oli kovin haikeata katsella. Kun sitten kaikki yöllä nukkuivat, nousi hän vuoteeltaan ja asetti eteensä lautasen ja lusikan. Lusikan päätä hän ohjasi vasemmalla kädellään suuhunsa. Hän opetteli syömään.

Sitten mentiin vastavierailulle. Vica söi oikealla tavalla niinkuin toisetkin, vaikka hänen kätensä vapisikin hiukan. Puheen lomassa sanoivat Szentgyörgyit, että nuoret pitäisi jo vähitellen naittaa. Vieraat nyökyttivät päätään, että kyllä kait jo vähitellen olisi aika. Ukot tapasivat sitten toisensa seuraavana päivänä ja piippua poltellen suostuivat nuorten naimishankkeisiin. Päätettiin, että kun uusi viini kukkii, vietetään häät. Pista lahjoitti sitten morsiamelleen ripsureunaisen kauniin silkkihuivin.

Nyt eivät he enää kulkeneet muitten mukana kisakentälle, vaan viettivät kotona pyhäiset iltapäivät. Nuorukainen ei enää tullut aidan yli, vaan veräjän kautta. Iltaisin he istuivat suuren mulperipuun alla. Hyvän tavan vuoksi istui Vica heidän kanssaan.

Useimmiten hän kutoi tai riipi papuja siellä ja kuunteli surumielisen äänettömänä nuorikoitten puhelua. Välistä Pista virkkoi hänellekin jonkun sanan, mutta useimmiten hän puheli Klarin kanssa. Sokea tunsi senkin, milloin nuorukainen syleili hänen sisartaan. Silloin oli heidän äänensä raukea ja kuuma.

Ja niin jatkui elämä koko kesän.

Syksyn kylmien tullen vetäytyivät he sitten tuvan lämpimään. Välistä sunnuntai-iltoina tuli sinne joitakuita, naapurien tyttäriä ja pari kolme nuorukaista, jotka vielä ainoastaan »sattumoisin» saattoivat tavata mielitiettynsä. Siellä he leikkivät sormuksen kätkemistä tai kertoivat kokkapuheita. Tytöt pistivät salavihkaa tulitikunpäitä, herneitä tai vahaa poikien piippuihin tai sitaisivat jonkun tytön huivilla jonkun pojan päällysviitan hihat yhteen. Pojat taasen piilottelivat sotilasvalokuvia tyttöjen rukouskirjoihin ja keksivät »salaisuuden» sillä tekosyyllä, että tahtoivat katsella pyhäinkuvia. Sellaista ilonpitoa piisasi kaikkina pyhäiltoina.

Eräänä marraskuun sunnuntaina pistäytyi neljä tyttöä heille kirkosta tullessaan. He odottelivat nuorukaisia. Yksi tytöistä ehdotti silloin, että sidottaisiin Klarin kihlahuivi Vican päähän ja narrattaisiin siten sulhasta.

Sillä nuoret miehet eivät menneet sinne kaikki yhtaikaa, vaan silloin kun huomasivat, että oli jo muitakin kokoontunut. Mutta Pista tuli aina kaikkein ensimmäisenä.

Klari vastusteli, mutta ei kuitenkaan tahtonut pahoittaa ystävättäriensä mieliä. Vica ei ollut silloin tuvassa. Liina sidottiin hänen päähänsä sillä tekosyyllä, että tahdottiin koettaa, miten se soveltuisi hänelle. Vica suostui hymyillen. Muutenkin hän tahtoi pukeutua siististi sen jälkeen kuin oli päässyt lasten kirjoista.

— Katsokaahan, miten hyvin se soveltuu hänelle! Miten kaunis sinä oletkaan, Vica! — he sanoivat hänelle.

Ja onnellisena Vica kuunteli heidän sanojaan.

Siksi asti he koettelivat liinaa, kunnes kuulivat veräjän aukenevan. Silloin kaikki tytöt piilottautuivat suin päin, mikä kaappien, mikä ovien taakse.

Tuvassa oli jo puolihämärä. Vica seisoi hämmentyneenä keskellä lattiaa. Pista astui sisään.

— Jumal' antakoon hyvän päivän!

Hän heitti tutkivan silmäyksen tupaan ja sanoi ilostuen:

— Yksinkö sinä oletkin, oma tähtisilmäni?

Samassa hän jo painoi tytön rintaansa vasten ja suuteli häntä lämpimästi.

Silloin tytöt ryntäsivät nauraa kikattaen esille. Mutta Pista katseli pettyneenä sokeata.

— Senkin hulivili! — sanoi hän nauraen.

Ja hän työnsi hänet luotaan. Terästääkseen vielä pilantekoa hän raapi korvallistaan ja ilkkui:

— Vielä minä sinut opetan, senkin tuulihattu!

Tytöt nauroivat katketakseen.

Sokean kasvot kalpenivat aivan valkoisiksi. Kauhuissaan, jähmettyneenä hän seisoi siinä hetken. Sitten hän raukeasti vetäisi liinan hartioiltaan, heitti sen maahan ja meni ulos.

Äiti paahtoi maissia keittiössä ja sanoi hänelle:

— Tulehan tänne ja anna minulle pankolta vati.

Mutta Vica ei vastannut. Hän poistui pihalle ja sieltä maantielle. Hän meni kalmankalpeana, kasvot jäykkinä kuin unissakävijällä, ilman keppiä. Hän meni Tiszan rantaan.

Ajattelivat, että hän meni jotakuta tervehtimään. Vasta myöhään illalla alettiin häntä kaivata.

— Minne hän jäi? Minne meni?

Mutta Vica ei palannut enää koskaan.

Pikku kreivi.

Mies kömpi katua pitkin. Hänellä ei ollut jalkoja, ainoastaan vaaksanvertainen tynkä oli reittä jäljellä. Molemmissa käsissään oli hänellä jonkinlainen jakkaran tapainen, joilla hän tuki itseään nelinkontin ryömiessään. Hän kulki aivan kuin mittaritoukka.

Välistä hän oikaisi itsensä tai vetäytyi seinävierustalle, pitäen hattua kädessään. Ohikulkevat kaupungin ihmiset heittivät hänen lakkiinsa silloin tällöin vaskirovon. Siitä hän eli.

Hän oli muuten nuori, pyylevähkö mies. Päässään oli hänellä talonpoikainen pyöreä lakki, eikä hänen terveillä kasvoillaan näkynyt minkäänlaisia kärsimyksen merkkejä.

Mutta eräänä syksyisenä päivänä ilmestyi raajarikkoinen sinne aivan kalpeana. Hän istuutui tai seisoskeli erään portinkiven vieressä nojaten itseään siihen.

Ohikulkijat heittivät hänelle sinä päivänä enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Mutta hän tuskin kiinnitti huomiotaan siihen kuka mitäkin antoi. Hän ei edes kiittänytkään, tuijotti vain eteensä murheellisen näköisenä.

Ei kukaan kysellyt hänen vaivaansa. Yksinään hän aina konttasi: ei kukaan häntä koskaan ollut saattelemassa eikä kukaan hänen kanssaan myöskään puhellut. Kuitenkin saattoi huomata, ettei hän ollut yksin maailmassa. Siitä sen huomasi, että hän silloin tällöin pysähtyi jonkun puodin eteen; jos ovi oli auki, kömpi hän sisään. Hän osti makeisia, viikunoita tai pienen leikki piiskan. Huomasi, että hän lapselle niitä osteli.

Jalaton mies ilmestyi kadulle seuraavanakin päivänä, mutta hän ei pysähtynyt missään. Hän kömpi kiirehtien. Erään talon kohdalla hän pysähtyi ja meni portaista sisälle. Siellä asui lääkäri. Hän kohotti jakkaraansa ja koputti sillä ovea.

− Pyytäisin saada puhutella herra tohtoria.

Vanha laiha herra ilmestyi ovelle ja katseli kummeksien jalatonta.

— Jumalan tähden, herra tohtori, — vaikeroi raajarikko, — pikku poikani on sairas, varmaankin aivan kuolemansairas.

Ja kyynel vierähti pitkin hänen poskipäitään.

— Mikä häntä vaivaa? — kysyi lääkäri.

— En tiedä, — vastasi mies. — Toissa päivänä löin häntä korvalle. Ehkä hän siitä sairastui.

Hän laski jakkaransa ja veti esiin nenäliinan taskustaan.

— Jopa nyt, — sanoi lääkäri hämmästyneenä. — Mikä hänellä sitten on kipeänä? Korva, silmä vai pääkö?

— En tiedä. Hän vain makaa.

— Mutta miten te sitten saatoitte olla sellainen raakalainen?

— En minä koskaan ole hänelle pahaa sanaa sanonut. Mutta minä riitaannuin äidin kanssa sen vuoksi, että hän kaikilla rahoilla osti leivoksia ja opetti lasta sanomaan »pappa». En minä ole mikään pappa. Jos poikani sanoo minua papaksi, ajattelen ettei hän olekaan minun poikani. Sen vuoksi me riitaannuimme. Minä uhkasin lyödä. Vaimoni kuohahti hänkin ja huusi: »Lyö vaan, senkin sammakko!» Siitä olisi syntynyt ilmitappelu, mutta sitten me kuitenkin sovimme. Kaikki olisikin ollut sitä myöten hyvinpäin, mutta kun toissa päivänä palasin kotia, juoksi nelivuotias poikani minua vastaan, kuten aina ennenkin, ja sanoi: »Sammakko-pappa tulee!» Ja silloin minä iskin häntä korvalle, niin että hän kaatui selälleen.

Tohtori pudisti päätään; sitten hän merkitsi muistiin raajarikkoisen osoitteen. Kun mies ennätti kotiaan, oli lääkäri jo siellä.

Jalaton mies asui puoleksi maahan vajonneessa etukaupungin hökkelissä.

Tohtorin vastaanotti keittiössä lyhytniskainen nainen; hän oli nuori, tanakkavartinen, vaalea vaimo. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta ne uhkuivat terveyttä. Yllään oli hänellä tummanvihreä talonpoikaispuku; mutta edessään oli hänellä valkoinen sisäkön esiliina ja päässä punainen hilkka.

Oudostellen hän katseli vanhaa herraa, ja kun tämä ilmaisi itsensä lääkäriksi, nyökäytti hän suruissaan päätään:

— Niin, pikku kreivi on sairas.

Hän avasi oven.

— Pikku kreivi? — kysyi tohtori kummastellen.

Nainen hymyili:

— Naapurit ovat häntä nimittäneet pikku kreiviksi, ja sitten mekin aloimme kutsua häntä sillä nimellä. Sillä me puimme hänet aina samettivaatteisiin. Mieheni tuhlaa kaikki rahansa hänelle.

Tohtori astui perempään huoneeseen. Se oli valoisa ja aurinkoinen. Kaikki huonekalut olivat ryysymarkkinoilta ostettuja, kukin eri mallia. Jokainen tuoli oli jollain tavalla särkynyt, pöydiltä ja sängyiltä oli jalat katkottu vaaksanmittaisiksi kuten isännälläkin. Huoneen yhdessä nurkassa oli siisti rautainen lapsenvuode. Nainen siirsi syrjään sen tyllikaihtimen.

Siinä makasi sairas vehnänkarvaisen samettipeiton alla. Hän oli kaunis, vaalea lapsi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuumeen punaamat.

Lapsen vieressä oli korillinen nappeja. Siinä oli kaikenlaisia nappeja: luisia, vaskisia ja monia muita. Varmaankin oli maata ryömivä mies koonnut kadulta kaikki nämä napit.

Tohtori istuutui vuoteen laidalle ja katseli tarkkaavaisesti nukkuvaa lasta. Hän kysyi miksi lapsi valitti, osasiko se niellä, yskikö se. Sitten hän otti pienen kätösen omaansa ja katsoi kelloaan.

Tällä välin saapui raajarikkoinenkin kotiaan ja pysähtyi vaimonsa viereen. Molemmat katselivat ääneti ja huolestuneina tohtoria.

Seistessään siinä vierekkäin muodostivat he todella huvittavan vastakohdan: terve, terhakka vaimo ja puoliruumiinen mies. Tuoko se aikoi antaa vaimolleen selkään? Mitenkähän se olisi käynyt päinsä? Totta kyllä: hän oli leveärintainen ja väkeväkätinen mies, mutta kuitenkin! Varmaankin hän tarttuu vaimoaan jaloista ja kaataa hänet ensin, aikoessaan nujertaa hänet.

Tohtori laski käden ja sanoi, ettei lasta mikään vaivannut.

Sitten hän nojasi keppiinsä ja katseli aviopuolisoita.

— Mitenkä te olette joutuneet yhteen? — kysyi hän tuttavallisella äänellä, kuten ainakin lääkärit, jotka kauan ovat liikkuneet perhelääkäreinä.

— Sattumalta, — vastasi vaimo hymyillen.

— Jumalan sallimasta, — vastasi raajarikko vakavasti.

Vaimo kohautti olkapäitään:

— Ei minun mieheni aina ole ollut tuollainen. Hän oli kylän ensimmäinen nuorimies. Tietystikään ei hän silloin edes vilkaissutkaan minua. Mutta sitten eräässä tappelussa ammuttiin jalat häneltä polvien yläpuolelta. Hänet tuotiin tänne kaupunkiin ja jalat sahattiin poikki. Kun hän palasi takaisin, ei ainutkaan tyttö enää katsonut häntä, ja kotonakin hän kävi taakaksi. Minä asuin naapurien luona. Minä häntä lohduttelin, muut eivät.

— Ja sitten te rakastuitte toisiinne?

— Silloinpa niin. Sitten minä sanoin hänelle, ettei hänen kannattanut surra; menköön kernaamminkin kaupunkiin ja istukoon kirkon portailla.

Aluksi ei hän millään tahtonut suostua. Hän sanoi, että hän mieluummin kuolee nälkään. Mutta sitten minä lupasin hänelle, että jos me siten voisimme elää, tulisin minä hänen luokseen. Niin hän koetti. Aluksi ei elämästä tahtonut tulla mitään, mutta nyt ei hän enää pyydä keltään, ottaa vain vastaan minkä antavat.

— Antavat minkä Jumala on minua varten varannut, — pisti raajarikkoinen lomaan.

— Ja te rakastitte häntä? — kysyi tohtori.

Vaimo vastasi hymyillen:

— Minä jo aikoja ennen olin häneen kiintynyt, mutta tietysti hän silloin piti nokkaansa korkealla. Sitten ajattelin, että mies se on mies vaikka jalatonnakin, ja kun itse olin orpo, ei hyppäys huimannut.

— Sen vuoksi että se oli Jumalan tahto, — sanoi siihen jalaton.

Lapsi heräsi ja puhkesi itkuun. Tohtori tarkasteli hänen kieltään ja pudisti päätään. Hänen päänpudistuksensa sai vanhemmat hätkähtämään. Mies kalpeni.

Sitten tohtori kirjoitti lääkemääräyksen. Punaisen paperiliuskankin hän otti taskustaan. Poistuessaan hän kiinnitti sen oveen.

Raajarikkoinen sanoi hänen mennessään:

— En kait minä ole tähän syypää?

— Ette, — vastasi tohtori, — siitä voitte olla rauhallinen.

— Eikä lapsi kait kuole?

Tohtori kohautti olkaansa:

— Kenties, jos Jumala niin tahtoo.

Sitten hän poistui.

— Oi rakas pikku kreivini! — huusi mies itkien. — Älä jätä minua, Bandikani!

Hän vaipui lapsen viereen, tarttui hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

Mutta neljäntenä päivänä sammui Bandikan elämä hiljaa.

Hautajaiset olivat sateisena syyskuun päivänä. Miestä houkuteltiin nousemaan rattaisiin, mutta hän ei tahtonut.

— Ei! ei! Jalkaisin minä kuljen! Ainoa poikani! Minä löin korvalle ainoata poikaani!

Ja hän ryömi arkun jäljessä pitkin likaista katua, pää paljaana. Kyynelet putoilivat hänen käsilleen.

Sinä iltana mies vaipui raskaaseen uneen. Hänen vaimonsa luuli hänen kadottaneen järkensä. Haudalla hän oli huutanut, että hänet haudattaisiin yhdessä poikansa kanssa, kotona hän etsi astiakaapista veistä iskeäkseen sen sydämeensä. Tavan takaa hän vaikeroi, ettei Jumala ollut häntä ottanut pojan asemesta, vaikka oli häneltä jo puolen ruumista riistänyt. Sammakko minä olen, sammakko minä olen! Oikein sanoi poikani, sammakko minä olen!

Sitten hän puhkesi hirvittäviin kirouksiin. Hän paiskasi jakkaransa nurkkaan ja sanoi päätään katkerasti pudistaen:

— Ei ole taivaassa mitään Jumalaa!

Vihdoin saatiin hänet töin tuskin vuoteeseen, ja siihen hän nukahti.

Hän uneksi istuvansa kadulla rakennuksen nurkkauksessa. Tuijottaessaan siinä eteensä huomasi hän rinnallaan jotain harmaata. Kummastellen hän katseli sitä tarkemmin. Se oli hänen partansa, hänen oma partansa.

— Olenpa minä vanhentunut! — ajatteli hän päätään pudistellen.

Viereisestä rakennuksesta tuli lapsia tulvehtien kadulle. Ensimmäisinä tulivat pienet, sitten suuremmat. Ne olivat koululapsia.

Silloin hän muistikin lähteneensä pikku kreiviä vastaan, joka kävi siellä koulua.

Samassa hän huomasi pikkukreivin tulevan. Hän oli jo varteva nuorukainen, kuusitoistavuotias. Kauniissa samettipuvussa näyttäytyi hän yht'äkkiä kaupungin hulivilien keskellä. Miten olikaan hänen käyntinsä uljas, miten voimakas hän oli! Aivan kuin olisi Jumala antanut hänelle omansa lisäksi vielä isänkin katkaistujen jalkojen voiman!

Kainalonsa alla oli hänellä koulukirjat. Toisen, yhtä hienon pojan kanssa hän tuli häntä vastaan. He olivat varmaan hyviä ystäviä, sillä he kulkivat käsihakaa ja puhelivat vilkkaasti ja iloisesti.

Isä katseli häntä hymyillen. Heidän katseensa yhtyivät. Mutta poika punastui ja poikkesi pitkin askelin kadun toiselle puolelle, vetäen toisen herraspojan mukanaan. Kiihtyneenä hän puheli tälle, kiinnittääkseen hänen huomionsa itseensä.

Kerjäläinen tunsi rinnassaan vihlovan pistoksen ja heräsi.

Hän kohosi istumaan ja tuijotti eteensä ajatuksiin vaipuneena.

Rautakana.

Odotimme junaa asemasillalla. Taivaalta putoilivat ensimmäiset lumihiutaleet. Juna oli myöhästynyt.

Samettiviittainen herrasrouva vei poikansa rautakanan luo.

— No tuosta saat lantin, solahuta se reiästä. Tartu sitten ripaan ja vedä siitä kerran!

Ympärille kerääntyi neljä, viisi lasta. Ne olivat talonpoikaislapsia. Kateellisina he katselivat, miten rautakana kaakotti ja miten riemuitseva herraspoika veti esille kirkkaan, peltikuorisen munan.

Asemasillan nurkassa keskusteli kaksi käsityöläistä keskenään. Toinen oli mustakätinen, värjäri tai hatuntekijä. Toisella oli pitkät silmäripset ja hänen kätensä olivat nokiset ja jäntevät, — hän oli kylän seppä.

— Voi, voi, — kuului samassa mustakätisen huokaus.

Seppä ainoastaan hymähti siihen.

Mitenkä ovatkaan kohtalon tiet kuluttavia! Varsinkin mustakätisen. Puolen vuosisadan kurjuus paistoi hänen olennostaan. Hänen lakkinsa oli vanha risa, sellainen, joita näkee tunkioilla. Hänen saappaansa olivat aivan laikulliset. Hänen talvitakkinsa jokainen nappi oli erilainen. Kun viskasin sikarintynkäni pois, kumartui hän ottamaan sen. Hän kiinnitti sen ihviseen imukkeeseen ja puhalteli ohuita pilviä ilmaan.

Mutta ei edes sikarintynkä häntä lohduttanut. Hän oli surullinen ja aivan kalpea. Pysähdyin hetkeksi heidän lähettyvilleen ja kuulin hänen surunsa syyn.

— Totta totisesti, — lankoni, — puheli hän käheällä nenä-äänellä, — niin minä olen elänyt jo viikon päivät. Minun savupiippuni ei ole sen koommin sauhunnut, eikä luuta kiertänyt taloani. Ottaisinko vieraan? Hän varastaisi minun silmieni valonkin. Menisinkö uusiin naimisiin? Uusi emäntäni tuhlaisi kaiken omaisuuteni. Mutta en minä koskaan enää löytäisikään toista yhtä työteliästä.

— Mitä vielä, — murahti seppä lohdutellen.

Hatuntekijä veti esille sinikirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä silmänsä ja nenänsä.

— Ja vaikka löytäisinkin, voi siinä aina sittenkin piillä suuri vaara. En minä pidä siitä, että vaimo kantaa taskussaan rahani. Minun Annani ei tässä kohden ollut vaatelias. Mutta kuitenkin loihti hän pöydälle kaiken mitä talonpidossa tarvittiin. Kulkiessaan pitkin katuja hän huusi talonpoikaisvaimoille: »Sinun miehesi hattu on jo nukkavieruinen! Tuo se meille: värjäämme sen ilmaiseksi.» Vaimo toi hatun ja toi vielä lisäksi pari munaa tai pussillisen papuja tai lautasellisen jauhoja tai ryynejä, joskus kananpojankin. Rahaa emme koskaan tarvinneet ruuan ostoon.

Seppä myhähteli.

— Olipa hän tosiaankin topakka eukko. Ruoka-ainekset eivät suinkaan ole halpoja. Kruunua vähemmällä ei meillä kannata keittää.

Hatuntekijä nyökäytti päätään:

— Minun eukkoni upotti hatut vanhoihin värjäysvesiin. Talonpoika ei tarvitse vuoria eikä nauhoja.

Seppä katseli kummeksien ja hymähti itsekseen.