Part 5
Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.
"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita... meidän pitäisi laittaa..."
"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.
Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:
"Kuinka monelle hengelle?"
"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai _aivan mahdottomalta_, tuumi hän itsekseen.
"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."
"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.
"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.
Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:
"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista..." Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.
"Lasit me lainaamme", sanoi hän sammaltaen.
Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan, rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti erityisesti _heidän_ asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.
"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks..." sanoi rouva Etvös valittaen.
"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?" kysyi hän samaan hengenvetoon.
Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia, jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi harjotuksia pianolla.
"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi aluksi..."
Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin lopuilleen.
"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet silmiinsä.
Matami Börner otti ne.
"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin ennenkin.
Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus tuskastutti rouva Etvöstä.
"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin, täällä tietysti syödään."
"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi jobinposti hänen mielestään.
"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.
Matami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.
Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan — kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa, että se juuri loisti.
"Niin — kyökkiä", sanoi hän, "tietysti..."
Hän nousi tuoliltaan.
"Lapset, lapset", asetteli hän. "Lapset..."
Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys ruuasta, paljosta ruuasta.
"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä... niin emmehän ole vielä valmistuneet..."
Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.
"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.
"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.
"Niin, näytä, Emmeline, valoa..."
Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.
"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.
"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.
"Se on hieman ruosteinen..." (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).
"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.
"Morsiuslahja", jatkoi hän "kronbergiläisestä talosta."
Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta, jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja _matkusteli_ — kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän kyökin.
"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis seitsemän aikaan."
"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa."
"Hyvää yötä."
Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.
Sitte tuli joku hiipien pimeässä.
Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.
"Äiti", kuiskasi hän, "miksi ne vieraat meille tulevat?"
Rouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.
"Vaiti", sanoi hän, "kuulen isän äänen;" ja he menivät sisään.
Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.
"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa _hänen luonaan_", sanoi hän ja ikäänkuin alensi ääntään.
"Mutta, Etvös..."
"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös itseään.
"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa...
Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.
"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi, sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.
Hän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.
Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä... rouva oli hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.
"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut käsiensä vajota helmaansa.
"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle, kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko miehen.
Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen poskilleen.
... Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän sanoi vain:
"Keittäjätär oli täällä."
"No", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.
"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi..."
Oli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:
"Meillä kai on vielä _luottoakin_ — suuremmissa kaupoissa."
Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa — sinne ei heillä siis ollut velkaa.
Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.
"Jakob Svenssonilla on _viiniäkin_", sanoi apulainen mietteissään.
"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran maksaakin."
Apulainen tiesi sen.
"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä edes takaisin.
"Meitä tulee kuusitoista?"
"Niin", vastasi rouva Etvös, "jos _tahdomme_ ottaa lehtorin rouvineen mukaan."
Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:
"Adolfa, kuinka hän soitti!"
* * * * *
Rouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan pienokaistaan.
Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.
Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt valveille.
Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme — lautasen lautasen jälkeen.
"Lista, lista — missä on nyt lista?"
Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.
Niitä ei voinut lainata.
"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.
"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa."
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he matkustelivat... Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa...
"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.
"Niin, tyttöseni."
Rouva Etvös heräsi.
"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä konserttien kera juhlasalissa.
"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään."
Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:
"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?"
"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä, tyttöseni."
Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva. Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle ympärilleen.
Koskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.
Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa...
Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle...
Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta... Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.
Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen. Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.
"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.
"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.
Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.
"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."
Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.
"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla loppu...
Mutta asianlaita oli _niin_, että musiikki oli ollut aina heidän yhteinen ilonsa... silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.
Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon, nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.
"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.
Vihdoin nukahti hän.
Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään ahdisti niin pistävän katkera tunne.
III.
Astiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä touhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen arvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.
Silla hakkasi ja Silla leikkasi.
"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne", sanoi hän, kun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän antoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen ääressä.
Rouva Etvös vain häiritsi asian rauhallista kulkua.
Hän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi, joko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.
Etvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja "koristeli"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.
"Äiti — ovatko ne tulleet?" kuiskasi Emmeline.
"Eivät vielä."
Ja he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin — he eivät voineet ryhtyä mihinkään.
Rouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain hieman meluten ja kohotteli astiain kansia.
Matami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa talossa.
"Tarvittaisiin vähän juomarahaa", sanoi hän. "Sillä poika neuvotaan varmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu."
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän etsi muutamia lantteja.
"Oi, kiitos, oi, kiitos", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee tahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.
"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa", sanoi matami Börner. Hän jatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen mennyt.
Rouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen valkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.
"Äiti", huusi Emmeline, "tuolta tulee hän."
Poika tuli todellakin tavaroiden kera. "Tätä tietä, tätä tietä", sanoi rouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita hilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat, Emmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.
Oli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti kotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin kuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina oli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.
"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi... menisivät ne kyllä mukiin, menisivät ne kyllä mukiin..." Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.
"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa", sanoi hän onnellisena tunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin. "Oikea herransiunaus", sanoi hän.
Hän vaelsi takaisin Etvöksen luo, joka verhoili sohvia.
"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."
"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta työtään. "Tämä on _kunnia_ — verraton kunnia."
Herra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.
Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami, joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.
Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa ajatuksensa:
"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista."
Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät hänen paikaltaan.
"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli tyytyväisenä jäkkäniskaansa.
Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.
Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.
"Kaikkihan käy hyvin", sanoi neiti, "kun on kalustot, kuten teillä."
Hän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten johdosta.
"Oikea kaupungin häväistys", sanoi hän isälleen presidentille.
Rouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin, että Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.
* * * * *
"Emmeline — onko hän palannut?"
Rouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos ja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty presidentille noutamaan serviettejä.
"Onko hän palannut?"
Silla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille, jossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.
"Ja talia syövät ne myös", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi juoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami Börner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).
"Nyt hän tulee, äiti!" huusi Emmeline ikkunasta.
"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista ompeleistaan.
Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi hän arvelevaisella äänellään:
"Äiti, voimmehan sen paikata."
"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun hän pukeutui silkkihameeseensa.
"Mutta rintaneulasi, äiti", muistutti Emmeline.
Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen, kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.
Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja tyrkkäsi toista pois peilin edestä.
"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain kaikki täällä..."
Apulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.
Rouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä katajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.
Ulko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka sanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.
Hän maisteli kielellään vahvaa ruuantuoksua, ja aikoi mennä jälleen.
"Toden totta, pikku rouva", sanoi hän, "tänne tulee mies tuoden muutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää, mitä sitä on juotava..."
Hän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa luottanut etvökseläisiin viinilajeihin.
Rouva Etvös seurasi häntä ulos.
"Äiti, varros vähän", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani sentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui valkosta.
IV.
Ovikelloa oli soitettu.
He _olivat_ siellä.
Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.
"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi hän ulos.
"Niin, niin, Etvös — mutta Inga..."
Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina kuten lampaat ukkosilmalla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline; "panisit palvelijan avaamaan ovea."
"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?"
Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja meni avaamaan.
Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion ympärilleen.
"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen — ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.
Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin... "kunniasta — kunniasta" ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.
"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä, että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.
"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.
Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?...
Hän ei sitä tiennyt. Mutta nyt _oli_ se unhotettu...
Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa; mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin piilottuneella korolla.
Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin äidinkielellään.
Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.
Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.
"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen miellyttävä nainen."
Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.
"Uunissa ei ole ollut tulta", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti. "_Jonkun_ sentään täytyy olla sisällä", sanoi hän ja meni.
"Was meinen denn eigentlich die Kerls?" kuuli hän rouva Simoninin sanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili tenoristin kera.
Soitettiin; kenraalin herrasväki tuli.