Part 6
"Nyt he ovat täällä", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin ruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.
Yhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös kuuli ääniä eteisestä.
"Nyt täytyy jotakin tarjota", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos tulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta, sanoihan vain:
"Kuinka se käy, Adolfa?"
"Niitä on tullut kaksitoista", sanoi rouva vain ja meni kyökkiin.
Pienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla sisällä muiden luona: "Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?" kuiskasi hän.
"On", vastasi rouva Etvös ja meni kyökkiin.
"Nyt odotamme enää vain lehtorin herrasväkeä", sanoi hän hätiköiden.
"Ja niitä pieniä vesileivoksia", sanoi matami Börner, jonka ääni sai ikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.
"Eivätkö _ne_ ole täällä?" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän ei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla, ja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja aiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.
"Minä kyllä muistan Anderssonin", sanoi hän (Andersson oli tämä vikuroiva leipuri) "toisella kertaa, toisella kertaa", sanoi hän, ikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli vierashuoneen ovella; "kukaan ei puhu sisällä."
"Ei", sanoi rouva Etvös vakuutettuna.
"No — nyt puhuu neiti Zelchen", ilmotti Emmeline.
"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia", sanoi rouva Etvös mitään kuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.
Ovi liikkui. Etvös tuli.
"Puuttuu vain lehtorin herrasväki", ilmotti hän hikisenä ja hengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.
"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.
Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui, ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.
"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista", sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.
"Vanha ystävä", sanoi Etvös, "kunpa edes tietäisimme itse."
Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen, joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi henkivartijana.
Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin kymmenennen kerran:
"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?"
Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset — ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä, joka piti kaikkien kuulla:
"Etteköhän tahtoisi esittää minut?"
Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.
— "No — Luojan kiitos, se menee mukiin", sanoi hän sulimmalla hyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli mentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi "seurueen" keskellä — hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia helähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin seuraelämässä.
"Na — lustiges Nest", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella murteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.
Sananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi silmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja kenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen virkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva Simoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan eloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.
Rouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti äänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.
"Kiitos", sanoi hän hiljaa. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeen kielissä.
Kronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin kaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman epätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman erikorkuisia.
Eriksson tarjoili soppaa suurella juhlallisuudella.
Rouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli raahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna uunin lämpiämään.
Pari ruokalajia oli jo tuotu ja viety.
Kaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu kuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.
Etvöksen kuultiin sanovan: "Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän juo", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka _nekin_ osaltaan tyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia sirpaleita.
Rouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin harson lävitse.
"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä", sanoi hän hämillään ja kohotti lasiansa lehtoritarta kohden.
"Oo, siitäkö teistä tuntuu", vastasi lehtoritar eräänlaisella ystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.
Seurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden — kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä — mutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.
"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?" sanoi rouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.
"Joutuisammin, ystäväni, joutuisammin!" kuiskasi hän Erikssonille.
Eriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja kuulostelemaan mitä puhuttiin.
Silla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen käytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä huoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot alkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.
Lasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra tiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.
"Minun taitaa pitää nousta", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille, kun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut oveen.
"Oi — siellä ovat lapset", sanoi rouva Etvös hypähtäen seisoalleen.
Loiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki kuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri puhunutkaan —:
"Sie haben Kinder?" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.
"On, yhdeksän", sanoi Etvös.
"_Neun._"
Rouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva Etvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Sie Unglückliche", huudahti hän sitte sydämensä syvyydestä.
Kaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain pöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan mitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:
"Ja, ich meine das."
Ja kaikki nauroivat jälleen kovemmin kuin ennen.
He eivät voineet lakata lainkaan. Cerlachius, jatkaen hakatustaan, sanoi:
"Jaa — totta tosiaan hän voi olla oikeassa", ja joi apulaisen kera.
He nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi pudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja kenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.
Mutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti ne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun kehitykseen.
Hänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi iloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän ylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren valkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar ja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti kasvojaan.
Huippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään, hansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi sijottunut johonkin puistoon.
Lehtoritar sanoi jäykästi herralleen, joka ei kuullut:
"Tätä saattoi odottaakin tuollaisilta kierteleviltä naisilta."
"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben", jatkoi rouva Simonin ja kohotti käsivartensa hämmästyksissään.
Rouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat kyynäspäänsä pöydälle. "Hauska henkilö", sanoi hän presidentille, joka oli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain silmin.
Tuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät Etvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. "Kiitos, hyvät ystävät, kiitos hyvät ystävät", sanoi hän ja levitteli käsiään.
Ja rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti hymyillen:
"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy", ja kun tenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi rouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:
"Oi Luojan kiitos — niinkö luulette, niinkö luulette?..."
Silfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi bourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat nauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin välissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.
"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte", sanoi hän ikäänkuin se olisi kaikkien herkkujen herkku.
Etvös katsoi hieman epävarmana häneen.
"Mutta sitähän voidaan hankkia", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten näytti hän hieman epävarmalta.
"Mitä? Mitä, Etvös?" kysyi rouva Etvös levotonna pöydän alapäästä.
Ja huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja kurkottaen kaulaansa:
"_Mitä_ hän tahtoo?"
"Ach — a' Glas Bier", sanoi rouva Simonin tavattoman tyynesti.
Etvös oli ulkona. Ovet jätti hän auki.
"Onko täällä olutta?" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin löytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. "Onko meillä olutta?"
"_Mitä_?" kysäsi matami Börner imelän putinkinsa äärestä.
"Hän haluaa olutta", sanoi Etvös, joka hämillään kouri tyhjiä laskujaan.
Ja toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän joutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.
"Niin — Sillalla on kai rahaa", joku äkkiä keskeytti. "Mutta nopeaan — nopeaan — — —" sanoi hän ja juoksi sisälle.
Sisällä oli rouva Etvös saanut Erikssonin käsiinsä.
"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos. Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.
Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli tavannut Pariisissa.
Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen kuningatar Elisabetista — _la charmante femme!_ — ja Bukarestin hovista.
"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille: rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera, joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:
"_Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?_"
Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.
"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas Alfonsin kera.
Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan, jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä, kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.
Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.
"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin _prinssiltä_", sanoi hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän, rouva Etvös.
"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä", sanoi hän ja istui pyöritellen helmikoristetta kädessään.
"_Mais, madame, vous oubliez votre bock_", sanoi kenraalitar ja viittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon, jonka rouva Simonin jätti koskematta.
He olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli tyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän lävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin — Erikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja rouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi seisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.
— Etvös tahtoi puhua.
"Nyt koolaa opettaja", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse mennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen reunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.
"Nyt koolaa opettaja", kuului Sillan ääni kyökistä.
Emmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan — hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.
Etvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja ikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:
"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette meille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa", kertasi hän vielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen, hän ei löytänyt useampia sanoja.
Oli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki herrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.
Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut silkkipuvussaan.
"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.
"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä — mutta toiseen suuntaan.
Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin, muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille; hän ei ollut voinut siitä erota.
Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista, kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.
"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen molempiin olkapäihin.
Rouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.
"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen laittamalle sohvalle.
"Oi, luojan kiitos", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.
Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan, mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä — kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.
"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata", sanoi lehtoritar.
"Oi, ei", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän oli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva Simoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään ikkunan luo. "Na, Kinder", sanoi hän, "schwer mit so verschiedenen Wölfen zu heulen" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin käsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti punaisiin ja pyöreihin kasvoihin.
Nousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera, ja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman naispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan, tähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin jokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana mennä matami Börneriä kiittelemään.
Kaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut juhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline, joka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun pistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä...
"Nyt olette te tyytyväinen", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva Etvöksen rinnalla.
"Niin", sanoi rouva Etvös ja hymyili hänelle vasten kasvoja, kuten lapsi.
V.
Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.
Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma, kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen oli varakonsuli:
"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi pianoon.
Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.
"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es klingt wie eine Spinette."
Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.
Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.
Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.
"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän rannetta.
Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.
"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.
Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.
Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.
"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.
"Juu — herra Etvös laulaa..."
"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.
"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.
Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.
"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa _hänen_ edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."
"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa..."
Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.
"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.
"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa... Ja kuka sitte säestäisi?"
"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.
"Laula, _Alfredo_", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.
"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat ne?"
Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.
"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."
Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.
"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."
"Minä, isä", sanoi Emmeline.
"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."
Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin näyttelijä lämpiössään.
"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.
Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.
Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.
"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."
Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.
"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.
"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.
"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.
Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:
"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.
"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.
"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.
Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:
"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.
Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena, keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin, säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.
Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi himmeä lamppu.
Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.
Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle, vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi hän.
"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.
"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös ja alas polveaan vasten.
"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä..."
Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan, lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen käsistään.
"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen..."