Part 4

Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä ei ollut enää.

Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja silmänräpäyksen ajan hän _näki_ salin, ja tutut pöydät ja ihmiset ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.

Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi, ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan _hänelle_ tai oli hän uneksinut.

Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni, jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.

Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. _Se_ oli ohitse.

Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään ajattelematta.

Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä, niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.

Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista palaa, jonka vieraat nauttivat.

Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois tympeällä inholla.

Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.

Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä kuivalla kielellään.

Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja arasti.

Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä. Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa sulotunnetta.

Ja sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.

Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.

Hän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.

Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat lätäköiden yli ja ympäri.

Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään... Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot olivat niin raittiit harsojen alla.

Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö _tuo_ katsonut häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.

Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta... Mutta tämä kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.

Franz harhaili jälleen.

Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.

"Kolottaako naimahammasta?" Tyttö tuli oikein imeläksi.

Mutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.

"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä tahtoo, nulikka... Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään..."

Silloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.

Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti ja levottomasti.

Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.

Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa. Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne, hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.

Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle. Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.

Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti saattamaan hänet kiusaukseen.

Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin. Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän — Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse. Sitte valitsi hän Franzin.

Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä edessä.

Rouvan mies saapui myös ja istuutui.

"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi illallista..."

"Hyvä"... Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan sanovan eikä niinkään hiljaa:

"Hänen paidanrintansa oli puhtain"...

Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.

Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.

Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän jäi sinne.

Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä. Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä, ruumiita.

Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla. Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, _heidän_ miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.

Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen janoaan...

Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse. Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.

Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten, saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin _vihaa_ silmissään.

Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:

"Hiton kaunis mies."

Franz kuuli sen.

Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja sanoi:

"Menetteleehän tuo — alallaan."

Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi _sitä_.

Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.

Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten; ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä sähkövalossa.

Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.

Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.

Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.

"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi — kyllä tiedetään mitä se on"...

Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"

Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle koko naisväkeä.

"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä — eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."

Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.

Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.

Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:

Aber — es hat keinen Verth — es hat keinen Verth.

Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja itki.

Näytöksen loputtua poistui hän.

Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.

Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.

Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan parahtaa.

Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi ravintolaan.

Alkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.

Franz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.

Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat... Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.

Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli elämää.

Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan kaulansa tankoon oven yläpuolelle.

Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä, ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui ulkona suusta.

Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen, jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.

He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.

Aamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.

Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.

Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään niin ihanaa.

Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.

KAUNIS PÄIVÄ.

I.

Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.

Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt _tahtoi_ hän saada rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000 frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.

He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento, ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä, pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä kuopissaan.

Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi...

Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.

Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento, ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.

Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, _hän_ ei ollut ehtinyt muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.

Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan. Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:

"Jaa — syömme siis huomenna teillä."

Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka häntänä.

Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt sisälle. Hän ei oikein tiennyt, _käsittikö_ hän.

He tahtoivat syödä heillä huomenna.

He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.

Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen sanotuksi... sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi juostessaan.

"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.

Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit (Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla paperipaloilla.

"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"

Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.

"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka jättää kaiken oman onnensa nojaan.

"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.

"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."

Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan päässeet kenraalin edelle.

Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:

"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"

Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se _oli_ mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.

Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.

"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.

"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.

"Niin — tyttöni."

Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:

"Oi — mutta, Jakob, _täällä_ — oi — mutta, Jakob, _täällä_", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.

Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.

Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.

Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.

"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.

"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun Etvöksen mielessä. "_Voinhan_ saada, _voinhan_ saada,” kertaili hän.

"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla..."

Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."

Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.

"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.

"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.

Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären... Mutta kaikki muu, kaikki muu... yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.

"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan... rahoja?"

"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.

"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.

"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.

Rouva Etvös pysähtyi hieman.

"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.

"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään. Mutta nyt meni hän koettamaan.

Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.

"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.

"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.

"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.

"Sil — — la..."

"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän tai toisen vaatekappaleen.

"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.

Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti aina aavistamatta johonkin nurkkaan.

"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä), "nyt on kysymys muusta..."

Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.

II.

Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.

Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle, ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien, ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa — pelkästä innosta.

Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.

"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.

Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli _jotakin_.

"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.

"No — luojan kiitos..."

Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.

"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."

Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.

"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.

"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."

"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."

Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.

Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.

"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."

Rouva Etvöksen mielestä ne _täytyi_ lainata.

"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."

Herra Etvös meni.

Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.

Hän oli keittäjätär, matami Börner.