Part 3

Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.

RAKKAUTTA

Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät... Ja tämä tyttönen kuului heihin.

* * * * *

Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla, oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana. Mutta _täytyihän_ hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja. Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik tosiaankaan voinut pestä kuppeja.

Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa vieraat huusivat esiin hänet ja _ainoastaan_ hänet tuli hän vetäen Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi hän heille:

"Mutta senhän on hän kirjottanut!"

Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä kuiskaten veljelleen:

"Ota tuo!"

Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.

Niin rakasti Ingeborg veljeään.

Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.

Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.

Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:

"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää."

Ja kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:

"Onko Henrik ulkona?"

Sillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.

Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:

"Oi, minun on hyvä olla."

"Pian tulen paremmaksi..."

Sitte tuli viimeinen yö.

Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki ohitse.

Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.

Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja tuskalliselta.

Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi kovasti.

Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.

Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..

Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg silmänsä ja tunsi hänet.

Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:

"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."

Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa vasten ja sanoi:

"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun minä huudan."

Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta...

Se olisi surettanut _häntä_.

Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua; viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.

"Älä itke, minun on hyvä olla."

Sitte painui hän kokoon.

Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.

FRANZ PANDER

Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja juonut itsensä kuoliaaksi.

Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet _hänen_ sormensa ja _hänen_ kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.

Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."

Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: _niin_ heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.

Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.

"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"

"En missään".

"Sinä et tee koskaan mitään."

"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"

"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".

Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.

"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä, jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.

Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä, joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. _Siellä_ seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista, kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli kultaisia maljoja.

"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään — tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt nelitoista vuotias.

Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.

Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. _Siellä_ odotteli hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.

Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan, _sitä_ käytti Franz ylenmäärin.

Mutta niinhän teki _hänkin_ — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli perinyt.

Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.

Solakka ja notkea vartalo.

Sellaiselta hän näytti.

Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli suostuvainen hänet ottamaan.

"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz, "ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen ovensa suussa aamusta iltaan".

Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt, kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden edellä läpi salin, joka säteili valoa.

Sinne tahtoi Franz päästä.

Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä hänen _omine_ käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja tupakan löyhkää täytenään.

Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.

Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin kukitettuja pöytiä...

Franz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.

Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.

"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa" — viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen... Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot..."

Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään... Mutta että lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin — ja se poika, hän on nyt _nainut_ miljoonatytön siitä saa hän kiittää koipiaan..."

Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti laajalti matkustaneeseen mieheen.

"Se siis tapahtui".

Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi..." sanoi hän ja jäi katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:

"Der Bub' wird Glück haben." [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]

Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän iltapuolella.

Franz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.

Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.

"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte huomenna alottaa.]

Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli nenäänsä:

"Na, ein netter Zugvogel — nicht?" [No, sievä muuttolintu — vai?]

Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään, ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.

Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin. Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat loistavat kuin kirkossa.

Hän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:

"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä..."

Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille. Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.

Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.

Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen, ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.

Kuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.

Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään. Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.

Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.

Vieraista puhuivat he harvoin.

Ja juuri se huvitti Franzia.

Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär, oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin huoneessa, jossa oli puhdistamassa.

Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.

Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä kaulalle.

— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.

"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."

Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.

"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."

Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta _hän_ ei nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään ärsyttävää.

Franz ei heitä huomannut lainkaan.

Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä, tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.

Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui hotellissa vanhempiensa kera.

Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan jalkojensa viereen.

Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin lumous. _Siellä_ näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän paloi halusta saada häntä koskettaa.

Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi hänen sydämensä sykkimästä.

Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt ketään eikä mitään.

Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.

Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.

Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.

Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta hänen täytyi olla hänen lähellään.

Kunhan tyttö vain istui _täällä_, hänen pöytänsä ääressä, pitkin päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan, samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.

Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä lähennellä — hänen _täytyi_ tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.

Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.

Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.

Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä — tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa _imeytyi_ tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi, joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin...

Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi niihin jälleen, yhäti uudestaan.

_Siellä_ oli hänen kätensä levännyt — _tahtoiko_ tyttö niillä koskettaa häntä?

_Niin_ oli hän hymyillyt, _niin_ oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.

Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.

Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.

— — ‒ Niin oli laita _sinäkin_ iltana. Franz oli palveluksessaan ensimmäisessä kerroksessa. _He_ olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.

Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi sykkimästä.

Hän otti kynttilän ja meni käytävään.

"Te täällä", sanoi tyttö.

"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni ovesta sisälle, jonka oli avannut.

"Miksi niin?" sanoi hän.

"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.

Vanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.

Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.

Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo oli sykkinyt hänen huultensa alla..

Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.

Hän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.

Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.

Mutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.

Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä pojan kasvoihin ja sanoi:

"Me matkustamme tänään."

"Matkustatte, — miksi?"

"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.

Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.